Mignon-muna nimeltä Jack ja hanska, jolla oli huono päivä

Hyvää pääsiäistä, kaikki!



Tässä tulikin heti kivan uuden alun jälkeen melkoinen kirjoitustauko, kun yhtäkkiä rysähti yhtä aikaa kouluhommat [kuuden opintopisteen kurssi painaa päälle; juu, jaksan, jaksan!!], kaksi työtä ja toisessa vielä harjoittelija jota piti koutsata, ja vielä melkein kaikki kaukokaupunkilaiset kaverinikin putkahtivat samaan syssyyn maisemiin. Ollaan sitten oltu vähän kiireessä, mutta eihän se mittään, hyvin tässä on selvitty. Eteenpäin vaan, sanoi mummo sulaneessa lumessa.

Sain vihdoin tuon turkkulaisen kamunikin Ouluun asti, ja käytiin sen kanssa Pitkäperjantain kunniaksi olemassa vaihteeksi lapsia. [Sitähän me kyllä me ollaan semmoiset 23 tuntia vuorokaudesta, joten kovin suurta eroa normaaliin käytökseemme tuskin oli huomattavissa.]

Ulkona oli nimittäin hämmentävän samanlainen ilma kuin Lake Districtissä vuosi sitten maaliskuussa [clickclick!], ja ajauduttiin sitten vahingossa semmoiseen paikkaan, joka näyttikin ihan Lake Districtiltä. Huippua!! Se oli mahtava reissu ja tuli vähän ikävä, mutta sama meno meillä jatkui kuin vuosi sitten, tippaakaan ei olla vuoden aikana vartuttu ja kunnon kuvia meistä ei saanut tälläkään yrittämällä. Ja hauskaa oli. Hauskaa todella.

 

Sain muuten myös pääsiäistuliaisia [nimesin tuliaisen Jackiksi, sillä minusta se on ihan Jackin näköinen.] Sain nähkäätte itse maalatun Mignon-munan, ja minusta se on tosi söpö. Miten minulla voisi olla sydäntä särkeä sen sydäntä ja syödä se? No okei, oikeastihan olisi pitänyt kirjoittaa, "Miten minulla olisi sydäntä särkeä sen kuori ja syödä sen sydän?", mutta totesin sen kuulostavan liian barbaariselta, joten päätin jättää sen kirjoittamatta. Sen sijaan lisään, että törmättiin tänään myös varsin uhmakkaaseen hanskaan. Sillä oli selvästi huono päivä.  

Meillä ei kuitenkaan ollut, ja toivottavasti ei ollut teilläkään. Viettäkäähän rauhallinen pääsiäisaika ja syökää tarpeeksi suklaata, että jaksetaan Vappuun asti. Rentouttavaa pääsiäistä!

 

Mörkö mielen päällä

Ihmiset. On taas aika puhua Lontoosta.

Liityin tässä taannoin Finnairin Plus-asiakkaaksi [arvatkaa, tunnenko itseni hyvin aikuiseksi vai hyvin aikuiseksi?], ja eihän ne muuta siellä sitten teekään, kuin lähettävät kiusaavia sähköpostiviestejä johonkin tällaiseen tyyliin: "Äkkilähtö Lontooseen, Plus-asiakkaille reilusti alennetut hinnat", "Huipputarjouksia Plus-asiakkaille, meno-paluu Lontooseen alle 200" tai "Plus-asiakkaana pääset nyt Lontooseen ennätyksellisen edullisesti, LÄHDE NYT PE-KELE MATKAAN KUN SINNE KOKO AJAN ITKET TAKAISIN JA TÄSSÄ ON TÄLLAINEN TARJOUS!"

Gotta love Finnair.

Okei, viimeiseen saatoin ehkä lisätä oman tulkintani, mutta ei siitä pääse mihinkään. Kaikkialla tuntuu himputti olevan merkkejä siitä, että pitäisi kääntyä kannoillaan ja lähteä takaisin. Edes vähäksi aikaa; On kiusallisen houkuttelevia ja vielä tasaisin väliajoin itsestään muistuttelevia tarjoussähköposteja, Lontoo-ajan ällöonnellisuuskuvia, jotka putkahtelevat milloin mistäkin kolosta vahingossa esiin;

on ihmisiä, jotka kutsuvat sinne takaisin; lempi kappaleeni muistuttavat minua Lontoosta; se on koko ajan alitajunnassa [näin eräänä yönä taas unta siitä, että menin takaisin] ja sääkin on siellä mieletön. Siis että hei oikeasti, leikkiikö joku isompi taho kanssani ja nauraa jossain räkäisesti sille, että koko ajan törmään Lontoosta muistuttaviin asioihin enkä pääse siitä eroon? Kiitos nyt kamalasti hei, riittää jo! Voisi lopettaa leikkimisen, tai sitten vaihtoehtoisesti vaikka poistaa £9000 lukukausimaksut Lontoon yliopistoista, jotta voisin lähtä sinne opiskelemaan. Se olisi jotakin!

Tiedättekös muuten mitä?

Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun olen lähtenyt/tullut takaisin. Tekisi mieli sanoa, että onpa vuosi mennyt nopeasti, ja toisaalta onhan se totta kai; siihen on mahtunut kaksi ulkomaanreissua [ei, en laske mukaan Ikea-reissuja Haaparantaan], pääsykokeita, kesä töineen ja muuttoineen, oma asunto, viikonlopputöitä ja tosi nopeasti vierähtänyt akateeminen vuosi yliopistolla, mutta se on silti kaiken kaikkiaan ollut mahdollisesti elämäni tähänastisesti pisin vuosi. Luulisi, että vuoden jälkeen ikävä olisi tasaantunut ja olisin oppinut olemaan taas kotona, mutta nauran kyllä hykerrellen partaani, ehkä vähän katkerastikin. Juu ei minun kohdallani ainakaan. Ikävä vaan kasvaa. Tuntuu siltä, että jokin kamalan vahva magneetti on asettunut johonkin tuohon rintani kohdalle ja sen pari on Lontoossa vetämässä minua takaisin. Oikein nykäiseekin välillä, niin että rinnassa tuntuu.

Mutta hei, mitäs pienistä. Kohta on kevät [siis huh, nyt on huhtikuu!] ja sitten kesä ja työt ja sitten syksy ja mahdollisesti taas Lontoo. Awahooo! Sellaiset olisi suunnitelmat ainakin, mutta no joo, okei, ehkä olisi hyvä miettiä sellaisiakin asioita kuin opiskelu, vuokranmaksu, säästöt ja velanmaksut ennen kuin suin päin suihkii lentsikalla muihin maihin.

No mutta jaa, ehtiihän niitä sitten kun on iso ja aikuinen... ;) Vai mitä sanot, äiti?

[Kohta saattaa tulla perään tiukka puhelu siitä, että saahan sitä olla ikävä ja haluta takaisin mutta eihän sitä niin vaan voi rahojaan tuhlata kun pitää ajatella seuraavaa vuottakin kun tuommoinen opiskelijan heitukka olet, ja vielä taipuvainen hömpöttelyynkin niin kuin äitis. Katsotaan vain, kohta pärähtää puhelin !]

Nyt paistaa aurinko

Eräs opettajamme, taisi olla ruotsin opettaja, puhui meille kerran tyhjän paperin syndroomasta. Sellaisesta nimittäin, että moni kammoaa tyhjää paperia, oli se sitten paperiarkki, Word-tiedosto tai sähköpostiviesti, ja heidän on vaikea saada aloitetuksikaan, kun eivät tiedä, mitä kirjoittaisivat. Sitä tuijottaa tyhjää valkoista edessään ja miettii, ettei mitään tule. Ei yhtään mitään, ja sähköpostin pitäisi olla perillä puoleen päivään mennessä. Esseen ilta kuuteen. Hakemuksen kymmeneen. Been there, done that?

Jep, niin minäkin. Viimeksi juuri äsken. Jostain syystä en tiennyt yhtään, mitä kirjoittaa, vaikka päässäni oli kymmenen ja yksi ajatusta, joita teille jakaa, joista teille kertoa, ja silti ruutu pysyi tyhjänä. Ehkä minusta tuntui vaikealta aloittaa kirjoittaminen, kun en tiennyt, aloittaisinko ikään kuin puhtaalta pöydältä, vaikka moni teistä on ollut mukana jo hyvän tovin ja tietävät, missä mennään; vai jatkaisinko suoraan siitä, mihin jäin Lilyssä? Vai olisinko sittenkin päivittänyt tilannetta vähän, kertoisin, mitä on tapahtunut viime kuukausina täältä poissaoloni aikaan, vai enkö ehkä sittenkään...? 

"Huh, kun tuntuu, että kuukaudet juoksev--" Ähhhhh. Ei ei ei.
"Noniin, täällä taas, pitkästä aik--" Eeeeeieiei mitään tämmöistä...
"Ah, mistähän aloittaisin? On kulunut hiukkasen aikaa siitä, kun --" Ei. Ei. Ei.
"ÄSCH fjiosdzgifjzlz!!!" 

Siinä valittuja paloja lukuisista aloittamisyrityksistä. Mikään ei toiminut. Kunnes vain päätin noudattaa ruotsinopettajani neuvoa ja kirjoittaa jotain, ihan mitä vain, kunhan se tyhjä valkoinen arkki katoaa eikä ihmisen alitajuntainen kammo liian kliinistä, puhdasta tai tyhjää kohtaan pääse ottamaan yliotetta. Aloittakaa vaikka tästä, opettajamme ehdotti, "Heippahei, tässäpä minä kirjoittelen aikani kuluksi. Tykkään kissoista. Ja suklaasta. Ja juoksemisesta. Kirjoista myös. Pitäisi itse asiassa kirjoittaa ruotsin essee, mutta en tiedä mistä aloittaa. Hirveän vaikeaa keksiä mitään... " tai "Olen Laura, 24-vuotias matematiikan opiskelija ja tarkoituksenani olisi kirjoittaa matematiikan historian essee aiheesta matematiikan kolme suurinta vaikuttajaa. En tiedä siitä vielä paljoakaan, mutta tähän mennessä olen ottanut selvää, että..."

Niinpä minä kirjoitin, että nyt paistaa aurinko. Koska nyt paistaa aurinko.

Ja uskotteko, että se toimii? Ihmismieli on kiehtova asia, sillä ihan minkä tahansa kirjoittaminen saa jotkin sisäiset lukot aukeamaan ja jossain vaiheessa siinä turhia paperille rupatellessaan huomaa, että hei, tässähän voisi olla hyvä aihe esseeseen, tai hei, minähän voisin aloittaa hakemukseni jotenkin näin. Kunhan vain ei tuijota tyhjää valkoista paperia kolmeakymmentä minuuttia ja vaivu staattiseen tilaan, josta ei pääse avullakaan ylös.

Tähän menetelmään perustuu varmaan muuten myös tajunnanvirta, se, että kirjoittaa parin minuutin ajan pelkästään sitä, mitä ajatuksissa liikkuu, pysäyttämättä kynäänsä ollenkaan ja miettimättä etukäteen. Nähkääs juuri siihen, että ei ole liian kriittinen aloittaakseen, vaan kirjoittaa vaan. Mitä odottamattomimmat asiat saattavat nimittäin poikia jotain hyvin suurta. Yksinkertaisista asioista syntyy hienoja asioita, kokeilkaa vain.

 Yksinkertaista, eikö? Kyllä se on.

Kotona taas

Heippa, kaverit!

Kuten hyvin tiedätte, käväisin tuossa hetken ajan Lily-portaalin puolella kirjoittelemassa ja huhuilemassa kuulumisiani. Olihan se kivaa ja jännittävää, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua, että portaalin suuruus ja yksityisyyden jonkinasteinen puute rajoitti kirjoittamista ja ulosantiani sen verran, että aloin omasta mielestäni kadottamaan omaa kivaa otettani kirjoittamiseen, ja päätin palata takaisin tänne etsimään sitä. Näin palaa tuhlaajatyttö maailmalta kotiin. Tervetuloa, se sanoo itselleen, tervetuloa!

Ja kyllä, kirjoittaminen tuntuu jo heti takaisinpaluunkin jälkeen rutkasti keveämmältä ja vapaammalta. Tai sitten se on tämä kevät aurinkoineen ja kesästä kiusoittelevine lämpöineen - tiedä häntä. Feels good to be back, anyway, oli syy mikä tahansa. Palaan taas pian asiaan, kun kerkeän illemmalla istahtaa alas. Siihen asti!

Muuton aika

Olen viime aikoina ollut vähän levoton siitä, että kesä on kohta ohi ja pian elämä urautuu taas tietynlaisiin rutiineihinsa. En ole pahemmin suonut ajatuksia sille, että elokuu on pyörähtänyt jo hyvään liikkeeseen, mutta alitajunnassa huomaan miettiväni, että kohtahan tässä ollaan taas syksyssä ja meneminen tuulen mukana, hetken viemänä, tunnetilan syvyyksissä tulee olemaan astetta vaikeampaa. Kulunut kesä on ollut uskomaton ja hieno, ja olen mennyt mitään miettimättä enemmän kuin aavistin. Hetki on hieno käsite, ja siihen uppoutuminen on ollut upeampaa kuin koskaan edellisinä kesinä, ja jostain syystä tunnen pientä ahdistusta siitä, että tämä hieno kesä on painumassa hiljalleen viimeisimpiin auringonlaskuihinsa. En oikein itsekään tiedä, mikä järkeily tämän taustalla oli, mutta jostain syystä [minullekin vielä tuntemattomasta] halusin tehdä jotain uutta. Ja jotain jännittävää. Tai edes jotain tosi innostavaa.

Joten perustin uuden blogin.

Nyt on sitten aika laittaa tämä viime vuoden mukanani kulkenut, hienoja hetkiä kanssani kokenut blogipäiväkirjanen laatikkoon ja vaihtaa vähän uusiin maisemiin. Mitään muuta ei tule muuttumaan kuin se, että osoite on erilainen. Nähdään toisella puolella!

-> Tänne siis tästä eteenpäin!: MaiMami

Kotona kaikki hyvin

Olen asunut pienessä yksiössäni kuukauden päivät. Olen kotiutunut. Olen elänyt nautiskellen. Olen löytänyt kodistani lempipaikkani, jossa istun illat villasukat jalassa. On ihanaa lähteä töistä miettien: ah, kotona saa vihdoin olla itsekseen.

Olen nimittäin ollut harvinaisen sosiaalinen tämän kesän, kun tuntuu, että kaikki ihmiset hajoavat ympäriltä johonkin suuntaan; yksi Helsinkiin, toinen Turkuun, taas yksi Helsinkiin. Kaikki lähtee omille teilleen, ja sitä haluaa viettää kaiken mahdollisen ajan heidän kanssaan, mutta kummallisesti työt rajoittavat ajankäyttöä niin, ettei päivässä tunnu olevan riittämiin tunteja, ja kuitenkaan ystäviäänkään ei halua unohtaa ja on ponnisteltava, että ehtii kaikkea. Ja sitä nimen omaan haluaa ehtiä, koska kohta ei ole enää mahdollisuutta yrittääkään, kun kaikki asuvat muualla. Siksi päivät ovat rajojaan myöten täynnä, vähän pullollaan toisen vuorokauden puolella, ja töiden jälkeen on mahtavaa, että kotona on pieni hetki aikaa itsellekin. Parasta on, että se hetki on omassa pikku kodissa omalla sohvalla omalla tavalla. Ihan parasta.

Ja onneksi on kesä, jolloin päivää voi venyttää seuraavan puolelle, eikä se silti ole mistään pois.