Vuosi 2012 on kaikin puolin käänteentekevä. Uudenvuoden vaihteessa paljon isoja asioita oli edessä; viimeinen syntymäpäivä toisellakymmenellä, ylioppilaskirjoitukset, ratkaisevia päätöksiä ensi vuoden ja koko tulevaisuuden suhteen, uusi alku yliopistossa tai, kuka ties, ehkä uudessa maassa ja uudessa perheessä, ihmisten menettämistä ja uusien tapaamista.Koska tiesin, että tulevana vuonna tapahtuisi paljon minulle merkittäviä asioita, päätin, että se olisi vuosi, joka minun tulisi muistaa, ja tein uuden vuoden lupauksen: valokuvaisin joka päivä sitä päivää merkittävästi kuvaavan tapahtuman, asian, henkilön tai yksityiskohdan ja tallentaisin sen ihan oikeaan, vanhan kansan valokuva-albumiin.
Enkä tiedä mistä se johtuu, ehkä siitä, että valokuvaillessa
tarpeeksi monta rauhallista koti-iltaa ymmärtää jossain vaiheessa elämän
yksitoikkoisuuden, myöntää sen itselleen ja ryhtyy tietoisesti
muuttamaan sitä, tai ehkä siitä, että tänä vuonna olen vain luonut
ihmissuhteita, jotka ovat antaneet enemmän kuin muut koskaan ennen,
mutta tänä vuonna olen ollut onnellinen. Ihan vain onnellinen. En
todellakaan sano, etteikö minulla olisi ollut niitä päiviä, jolloin
mikään, ei niin mikään, onnistu ja kaikki kaatuu niskaan jatekee mieli huutaa, mutta sanon, että tänä keväänä olen kokenut pieniä onnen hetkiä (on siellä ollut myös pari isoakin:)) niin monta, että koko kevät on tuntunut olevan onnellinen. Luulen, että olen tänä keväänä kunnolla ymmärtänyt sanaparren arjen pienet ilot.
Ja minulle, tällaiselle kaikkea mietivälle stressaavalle haaveilijalle se on iso juttu, huomata nimittäin, että on arjessakin jotain iloitsemisen aihetta. Iso juttu todellakin. :)
Täältä sateisen kesäarjen keskeltä, MaiMami
