Excuse me, will I be excused?

Vielä kuudenkin kuukauden jälkeen huomaan yllättyväni suuresti paikallisten ihmisten kohteliaisuudesta. Jos jonkun takinhelma hipaisee kättäsi hänen mennessään junan käytävällä ohitsesi, kuulet mitä pikimmiten nopean anteeksipyynnön. Jos joku ohittaa sinua metroaseman liukuportaissa, ilman epäröintiä hän sanoo 'Excuse me, miss'. Jos joku pudottaa kadulla hanskansa ja kumartuu nostamaan sitä edessäsi, mennessäsi hänen ohitseen voit olla varma kuulevasi sanan 'Sorry'. Tullessasi huoneeseen huoneessa olijat kysyvät, miten voit, riippumatta siitä oliko se toinen vai viides kertasi sinä päivänä. Sanan please sanomatta jättäminen on yhtä suuri törkeys kuin röyhtäiseminen ravintolassa ilman anteeksipyyntöä.

Moinen kohteliaisuus ja muiden huomioiminen on valtavan hassua mutta samaan aikaan ihan äärimmäisen ilahduttavaa, täällä kun ihmiset huomioivat toisensa ja vastaantulijan sen sijaan, että nostavat kauluksen pystyyn, hartiat korviin, laskevat katseensa ja vetäytyvät omiin pieniin maailmoihinsa välittämättä välittää muista. Suomalaiselle kaduntallaajalle paikalliset tavat tuntunevatkin alkuun ennemmin turhalta liioittelulta kuin ilahduttavalta huomionosoitukselta, mutta jossain vaiheessa tässä maassa eleskellessä huomaa itse tekevänsä samoin. Excuse me, oh I'm sorry, Please, I'm fine, how are you? Osa jokapäiväistä sanavarastoa eikä niiden käyttöä edes mieti enää. Se on yhtä itsestään selvää kuin on käsien pesu vessakäynnin jälkeenkin.

Luulisin, että sitten Suomeen palattuani ensikohtaaminen suomalaisen jöröyden kanssa on kerta kaikkiaan ehdottomasti tai ainakin ehdottoman varmasti vähän hämmentävää. Joulunakin jo tuntui ihan hassulta, kun kaupassa kärryjä työntävä herrasmies ei hymyillytkään ystävällisesti ja kiittänyt päästäessäni hänet menemään käytävällä ensiksi ohi vaan purjehti silmiinkään katsomatta ohitse, ja silloin täkäläistä kiittelykulttuuria oli takana vasta neljä kuukautta. Nyt jo kuusi. Kotiin palatessa seitsemän. Tulen varmaan olemaan täydellisen loukkaantunut suomalaiseen kiittämättömyyteen.

No on siellä sitten ainakin yksi kiittelemisen lähettiläs. En varmaan tule muuta osaamaankaan kuin kiittää ja kiitellä ja kiitellessä kummastella, miksei kukaan muu kiittele kuin kilahtanut.

Anteeksi jo etukäteen. Kaikkea kun kuitenkin kohtuudella. Kiittelyäkin.

Muistakaa silti:

kuva: www.etsy.com

Seitsemän punnan orkideani

Muistanette, kun tässä eräänä päivänä kerroin teille kukkakadusta nimeltä Columbia Road? Kävimme siellä ystäväni kanssa yhtenä helmikuisena sunnuntaiaamuna, ja palasin sieltä kotiin mukanani ihka ensimmäinen oma huonekasvini, tuo seitsemän punnan orkidea. Asiassahan ei muuten olisi mitään raportoitavaa, mutta kukka nyt vain sattui uuteen kotiinsa matkatessaan kokemaan aika hurjanmoisen kohtalon, ja siitä on tullut ihmekukka. Ihmekukka, sanon! Antakaas, kun kerron miksi.

Juttuhan meni niin, että lämpöasteita tuona kyseisenä helmikuun päivänä ei ollut kuin heikot yksi tai kaksi. Ystävältäni kuulin jälkeenpäin, että orkideoita ei kannata edes ostaa, jos ne ovat olleet ulkona alle 15 asteen lämpötilassa enemmän kuin ihan pakon saneleman kuljetuksen kotiin. Sen lisäksi, että orkideaparkani oli siis saanut kylmäkylvyn ennen tuttavuutemme alkuakaan, se joutui kulkemaan kanssani 8 pitkää tuntia ulkosalla, kun sen laiska uusi emäntä ei jaksanut viedä sitä sightseeing-/shoppailupäivänä kotiin [ja sehän oli siis ensimmäinen asia, mitä sinä päivänä ostin]. Ja sen päivän itsepäinen ja erityisen vahva tuulikin vielä riepotteli sitä ympäriinsä eikä antanut raasun hengähtää. Ai niin, ja se sai ensimmäisen kerran vettä vasta viikko meille muutettuaan. Olin varma, että olin tappanut sen jo ennen kuin sen elämä kukkineen oli kunnolla alkanutkaan.

Sittenpä viikon päästä, hyvin monen alkamista vaille valmiin kastelemisyrityksen jälkeen vihdoin upotin sen vesialtaaseen ja annoin sen imeä elämänsä takaisin, ja voitteko kuvitella, että se virkosi? Nyt se on täydessä kukassaan nuppunsa avanneena ja ilahduttaa minua kukkaisella hymyllään joka aamu, jolloin kapuan tympeänä ja univajeisena alakertaan heräämään. Ihmekukka, kuten todettu. Ja nupuista kukkiin puhjenneena juuri ajoissa ystävänpäiväksi. Siispä minä ja orkidea toivotamme ihanaa ystävänpäivää! Muistakaa ystäviänne. ;)

"Meidän ei tarvitse kysellä toisiltamme.

Me tiedämme, juommeko kahvin kerman kanssa vai mustana,

syömmekö ituja, tarvitsemmeko vierailulla kaksi tyynyä vuoteeseemme.

Me tiedämme millaisista teatterikappaleista toinen pitää,

mistä kirjoista, millaisesta musiikista.

Tiedämme toistemme lempikukan ja mielihajuveden.

Tiedämme toistemme pikku omituisuudet.

Niinpä tapaamisemme on aina kuin kotiintulo."

- Pam Brown

Tänään kolahti muutakin kuin pää

Muutama viisas sana tipahti silmiini tänään, ja joku niissä kolahti aivan erityisellä tavalla. Teille tämä on vain tavallinen päivitys ehkä ihan mielenkiintoisilla lainauksilla mielenkiintoisilta ihmisiltä, mutta minulle tämä on erityinen kirjoitus, koska jokaisessa seuraavassa lainauksessa on jotain, minkä koin tänään henkilökohtaisesti. Yrittäkää siis ottaa nämä vähän vähemmän lainauksina muiden joukossa ja vähän enemmän ohjeina minulta teille.

"Always be nice to people on your way up; because you'll meet the same people on the way down." - Wilson Mizner

"Happiness is like a kiss. You must share it to enjoy it." - Bernard Meltzer

"Change is the law of life. Those who look only to the past or present are certain to miss the future." - John F Kennedy

"If you love life, don't waste time, for time is what life is made of." - Bruce Lee

PS Postiluukusta kolahti kirje ystävältä ja siinä välissä lahja ystäviltä. Voi teitä...