Aloittamisen vaikeus

Mulla oli taas eilen sellainen päivä, jolloin kaikki mahdollinen aloitusta odottava askare ja tekeminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. En ole koskaan ymmärtänyt enkä koskaan kyllästy pohtimaan sitä, miten kaiken aloittaminen on aina vaan niin vaikeaa mutta loppujen lopuksi itse tekeminen ei olekaan niin kurjaa kuin se olohuoneessa sähköjohto pistorasiassa valmiina kököttävä imuri, tyhjänä möllöttävä tutkielmapaperiarkki tai portailla lähtövalmiina odottavat lenkkikengät antoivat olettaa.

Se on aina sama juttu eikä sitä siltikään ikinä opi; aloittamisen jälkeen keskittyminen itse asiaan vie ajatukset pois niistä tympeistä tunteista työtä kohtaan ja kohta sitä huomaakin, ettei se olekaan inhottavaa ja työ olikin melkein siinä. Miten se silti aina tökkii yhtä lailla?

Kai siinä aloittamista ja aloittamatta jättämistä pohdiskellessa pitäisi yrittää muistaa yksi elämän yksinkertaisimmista ja samalla vaikeimmin hyväksyttävimmistä totuuksista - nimittäin se, että aloittamatta ei voi lopettaa.

Toisaalta, joskus on päiviä...

 ... jolloin aloittamisen vaikeus on jostain syystä aivan hyväksyttävän ymmärrettävää. Onneksi - siivon kannalta - ja epäonneksi - tekosyiden kannalta - näitä päiviä on harvassa.