Muihin maailmoihin

Lukeminen on yksi suosikkiajanvietoistani ja tänään kävin pitkästä aikaa kirjastossa. Ellen etukäteen tiedä, mitä sieltä etsin, minulla on kummallinen tapa valita kirja sen ensimmäisen lauseen perusteella. Luen sen aina ennen kuin päätän, lainaanko kirjan vai en, koska se lause on ikään kuin ikkunallinen mutta vielä suljettu ovi siihen maailmaan, mihin olet astumassa [hieno metafora tms, eikö!]. Minusta se ensimmäinen lause kertoo kirjasta yllättävän paljon - imaistaanko lukija heti tapahtumiin mukaan vai tutustutetaanko hänet ensin päähenkilöön ja tämän arkeen, onko aloitus rivakka vai lähteekö se verkkaisesti liikkeelle, onko kerronta kuvailevaa vai keskittyykö se enemmän juonen etenemiseen, ja siksi sen perusteella valitsen luettavani. Jos ensimmäinen lause on ytimekäs tai jollain muulla tavalla kiehtova, kiikutan kirjan pikimmiten kirjastonhoitajalle ja poljen malttamattomana kotiin sitä lukemaan.

Ennen kuin varsinaisesti sitten syvennyn kirjaan paremmin, minun on pakko lukea viimeinen lause, tai joskus jopa viimeinen kappale, jos olen viimeisen lauseen perusteella varma siitä, ettei kokonainen kappale paljasta liikaa kirjan loppuratkaisusta. Syy siihen, miksi luen myös viimeisen lauseen, on se, että minusta on kiehtovaa miten paljon viimeisen lauseen sävy muuttuu ennen kirjan lukemista ja sen jälkeen, kun sen hahmot ja juonenkäänteet on jo tuttuja. Siinä on jotain tosi jännittävää.

Pidän kirjoista ja niiden lukemisesta niin paljon siksi, että ne ovat erinomaisia, siis oikeasti todella hyviä, pakopaikkoja niinä päivinä, kun ärsyttää tai turhauttaa tai vaikka vähän ahdistaa mutta sille ei oikein osaa tehdä mitään. Kun johonkin kirjaan pääsee kunnolla mukaan, sen henkilöt alkavat saada tunnistettavat kasvot ja tapahtumat alkavat muodostaa mielikuvia, ja jollain tavalla niihin alkaa myös kiintyä. Sen myötä omat tuntemukset jäävät taka-alalle siksi ajaksi, kun mielessä enemmän tai vähemmän aidoiksi ihmisiksi hahmottuneet henkilöt tutustuttavat lukijan yhä syvemmälle elämiinsä. Yksi hyvän kirjan tuntomerkeistä onkin mielestäni se, että se liikuttaa jollain tavalla; että se saa nauramaan ääneen tai parkaisemaan epäuskosta tai itkemään ulos tunteita, joita henkilöt herättävät; hyvä kirja on sellainen, joka saa lukijansa elämään ja tuntemaan henkilöiden mukana.

Joskus tietyt kohdat erottuvat muusta kirjasta paremmin kuin toiset, ja tänään lueskellessani Tove Janssonin Vaarallista juhannusta yksi tällainen kohta jäi mieleeni. Kyseisessä kohdassa tunnelma oli levollinen ja jotenkin hellä ja sai aikaan hyvin elävän mielikuvan. "Tulta syöksevä vuori, joka oli saanut kaiken tämän aikaan, oli nyt rauhoittunut. Se huokaili väsyneenä ja puhalsi vain silloin tällöin hiukan tuhkaa taivasta kohti." Voiko sitä paremmin kuvata?

Kun olen saanut nämä muumikkaat luettua, niin seuraava projektini olisikin sitten Homeroksen Ilias ja myöhemmin Odysseia. Saa nähdä, milloin hyydyn! Onnea saa toivottaa :D

Vielä vähän aikaa voin kuitenkin toivottaa terveisiä Muumilaaksosta. MaiMami