Itsekkyyden äärimmäisyys ja naurettava tuonnekuohu

Edessä on valtavan tunnekuohun pyörteissä kirjoitettu teksti, joten pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, mitä negatiivista se ikinä saakaan teidät tuntemaan. Oli se sitten ärsytystä, turhautumaa tai huvittunutta epäuskoa minua kohtaan, aion kohdata sen selkä suorana ja nauraa jälkeenpäin, miten naurettava koko teksti ja siitä kuultava paniikki on minustakin. :D

Mutta asiaan. Elämä Lontoossa on alkanut mielettömän hyvin. Olen oppinut itsestäni enemmän kuin osasin kuvitella kuukaudessa [!] oppivani [muun muassa sen että pystyn sittenkin syömään kalmaria ja oliiveja (Ella kuulitko tuon?! OLIIVEJA!)], ja koko Lontoo tuntuu vain täydellisesti omalta kaupungilta. Täällä on ihanaa.

Olen kuitenkin edelleen luonteeltani niitä huolehtijaihmisiä, kuten varmaan olette kuulleet, ja kaiken ihanuuden takana on silloin tällöin ja hetkittäin soinut pieni ahdistuksen pohjavire. Tiedän hyvin, mistä se johtuu.

Se johtuu siitä, että vertaan itseäni muihin. Teen sitä ihan alitajuisesti voimatta sille mitään. Olen valitettavasti aina tehnyt niin, ja täällä olen huomannut sen tehdessäni kotiaskareita ja hiljentyessäni lasten kanssa alas. Olen huomannut yrittäväni verrata itseäni perheen entiseen au pairiin, joka lähti päivää ennen kuin mari tuli taloon, ja se on naurettavaa, tiedän sen, mutta tahattomia tunteitaan on mahdotonta tuosta vain muuttaa kun niin tahtoo. Huomaan miettiväni, mitä Sofia teki minun tilassani ja tunnen ohimennen vaimeaa kateuttakin. Puhuiko hän tytöille telkkaria katsellessa? Tulivatko tytöt hänen syliinsä? Antoivatko he hänelle haleja tässä tilanteessa? Menivätkö he juosten hänen luokseen ja suukottivat? Tulevatkohan he koskaan pitämään minusta niin kuin he pitävät Sofiasta? Tykkäävätkö he minusta vielä ollenkaan?

Tiedän, että he tykkäävät, kyllä sen tiettyinä hetkinä näkee ja he tulevat jo syliinkin ja ovat niin suloisia, mutta tiedän myös sen, että he rakastivat Sofiaa. Hän oli hitti, enkä tiedä, tulenko minä koskaan olemaan sellainen. En missään nimessä voi aliarvioida seitsemänkuukautista aikaa heidän välillään, ja se saa minut tuntemaan pientä ahdistusta.

Joo joo, tiedän tiedän, että tulen itsekin viettämään heidän kanssaan seitsemän kuukautta ja alle viisivuotiaille se on pitkä aika. Tiedän, että he tulevat todennäköisesti tykästymään minuun puolessa vuodessa syvästikin [ainakin toivon niin]. Ja tiedän, että tämä on typerää.

Mutta juttu on niin, että pelkään oman luonteeni olevan riittämätön heille. Ja pelkään, että vaikka lapset oppisivatkin pitämään minusta toivomani hyvin paljon -määrän, niin lannistun, jos vanhemmat eivät opi. Ja kaikista todellisimmin, elävimmin ja epätoivoisimmin pelkään sitä, etten koskaan tule olemaan perheelle yhtä rakas kuin Sofia on heille. Haluaisin, että he rakastaisivat minua yhtä paljon kuin häntä.

Siinä on. Kaikessa yksinkertaisessa itsekkyydessään, sanottu ja blogiin painettu. Siinä on syy todelliselle ahdistukselleni. Kuinka itsekkääksi ja suuresti itseni nolanneeksi tunnenkaan itseni. Mutta kun se tuossa nyt on kaikkien silmien edessä ja voin sen itse siitä konkreettisesti kirjaimina lukea, niin toivon, että ymmärrän myös konkreettisesti, miten itsekäs ja ihan vain uskomattoman typerä pelkoni on.

Voi draamaa...!