Surkastuva sarkasmi

Olen isäntäperheeni vanhempien kanssa vielä jonkinlaisessa totuttelevan tuttavallisissa väleissä, ja luonteelleni ominainen sarkasmi on joutunut luopumaan valta-asemastaan puheeni [lyömättömänä ja tajunnanräjäyttävänä] tehokeinona. Lasten kanssa en tietenkään sitä voi käyttää, eiväthän he sitä ymmärtäisi, mutta myös vanhempien seurassa olen joutunut sen tukahduttamaan, sillä en mielestäni antaisi järin ylentävää vaikutusta itsestäni vastaamalla Pidä huoli itsestäsi -toivotukseen heittäen ohimennen:  

"Joo, eiku aattelin heti ensimmäisen vastaantulevan auton tullessa heittäytyä sen alle, ihan teitä ajatellen", niin kuin normaalitilanteessa saattaisin vastata. Joten ei, upea sarkasmini on saanut väistyä ja tilalle tulla vakava ja sitäkin asiallisempi Mari the Au Pair.

Jos nyt totta kuitenkin puhutaan, niin en ihan tunne oloani omakseni tässä asiallisen maltillisessa ulkokuoressani, ja huolehdin, että sarkasmini alkaa surkastua hetkenä minä hyvänsä - tosin, jos omaan arvostelukykyyni on luottamista, niin ei se koskaan erityisen korkealentoista ollutkaan. Minulla ei siis välttämättä ole kovin suurta huolta siitä, että sarkasmilleni sattuisi mitään vakavaa, jos se tekisikin mahalaskun. Ja muu maailma ei siinä taatusti tuntisi menettävänsä hiushaiventakaan.

Minä vain en olisi minä ilman surkeaa sarkasmiani ja tulisin kaipaamaan sitä. Siksi olikin tavattoman huojentavaa lähteä kavereiden kanssa tuulettumaan Lontoon iltaan ja päästää se säälittäväkin sarkasminvätjys ottamaan haparoivat ensijälleenaskeleensa kaiken sen tukahduttavan hiljaiselon jälkeen. Tästä on vain suunta ylöspäin.

Sarkasmin lento jatkukoon!

Ja hei. Beware, Anna, the sarcasm has begun.