Unohdus ja uppelus

Talvistuva kaupunki puhui taas viikonloppuna kauneimmalla kielellään, kun kävimme katsomassa Westminster Abbeya, St Jamesin puistoa syysväreissään, jotenkin eriskummallisesti kaikilla kolmella edellisellä Lontoo-vierailulla näkemättä jäänyttä Buckinghamin palatsia sekä tietenkin kuningattaren luo johtavaa kävelykatua, jolla siis kaikki kuninkaat ja kuninkaiset [lue: prinssi Harry] on kulkeneet [ohmygooood, oon siis ihan totally melkeen kulkenu sen jalanjäljissä tai ainaki niiden vieressä. OMG!!]. Näin myös pitkän tauon jälkeen ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, tai siis oikeastaan tarkalleen ottaen kahta ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, mutta toista heistä olin onnekseni nähnyt lähemminkin kuin kolme viikkoa sitten, toisin kuin toista vallan valloittavaa.

On muuten ihmeellistä, miten antoisaa pelkkä yhdessä oleskelu voi sellaisen ihmisen kanssa olla, jonka seurassa tuntee olonsa mukavaksi ja mutkattomaksi - mutkattomalla tarkoitan tietysti sitä, ettei tarvitse teeskennellä, pakottaa tai yrittää olla mitään, mitä yksinkertaisesti ei ole, vaan sanat saavat virrata ulos ihan sellaisina kuin ne ajatuksissakin virtaavat. On hieno tunne, kun tietää, että toisen seurassa voi olla aidosti itsensä eikä yhdessä olo vaadi enempää kuin toisen seuran [niin, ja tietenkin ajoittaiset Starbucks-kahvit ja inkivääriset piparkakku-ukkomuffinssit] ollakseen mukavaa.

Eilen illalla palasin sitten pitkän päivän jälkeen kotiin, kääriydyin talven kanssa yhteen kuuluvaan uuteen perinnevillapaitaan ensimmäistä kertaa, sammutin valot ja mietin hetken, miten ihanan lopetuksen viikko sai. Pitäisi useamminkin muuten hiljentyä palaamaan kuluneen päivän onnenhetkiin ja elämään ne uudestaan, ne kun tahtovat arjen imussa jäädä tyystin huomiotta ja unohtua kokonaan. Ja ovathan onnenhetket ihan liian kivoja jäädäkseen unohduksen uppeluksiin, hmh duh! :)