Maalla maailmalla

Viime sunnuntai oli vaihteeksi taas niitä päiviä, jotka hipoo täydellisyyttä ihan ilman suurempaa syytä.

Tai siis, anteeksi, korjaan, syitähän on monia, muun muassa se, että lähdettiin minimatkalle Oxfordiin, ja se, että lähdettiin sinne hyvän ystävän kanssa, mutta en tarkoita sitä. Tarkoitan sitä, että kun seura nyt vain oli niin älyttömän mukavaa eikä ollut minkäänlaisia paineita tehdä sitä tätä ja tuota vaan lähinnä viettää hieno päivä hyvässä seurassa ja siinä samalla vähän niinku tutustella itse kaupunkiin, niin päällimmäiseksi jäi mieleen päivän mutkattomuus. Ei tarvinnut kiirehtiä, mentiin omassa rauhassa, käytiin syömässä [muuten ehkä paras juustopasta koko tähänastisessa elämässäni, kiitos Bella Italian], käveleskeltiin nähtävyyksiä läpi ja nautittiin olosta. Rauhallista, mutkatonta, ja niin mielettömän ihanaa.

Mikä Oxfordissa myös oli tavattoman suloista ja teki vaikutuksen minuun oli se, että siellä kaikki oli vähän vinksin vonksin [tai ainakin heikun keikun]. Siellä keskustan kaupparakennukset oli vähän vinksallaan, ovi saattoi jossakin repsottaa saranoiltaan, ikkunanpielistä lohkeili palasia ja melkein näki sielunsa silmin, kun puodinpitäjä illalla kauppaa sulkiessaan pukkasi ovea kaikilla voimillaan kiinni, kun itse talo oli vähän vinossa eikä ovi ihan asettunut paikoilleen. Siellä vallitsi leppoisa kylätunnelma, ja koko kaupunki tuntui hyvin pieneltä ja kompaktilta Lontooseen ja sen ihmisvilinään ja liikenteen ääniin verrattuna. Oxford oli rauhallinen.

Minusta oli sen lisäksi ihan uskomattoman suloista, että joka kadunkulmassa näkyi pyörä [ja nimenomaan sellainen maalaismummopyörä, ei mikään muka-high-tech kiidän-tehokkaana-ja-epämukavana-bussien-seassa-ja-litistyn-ensi-kosketuksesta-rimpula], jonka tangossa roikkui rottinkinen pyöränkori. Mikä voisi olla sen maalaisempaa? Se, jos mikä kuuluu minusta kylätunnelmaan. Mummopyörät ja rottinkiset korit.