Kotiutuminen

Ihana olla kotona... Multa pääsi huokaus, kun pääsin illalla kotiin ja nojatuoliini istumaan. Vajosin tyynyihin ja löhösin pitkän aikaa paikallani. Tuli tarpeeseen.

Takanani on kaksi päivää ja yksi yötä [Khihee, kieleni on kehnoa, intertekstuaalinen viittaukseni vielä kehnompaa. Suonette anteeksi.] Lake Districtissä, Enkkulan luoteisosassa kansallispuistoalueella, Konnun kaltaisia maisemia Taru Sormusten Herrasta -elokuvista, paljon lampaita, sydämet sulattava majatalo, jonka takapihalla solisi tunturilta laskeutuva puro ja etupiha paistatteli järven ja kukkuloiden varjostamassa maisemassa, hervotonta räkättämistä arviolta 11 tuntia kahdestakymmenestäkahdesta yhdessäolotunnista, joista tietenkin toiset 11 meni nukkumiseen, sekä läpäisemätöntä pimeyttä ilman katuvaloja ja ihanat majatalon pitäjät, jotka lainasivat meille lyhtyä [oikeasti se oli taskulamppu, mutta 'torch'ina ne sitä mainostivat niin eihän me nyt ruveta saivartelemaan].

Koska allekirjoittanut kohelsi vähän ja tajusi määränpäähän päästyään, että kameran akkuhan on lopussa, matkamuistoiksi meille jäi valokuvia harmillisesti vain neljäsosamatkasta ja juurikin siitä osasta, jolloin me keskityttiin ihan muuhun kuin maisemiin. Muita matkamuistoja meille toki jäi, esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka räkättämisestä kipeät vatsalihakset, ylensyöntiä ja matkapahoinvointia sekä kaksi reikää etusormessa, kun matkatoverini päätti puraista sitä [hän myös päätti matkan aikana läimäistä kasvojani kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla tyynyllä, toisella kädellään; nipistää jalkaani ja muuten vaan hutkia ja moksia tasaisesti koko matkan, ihan vain tiedoksenne; teinä en lähtisi sen kanssa reissuun]. Takana on niin hauska viikonloppu, ettei moista hetkeen ole ollut. Thanks, buddy, vaikka nyt vähän mua runtelitkin!

Semmävaankuitenkissanon, että nauraminen on totista touhua, sillä kotiin päästyäni ja nojatuoliin rojahdettuani en tosiaan päässyt siitä ihan heti ylös. Olin rätti, poikki ja pinoon heitetty, enkä olisi niin välittänyt tänäkään aamulla nousta seitsemäksi taas töihin. Nousin kuitenkin, ja nyt olen elämäni energioissa [??] ja valmiina taistoon. Kolmanneksi viimeinen kokonainen viikko Lontoossa alkaa än, yy, tee...

Oho. Sehän onkin jo alkanut. Nythän on maanantai? Meinaan olla vähän sekaisin. Niinku silleen muutenki ku vaan nyt just. Vähänniinkö silleen tiiättekö aina.

Mun ensimmäinen julkkisbongaus!

Tiedättehän te sen ohjelman 10 Years Younger, jonka suomenkielinen nimi taitaa olla luokkaa Nuorennusleikkaus tai jotain muuta yhtä ilahduttavaa?

No me käytiin Sonjan kanssa viime viikolla Ikeassa ja siellä ravintolan ikealaisilla sohvilla istui kyseisen ohjelman entinen juontaja Nicky Hambleton-Jones. Siis hitsi, kuinka hurjaaa. JULKKIS!!

No tosiasiassa tämä ei edes ole kovin jännittävää, mutta pitihän minun tulla tänne siitä huutamaan, kun se kuitenkin tästä eteenpäin määrittää hyvin oleellisesti Lontoo-vuottani. "Mää näin sillon julkkiksen, khihi." Että voin nyt sitten aina jälkeenpäin miettiä ja ajan koittaessa kertoa lapsenlapsilleni, miten minä sentään jonkin sortin julkkiksen täälläkin näin. En Rupert Grintiä tai David Beckhamia, mutta kuitenkin Nicky Hambleton-Jonesin.

Jota varmaan puoletkaan teistä ei edes tiedä... Mutta kyllä se on julkkis, kun se on Suomen telkkarissakin näkynyt. On se.

Tässä hän on. Nicky Hambleton-Jones. Kuva täältä.

Excuse me, will I be excused?

Vielä kuudenkin kuukauden jälkeen huomaan yllättyväni suuresti paikallisten ihmisten kohteliaisuudesta. Jos jonkun takinhelma hipaisee kättäsi hänen mennessään junan käytävällä ohitsesi, kuulet mitä pikimmiten nopean anteeksipyynnön. Jos joku ohittaa sinua metroaseman liukuportaissa, ilman epäröintiä hän sanoo 'Excuse me, miss'. Jos joku pudottaa kadulla hanskansa ja kumartuu nostamaan sitä edessäsi, mennessäsi hänen ohitseen voit olla varma kuulevasi sanan 'Sorry'. Tullessasi huoneeseen huoneessa olijat kysyvät, miten voit, riippumatta siitä oliko se toinen vai viides kertasi sinä päivänä. Sanan please sanomatta jättäminen on yhtä suuri törkeys kuin röyhtäiseminen ravintolassa ilman anteeksipyyntöä.

Moinen kohteliaisuus ja muiden huomioiminen on valtavan hassua mutta samaan aikaan ihan äärimmäisen ilahduttavaa, täällä kun ihmiset huomioivat toisensa ja vastaantulijan sen sijaan, että nostavat kauluksen pystyyn, hartiat korviin, laskevat katseensa ja vetäytyvät omiin pieniin maailmoihinsa välittämättä välittää muista. Suomalaiselle kaduntallaajalle paikalliset tavat tuntunevatkin alkuun ennemmin turhalta liioittelulta kuin ilahduttavalta huomionosoitukselta, mutta jossain vaiheessa tässä maassa eleskellessä huomaa itse tekevänsä samoin. Excuse me, oh I'm sorry, Please, I'm fine, how are you? Osa jokapäiväistä sanavarastoa eikä niiden käyttöä edes mieti enää. Se on yhtä itsestään selvää kuin on käsien pesu vessakäynnin jälkeenkin.

Luulisin, että sitten Suomeen palattuani ensikohtaaminen suomalaisen jöröyden kanssa on kerta kaikkiaan ehdottomasti tai ainakin ehdottoman varmasti vähän hämmentävää. Joulunakin jo tuntui ihan hassulta, kun kaupassa kärryjä työntävä herrasmies ei hymyillytkään ystävällisesti ja kiittänyt päästäessäni hänet menemään käytävällä ensiksi ohi vaan purjehti silmiinkään katsomatta ohitse, ja silloin täkäläistä kiittelykulttuuria oli takana vasta neljä kuukautta. Nyt jo kuusi. Kotiin palatessa seitsemän. Tulen varmaan olemaan täydellisen loukkaantunut suomalaiseen kiittämättömyyteen.

No on siellä sitten ainakin yksi kiittelemisen lähettiläs. En varmaan tule muuta osaamaankaan kuin kiittää ja kiitellä ja kiitellessä kummastella, miksei kukaan muu kiittele kuin kilahtanut.

Anteeksi jo etukäteen. Kaikkea kun kuitenkin kohtuudella. Kiittelyäkin.

Muistakaa silti:

kuva: www.etsy.com

Fresh winds

Olen ollut yhtäältä aivan äärimmäisen saamaton ja toisaalta ihan hirvittävän aikaansaava tällä viikolla. En ole käynyt juuri missään tavallisilla tutkimusretkilläni mutta olen ollut töissä sitäkin enemmän lasten oksennustautien takia ja saanut kotonakin hirveästi aikaan.

Olen kirjoittanut ja lähettänyt eteenpäin kolme työhakemusta.
Olen osoittanut viestillä kiinnostukseni kahteen asuntoon.
Olen saanut järjestettyä kaksi asuntoesittelyä heti ensi viikolle [itsehän en niihin tietenkään pääse mutta übersupermahtiparasikinäkoskaanystäväni lupasi mennä niitä katsomaan].
Olen kysynyt vihdoin viime ja sitä edellisen ja sitä edellisen kesän työnantajaltani työtodistuksen.
Olen tuulettanut huushollini.
Olen pessyt pyykit.
Olen vaihtanut lakanat, pessyt nekin, pyyhkinyt pölyt, imuroinut,
ja mikä mahtavinta,

olen vihdoin kastellut tuon hemmetin orkidearukkani, joka on ollut vettä ilman jo kolme viikkoa. Sillä ei todellakaan ole helppo elämä.

Tässähän tuntee itsensä melkein aikuiseksi, ja erityisen muksua [siis lyhenne sanalle mukava, ei lapsellinen. tärkeä huomio] siitä tekee se, että saan jo vähän enemmän kuin vähän leikilläni kuvitella itseni omaan asuntoon astioineni teekannuineni kaikkineni. Huvittavinta tässä on se, että olemme tuon  übersupermahtiparasikinäkoskaanystäväni kanssa suunnitelleet tavaroiden pakkaamista ja tupareita ja ihan mitä sattuu jo ennen asunnonhankintapuuhiani, ja nyt toinen katsastettavista asunnoista sattuu olemaan tuon ystäväni yläkerrassa.

Tästä tulee niiiiiiiin siistiä.

Tunnen itseni niin aikuiseksi. Kauas on tultu lapsuusajoilta, kun oma asunto oli vielä paperiversio ja huoneen siivoamista tapahtui sen kolme kertaa vuodessa.

Sielloli taikaa ilmassa

Voi väristys, että olikin jännittävä lauantai. Niin jännittävä että melkein pissat tuli housuun.

Me lähdettiin kahden muun kahjon kanssa Warner Brothers Studiolle The Making of Harry Potter -kierrokselle. Voi hurja, se oli jännittävää. Siellä oli vaikka ja mitä, yksityiskohtia ja pikkulavasteita elokuvista, pukuja, suuri sali, Weaslyiden ruokailutila, Hagridin mökki, liemiluokka, rohkelikkojen oleskeluhuone, Ollivander's, poikien makuusali, Privet Drive, viistokuja, Dumbledoren kanslia.... Eihän sitä elokuvien kautta ole tajunnut ollenkaan, miten mielettömillä yksityiskohdilla lavasteet on koristeltu ja miten paljon käsityötä kaikki on vaatinut. Hurjaa. Ihan hurjaa.

Niin, ja eihän nyt passaa unohtaa, että maistettiin me kermakaljaakin! Tytöt ei tykänneet, mutta minusta se oli hyvää. Makeaa ja kamalan makeaa, mutta mikäs siinä on vikana?

En tietenkään malttanut hillitä itseäni, kun kauppaan asti päästiin. Mukana poistuin kantaen selkä vääränä kassia täynnä kirjoja ja harkitsin vielä meneväni takaisin ja ostavani Kelmien kartankin, koska se vaan oli niin kuulkaas hieno, mutta sitten pihipaha sai parempani minusta, ja maltoin vain ihailla ystäväni moista - hänestä siis oli siis tullut onnellinen kartan omistaja. En myönnä olevani kateellinen.

Illalla erään ystäväni luona yökyläillessä harmittelimme toisen, kierroksella kanssani olleen ystäväkahjon kanssa, ettei tuonmoista maailmaa kuin Tylypahka ja Viistokuja ole olemassa, ja kohtalomme oli vain tyytyä heiluttelemaan sen kanssani kiertäneen kahjon ostamaa Sirius Mustan taikasauvaa. Hetken aikaa kuvittelin Ellan saaneen taiottua saparon takapuoleeni, mutta sitten valitettavasti tajusin, että se olikin se suklaakakku, jonka vedin naamaani aiemmin sinä päivänä. Possu mikä possu. Paremmalta se tosin kuulostaisi, jos sanoisin olevani taiottu possu kuin paljon suklaakakkua syönyt possu.

No, heilutellaan sitä taikasauvaa vielä vähän ja toivotaan, että suklaa taikoituisikin laihentavaksi ainesosaksi, joka alentaa kolesterolia ja saa ihon hehkumaan. SimsalaBIM!

Ei tainnut toimia...? No ei hätä ole minkään näköinen, kyllä näissä kuvissa on taikaa kerrakseen. Sulattakoon nämä taikoineen kaikki vähimmätkin suklaarippeet mennessään.

[PS Huomatkaa yks Ajatuseula; jostain syystä se oli tyhjä. Kaikilta oli varmaan sitte loppunu ajatukset.]