Lähtölaskenta

Kohta mulla alkaa varmasti tähänastisen elämäni tärkein vaihe, sillä Englannin arki ottaa minut imuunsa puoleksi vuodeksi - tästä yhdestä tulee siis ohimeneväksi hetkeksi londoner. Se on epäilyksettä suurimpia juttuja elämässäni, sillä kuten joskus olen kirjoitellessani maininnut, perusluonteeltani olen melko arka ja turvallisuudenhaluinen, ja spontaanius on minulle pikemminkin ihailtu luonteenpiirre muissa ihmisissä kuin jotain, mikä kuuluisi minun vakinaisiin ominaisuuksiini. Haaveilija, kuten sanottu.

Taannoin tuo kummajainen nimeltä spontaanius kävi kuitenkin meilläkin kylässä, usutti minut ilmoittautumaan au pairiksi ja myhäili, kun kävi ilmi, että eräälle perheelle olin mieluinen ehdokas. Tietenkään en voinut välttyä pettymyksiltä ja mahalaskuilta ennen tämän perheen löytymistä, mutta kaiken pyörityksen jälkeen olen nyt valmistautumassa kahdeksan kuukauden au pairiuteen kaupungissa, joka kaikilla kolmella vierailukerroillani on tehnyt allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen ja tuntunut kodilta - siinä määrin tietenkin, missä se turistille on ollut mahdollista. Voitte siis kuvitella, että olen enemmän kuin innoissani.

Tätä prosessia ei tietenkään voi käydä läpi ilman pelkoa ja jännitystä, mutta ei tässä elämässä pääse pitkällekään jos siinä ei koskaan uskalla tehdä mitään uutta tai spontaania vaikka se pelottaakin. Kuvitelkaa, että elämässään tekee valintoja ainoastaan seuraamalla turvallisuuden tunnettaan - mihin sillä päätyy? Samoihin tuttuihin piireihin, tuttuihin kaupunkeihin, tuttuihin ihmisiin. Vaikka turvallisuudenhakuisilla on aina teoreettinen vapaus tehdä mitä he haluavat, enemmän kuin usein he päätyvät tilanteeseen, jossa poljetaan paikallaan ja tuttua ja turvallista valitaan sen takia, ettei uskalleta tehdä toisin, ei siksi, että se olisi sitä, mitä elämältä haluaa. Ja vaarana on, ettei koskaan uskalla rikkoa kaavaa, vaikka mahdollisuuksia olisikin. Tai vaikka haluaisikin.

Mitä, jos se uusi siellä rakentamasi kaavan ulkopuolella olisikin sitten osoittautunut elämäsi piiriksi, kaupungiksi tai ihmiseksi, muttet saanut sitä koskaan tietää, koska päätit vain jäädä vellomaan turvallisuuteesi ja tyytyä siihen, mitä sinulla on? Jos elämässä huomaa vain tyytyneensä johonkin, mitä se kertoo? Onko elämäsi silloin todella omaasi, vai oletko antanut muiden sanella sen kulkua? Tyytyminen nimittäin on täysi vastakohta omien intohimojen ja kiinnostusten toteuttamiselle. Se estää sinua toteuttamasta itseäsi, sillä tyytyminen ei ole haluamista. Tyytyminen on omien sisäisten intohimojen ja sinusta itsestäsi luopumista, se on tavallaan luovuttamista.

Ja kuka nyt haluaa elämänsä päätepisteessä todeta, että on tyytynyt omaan elämäänsä?

Muuttaminen Lontooseen on minun tapani poiketa omista kaavoistani, ja sillä näytän itselleni, että minä uskallan. Todistan että uskallan lähteä uuteen ja tuntemattomaan ja irtaantua siitä tutusta, turvallisesta ja jo koetusta. Se on jännittävää, uutta ja pelottavaa mutta ihanasti sellaista. Ja mikä tärkeintä, se on sitä, mitä haluan, ei sellaista, mihin tyytyisin.

Joten. Shall we begin the countdown? 10...