Sattui yksi kumma juttu

Ennen kuin aloitetaan, laittakaa taustalle soimaan seuraavat kappaleet, ne ovat nimittäin niitä, joita kuuntelin tätä kirjoittaessani. Ne ovat tärkeintä oikeanlaisen tunnelman saavuttamiselle. Tässä, olkaa hyvät. Ensimmäinen. Ja Toinen. Nyt voitte lukea otsikon uudestaan, hypätä itse tekstiin ja kuvitella, ettei tätä ohjeistusta ole olemassakaan niin kauan, kuin Ensimmäinen on vielä soimassa. Kun se loppuu, tämä teksti on taas hetken olemassa mutta katoaa taas kuvitelmiinne kun Toinen on saanut äänensä kuuluviin. Otsikko siis nyt.

Juttelin eilen perheeni äidin kanssa siitä, miten lämmintä Lontoossa on vielä pitkälle lokakuuhunkin ja miten ihanaa aikaa syksy on. Kävi ilmi, että me molemmat rakastamme syksyä, ja tarkemmin sitä aikaa, jolloin on vähän kirpeää muttei tarvitse vielä takkia vaan villapaita ja kaulahuivi ja lapaset riittää pitämään kesän lämmön herkistämän ihon lämpimänä. Silloin on puut väreissään, ilma muuttuu höyryksi hengitettäessä ja pieni kutkuttava tunne alkaa hiipiä vatsanpohjaan, kunnes vihdoin marraskuussa saa luvan päästää koko syksyn sisällä kuplineen tunteen ulos: joulu on tulossa!!

Joulun odotus ja kaikki mahdollinen säheltäminen korttien, koristeiden, kuusen ja ruokien kanssa on minulle sitä parhainta joulua enkä voisi kuvitella selviytyväni ilman. Syksy, ystävät hyvät, on puolestaan aikaa, jolloin odotetaan siihen asti, että joulutohinat saa virallisesti aloittaa vaikuttamatta järkensä menettäneeltä [minun ja äitini tapauksessa siitä ei ole huolta, me olemme sitä jo valmiiksi, mutta tapauksessa ne normaalit ihmiset]. Kaikki se vähittäinen kulku lämpötilan kylmenemisen, ruskan väriloiston, lehtien putoamisen ja pikkupakkasten kautta kohti keskitalven kohokohtaa on minulle kuin jouluviikko tai itse jouluaatto pikkulapselle; odotan syksyn odottamista kuin lapsi joulua nousevaa.

Tänään sitten aamupalaa pois korjatessani aloin mietiskelemään, että Lontoossa ei kunnon syksyä olekaan, ja se syksyinen kirpeys, mitä täällä on, on märkää eikä lainkaan Suomen syyskirpeyden veroista. Ennen kuin huomaankaan, joulu on nenän edessä, mutten ole ehtinyt tajuta ja fiilistellä sen tuloa, koska olen vahingossa koko ajan odottanut sitä oikeanlaista kirpeyttä, josta tiedän joulun olevan tulossa. Sitten onkin jo tammikuu ja kohta kevät ja lähden takaisin Suomeen, ja siinä onkin jo kesä, ihan kulman takana. Meneekö koko vuoteni pelkässä odottamisessa? Odotan syksyä, odotan kuivaa syyskirpeyttä, odotan lomaa, joulua, sitä että tämä paikka alkaa tuntua kodilta. Odotan vain. Enkö aio asettua ja elää hetkessä ollenkaan?

Jos mietteisiini on uskomista, niin en, en kai sitten.

Näitä siis mietin aamulla tiskikonetta täyttäessäni, kunnes sattui kummallinen juttu. Hätääntynyt olotila, melkeinpä paniikinomainen sellainen, yllätti minut ja huomasin, että ei ei ei, en voi elää mahdollisesti elämäni poikkeuksellisinta, hienointa ja uskaliainta vuotta vain odottamalla, että jotain tulee, tapahtuu tai sattuu. Se ei käy päinsä, sillä muuten Englannista ei jää muuta jäljelle kuin muisto ajanjaksosta, jolloin odotin koko ajan jotain, aika oli ohimenevää ja valui sormien välitse ja elämä oli tuossa kädenkurkotuksen päässä mutten silti saanut siitä kiinni.

Näin olin palannut ajatuksissani taas siihen, mistä on alkanut muodostua Englannissa oleskeluni avainsana ja määritelmä: olla spontaani ja elää. Siitä ei näköjään vain pääse mihinkään; täällä asioita ei vain voi jäädä odottamaan, jos elämästä haluaa nauttia. Se on elämän - ja tämän kirjoituksen - yksinkertainen opetus. Eläkää.