Suoraan taivaasta

Huh huh, mikä ilta. Eilen illalla silmissä painoi perjantaiset viisi myöhäistä tuntia välkkyviä valoja, savusumua ja sisältä kummunnutta tanssimista, ja oma sänky tuntui pehmeämmältä ja kutsuvammalta kuin ikinä. Tänä yönä sänky tarjosi parhaimmat unet pitkään aikaan, ja olo on hurmaavan virkistynyt. Mitä oma sänky ja ihana ihana peitto voivat väsyneessä elämänmatkalaisessa saada aikaan...

Ja, tytöt, näytettiin me ainakin, että suomen tytöt osaa pitää hauskaa. Kyllä reilun kymmenen pään porukalla yksi lontoolaisklubi valloitetaan!

Eihän meitä toki yksi ilta hidastanut, sillä seuraavana aamuna me lähdettiin ystävän kanssa kahden tunnin Zumba-maratonille ennen kello kymmentä, ja sieltä matkamme kävi kohti cityssä odottavaa kolmatta hengenlisäystä joukkoomme. Oli tarkoitus olla kultturellisti moderni ja vierailla Tate Modernissa, mutta asiat johtivat toisiin ja jalkamme veivät meidät jonnekin, mistä paluuta ei ollut. Löysimme nimittäin taivaan.

En olisi uskonut, että taivas olisi niin värikäs, mutta tämä paikka oli jotain aivan uskomatonta. Mitkään kuvat eivät tee paikan väriloistolle ja sen suklaudelle oikeutta, mutta onhan teidän jostain nähtävä, mistä vaahdotaan. Ja oh boy..., kun niin turhauttavan pitkältä tuntuneen odotuksen päätteeksi tarjoilija kantoi eteemme tilauksemme, ymmärsimme, että tämä oli jotain ihan muuta. Kävi ilmi [ja voin varmasti puhua meidän kaikkien kolmen läsnäolleen puolesta], että edessämme meillä oli elämämme suklaabrownie. En osaa edes kuvailla sitä. Oikeasti. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se oli suussasulavuutta. Se oli täydellisyyttä. Se oli... oli sanoinkuvaamatonta.

Menetimme sydämemme alta aikayksikön niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin, sillä tämä yläpuolella kukkuva kauneus ei todellakaan säilynyt lautasella silmänräpäystä pidempään. Lähdimme kahvilasta - ai, anteeksi, siis taivaasta! - täydellisen onnellisina tuosta hetkellisestä taivaallisuudesta, ja, hyvät ystävät, uskokaa pois, että me menemme sinne toistenkin.