Ja kulttuuri kaikuu

Olen yllättänyt itseni siinä, miten kultturelli ihminen minusta on täällä kuoriutunut.

Syksy toi mukanaan viisi filminrullajaista, jotka oli ihan pakko päästä katsomaan elokuviin: Emma Watsonin Harry Pottereista -kuoriutumisleffa The Perks of Being a Wallflower, Batman-trilogian päätösosa, The Hobbit, Breaking Dawn tietysti ja uusin Daniel Craig [minulle se on Daniel Craig eikä James Bond, koska tuota sinisilmäähän minä sinne menin katsomaan, ei se James Bondin ja kumppaneiden riehuminen minua liikuta varpaan vertaa (vaikka myönnettäköön, olihan se ihan hyvä leffakin...)].

Olen käynyt katsomassa Billy Elliotin, nähnyt Monet'ta ja DaVinciä, sisällistänyt itseni paikalliseen pubikulttuuriin, viettänyt iltapäiviä pienissä yksityiskahviloissa, ihaillut modernia taidetta Tate Modernissa ja suunnitellut oopperalippujen ostamista. Jo pelkästään tällä viikolla olen tavannut Winston Churchillin, Queen Elizabeth II:n morsiusneitoineen, prinssit Williamin ja Harryn [aaaahhhh... näettekö kuinka sulan?], Cambridgen herttuattaren ihka ensimmäisen muotokuvan, Paul McCartneyn, Elizabeth Taylorin, Mick Jaggerin, Marilyn Monroen, David Beckhamin nukkumassa; osallistuin Ranskan vallankumoukseen Les Misérablesissa,

ja silti,

mikään ei tunnu yhtä ylpeyden arvoiselta kuin se, mitä pian tulen kokemaan. Koska tänään, aivan pian, koittaa elämäni käännekohta ja maailmani mullistukseen johtava kultturelli mestariteos: The Liiion Kiiiinng!! [kuulettehan juhlallisen, miltei Hallelujah-kuoromaisen julistuksen tuossa takana?] Se tarina, ne muistot, se musiikki...!! Sanokaa minun sanoneen, mutta tämän jälkeen en enää ole entisenlainen.

Tai no,

ehkä olen, mutta ainakin voin sanoa nähneeni Disney-elokuvista parhaimman livenä. Repikääs siitä!

PS Kuten saatoitte huomata, kulttuurielämä on ehkä kohdallaan, mutta ravitsemuksessa voi olla hitunen parannettavaa... Johtuneekohan sitten kaikista niistä yksityiskahviloissa vietetyistä tunneista, ken tietää...