Helmikuun kahdennenkymmenennenensimmäisen kuumimmat

Joskus on päiviä, jolloin ei oikeastaan tapahdu mitään hurjanmoista jännityksellistä, mutta olo on silti tosi keveä ja onnellinen. Tänään on yksi niistä päivistä, ja totta vie, onhan tässä päivässä paljonkin hurjanmoisen jännityksellisiä asioita, kun ne osaa etsiä. Sellaisia, jotka ansaitsevatkin ilahduttamisensa kunniaksi onnellisuutta tänä kahdentenakymmenentenäensimmäisenä päivänä helmikuuta.

Onnen ainesosat 21. helmikuuta:

Iso, keltainen aurinko, joka on tullut takaisin ja jaksaa taas paistaa valovoimaisena varmasti seuraavan syksyn pipoon ja lapasiin asti. Se säihkii keltaisuuttaan Lontoon talvikirpeyden keskelle ja hymyilee oikein aurinkoisesti. Aurinkohan on onnellisuudessa kuin vehnäjauho pullataikinassa; ilman sitä ei tule muuta kuin elämäniloton limaklöntsä, josta ei ole kuin [maha]vaivaksi.

Ajatus siitä, että oioi, nyt on torstai! toimii onnen ohjeessamme kananmunana, joka pitää kaiken koossa. Se jaksaa sitoa kaiken merkitykselliseksi kokonaisuudeksi ja muistuttaa että hahaa, huomennapa on jo perjantai, ja sen jälkeen tulee lauantai ja Harry Potter -kierros Warner Brothers Studiolla!! Torstait ovat hienoja päiviä.

Tuttuna ja turvallisena mausteena muistista, vaniljana siis totta kai, toimii eilisillan kuuma, poksuva suomikirkon sauna. Ei ole kakkua ilman vaniljaa eikä elämää ilman saunaa. Mikään ei ole tuntunut niin ihanalta sitten tänne tulon, ei vaan mikäänmikäänmikään, kuin se lämpö, joka otti heti saunan oven avatessa vastaan - unohtamatta sitä hetkeä, kun vesi sihahti kiukaalle ja höyry kääriytyi ympärille yhden minun Lontoohistorian kamalimman päivän jälkeen. Koko keho rentoutui yhdessä hetkessä ja kaikki huolet valui pois. Se tunne oli sanoinkuvaamaton, ja siitä on varsin mainio ammentaa voimaa tähänkin päivään. Vaikka varsin mainio se on jo nyt, ei sillä! Aivan oiva leivos tästä on kehkeytymässä.

Ensi kesän inspiraatiokuva- ja suunnitelmakokoelma, joka valmistuu Pinterestiin pala palalta minua motivoimaan; tämä käy siis kaiken kokkaamisen erikoismausteena, ehkä kanelina, ehkä mansikkana, joillekin kirsikkana tai viikunana kenties. Kesä 2013, minulla on varallesi kovaa kyytiä ja suuria suunnitelmia - paras alkaa valmistautua, sillä tämä inspiraatio on vaikeasti hillittävissä.

Tämä onni lähtee nyt uuniin kypsymään, ja illallahan sen näkee, millainen kakku siitä tuli. Odotan innolla!

Meinasin että oishan tää viikonloppu paremminki voinut mennä

Ei taida tulla enää yllätyksenäkään ilmoitus siitä, että olin taas sairas. Olen jo luovuttanut taistelun mikrobeja vastaan ja todennut, että no sairastetaan nyt kunnolla, hitto vie, jos kerran on jotain sairastamista. Viime vuonna en ollutkaan sairaana kuin kerran, senkin flunssassa ilman kuumeilua, joten kompsensoikoon nämä koetut kaikkia viime vuonna väliin jääneitä tauteja. Tänne vaan!

Näin mahtipontiset vastaanottotoivotukset laantuivatkin sitten varsin pian, enkä viikonloppuani kyllä millään lailla voitokkaasti viettänyt. Makasin kolme päivää pimeässä huoneessa liikkumatta peittojen alla, kerran vaikersin ihan ääneen, nukuin välissä, kärsin parhaimmillaan 39 asteen kuumeesta, oksensin kun oli aika hurja migreeni, seuraavana päivänä oksensin kun oli luultavasti norovirus. Meinasin itkeä, kun en tiennyt, miten päin olla ettei sattuisi, ja joku sisälläni tuntui haluavan puristaa aivot päästäni ulos. Ei ollut elämäni hienoimpia hetkiä.

Nyt voin kuitenkin ilokseni ja varmasti joidenkin teistäkin iloksi todeta voivani paaaaaaljon paremmin. Kuume on laskenut lähes normaalilukemiin, päänsärky ja kumppanit ovat poissa, ja minähän pystyn jo syömään aamupalaakin! Ja istumaan ja leikkimään tyttöjenkin kanssa. Itku siinäkin meinasi kyllä päästä, kun perheen pikkuinen, Jessica-raasu oli noroviruksessa hänkin ja näytti vaan niin kamalan surkealta. Ihan pahaa teki, kun piti lähteä suihkuun ja kuulin, miten se juoksi perässä ja huusi tule takaisin. Voi pientä!!

Haluaisin kovasti kertoa teille, miten tästäkin rupeamasta selvittiin Disney-leffojen, villasukkien, piparminttuteen ja viltin voimin. On pakko kuitenkin särkeä idyllisyyskuva ja kertoa, että tällä kerralla oloon auttoi vain pimeä huone, kuumavesipullo ja valitettavan monta tablettia paracetamolia. Sairastaminen ei aina ole sitä kivaa teenlipittelyä, valitettavasti.

Palaillaan asiaan, kun tämä yksilö on kunnolla palautunut! Terveisiä Lontoon kevätauringosta, täällä todella paistaa aurinko kuin Suomessa toukokuussa. :) Ihanaa!

Seitsemän punnan orkideani

Muistanette, kun tässä eräänä päivänä kerroin teille kukkakadusta nimeltä Columbia Road? Kävimme siellä ystäväni kanssa yhtenä helmikuisena sunnuntaiaamuna, ja palasin sieltä kotiin mukanani ihka ensimmäinen oma huonekasvini, tuo seitsemän punnan orkidea. Asiassahan ei muuten olisi mitään raportoitavaa, mutta kukka nyt vain sattui uuteen kotiinsa matkatessaan kokemaan aika hurjanmoisen kohtalon, ja siitä on tullut ihmekukka. Ihmekukka, sanon! Antakaas, kun kerron miksi.

Juttuhan meni niin, että lämpöasteita tuona kyseisenä helmikuun päivänä ei ollut kuin heikot yksi tai kaksi. Ystävältäni kuulin jälkeenpäin, että orkideoita ei kannata edes ostaa, jos ne ovat olleet ulkona alle 15 asteen lämpötilassa enemmän kuin ihan pakon saneleman kuljetuksen kotiin. Sen lisäksi, että orkideaparkani oli siis saanut kylmäkylvyn ennen tuttavuutemme alkuakaan, se joutui kulkemaan kanssani 8 pitkää tuntia ulkosalla, kun sen laiska uusi emäntä ei jaksanut viedä sitä sightseeing-/shoppailupäivänä kotiin [ja sehän oli siis ensimmäinen asia, mitä sinä päivänä ostin]. Ja sen päivän itsepäinen ja erityisen vahva tuulikin vielä riepotteli sitä ympäriinsä eikä antanut raasun hengähtää. Ai niin, ja se sai ensimmäisen kerran vettä vasta viikko meille muutettuaan. Olin varma, että olin tappanut sen jo ennen kuin sen elämä kukkineen oli kunnolla alkanutkaan.

Sittenpä viikon päästä, hyvin monen alkamista vaille valmiin kastelemisyrityksen jälkeen vihdoin upotin sen vesialtaaseen ja annoin sen imeä elämänsä takaisin, ja voitteko kuvitella, että se virkosi? Nyt se on täydessä kukassaan nuppunsa avanneena ja ilahduttaa minua kukkaisella hymyllään joka aamu, jolloin kapuan tympeänä ja univajeisena alakertaan heräämään. Ihmekukka, kuten todettu. Ja nupuista kukkiin puhjenneena juuri ajoissa ystävänpäiväksi. Siispä minä ja orkidea toivotamme ihanaa ystävänpäivää! Muistakaa ystäviänne. ;)

"Meidän ei tarvitse kysellä toisiltamme.

Me tiedämme, juommeko kahvin kerman kanssa vai mustana,

syömmekö ituja, tarvitsemmeko vierailulla kaksi tyynyä vuoteeseemme.

Me tiedämme millaisista teatterikappaleista toinen pitää,

mistä kirjoista, millaisesta musiikista.

Tiedämme toistemme lempikukan ja mielihajuveden.

Tiedämme toistemme pikku omituisuudet.

Niinpä tapaamisemme on aina kuin kotiintulo."

- Pam Brown

Spice it up

From time to time [nowadays almost on a daily basis] I get reminded of the fact that my entrance exams are creeping closer and closer, and there's not even a good four months to get prepared for them. I've got my books waiting to be opened on my bookshelf, and yet I've done nothing at all to make sure I'll be ready to give the best of me at my first and most important of my exams on 20th May. Not a page have been turned, nor a pen have been lifted for the matter, so, as a means of pushing this preparing-myself-for-the-exams thing a bit further and actually getting started [well, sort of], I thought that writing something in English might be a somewhat good idea since the actual studying the language doesn't seem to appeal to me that much yet.

[Though it'd better start appealing at some point or otherwise I'll end up spending another gap year, this time a lot more resentful and a lot less magnificent as the one I'm living right now.]

I thought the idea of writing in English was well worth considering - and, well, here I am. For those who think "Oh noo, why would she do this? It just spoils all the good writing" or anything else not-so-encouraging, I can assure you, I won't be doing this every time. Most of the posts will still be in my mighty mother language, as it is, in the end, the language with which I can express myself more clearly, but from time to time some odd texts in English will be published just to make me feel like I've done something to get closer to studying for the exams.

So not to worry, my friends, this is not going to be a major change. More like an occasional cherry on top, to spice things up a bit, I might say. Enjoy as much as you can, I'll be back soon. ;)

Kuva: Pinterest

Olipa kerran kukkakatu

Heti sunnuntaiaamun ensitunteina me lähdettiin Sonjan kanssa kurkkaamaan, miltä Lontoon varsin pitkään Käy katsomassa -listalla ollut Columbia Road Flower Market näytti. Värikkäältähän se - tietenkin - ja aika ihastuttavan kukkaiselta - yllätys -, mutta mikä siitä teki vähintäänkin erikoisen oli rahvaat kaupittelijamiehet, jotka karskeine kielenkäyttöineen tuntuivat eksyneen väärään paikkaan. Lämpöisiä isoäitejä ja vauvamahaisia tulevia äitejä lempeine hymyineen siellä odotti tapaavan, mutta vastaan meidät ottikin joukko parransänkisiä ruutupaitamiehiä, jotka ohi kulkiessa huusivat rahisevasti perään: "Y'alright, luv? Best quality orchids, two a tennar! Two a tennar, luv! Two a tennar!"

Myyntipuhe näytti tosin uponneen, sillä nyt yöpöydälläni komeilee aikamoisen upea orkideayksilö - en kyllä ostanut kahta kympillä, sillä yhdenkin elävän kukan elossa pitäminen on aika käsittämätön harvinaisuus, mutta siellä se on. Oma seitsemän punnan orkideani. Tuomassa iloa syksyisiin kevätpäiviin. Jos se vaikka säilyisi edes sinne asti, kunnes lähden Suomeen.

Keskiviikkokooma

Ensinnäkin, tämä bloggaaja pyytää anteeksi laiskuuttaan ja vakuuttaa, ettei täällä oikeasti ole laiskoteltu. Eläminen itsessään vain on vienyt kaiken ajan kirjoittamiselta ja tämä kanava Lontoon elämään on hetkellisen ollut suljettuna. Nyt se on kuitenkin auki taas, ja tämä täti aloittaa tarinointinsa - pikaisilla tämänhetkisillä tosin, mutta pian perässä seuraa muitakin kuulumisia. Kärsivällisyyttä, ystävät.

Toiseksikin, asiasta itse asiaan: juttu on niin, että jostain syystä joka ikinen keskiviikkoaamu herään ja totean olevani aivan täydellisen uuvuksissa. Ihan kuin yöllä olisi nukkunut tunnin verran ja edellisenä päivänä tehnyt suurimman urheilusuorituksensa koko siihenastisen elämänsä aikana. Ylös nouseminen tuntuu hirvittävältä vastoinkäymiseltä, saati sitten eteenpäin liikkuminen, ja silti sitä on päästävä ylös ja ulos ja esiintymiskelpoiseksi lastenhoitajaksi ennen seitsemää.

Olisiko se sitten kenties jotain noita henkisen puolen juttuja [en nyt tarkoita uskonnollista henkevyttä, vaan sanaparin fyysinen ja henkinen henkisyyttä], kun takana on yhtä monta päivää kuin on edessäkin ennen viikonloppua ja ajatus siitä on eriskummallisen uuvuttava, tai sitten se vain yksinkertaisesti on ruumiillinen väsymystila, joka kiertää seitsemän päivän sykleissä ja osuu aina keskiviikolle ja jolla ei ole mitään tekemistä psyykkisten asioiden kanssa, mutta uuvuttava päivä se on yhtä kaikki. Sen tähden on hyvä, että on olemassa joka keskiviikkoiset kuuden ja puolen tunnin lounasaikavapaat, jolloin talo on tyhjänä eikä tämän ihmisraadon tarvitse tehdä mitään. Mitään.

Kuuletteko, miten kauniisti se kaikuu?

Tämähän on ihan juhlan paikka. Kohottakaamme teekuppimme ja rentoutukaamme! Tämä uupumus on nimittäin saanut tästä yksilöstä parhaimman ja aktiivisimman osan, ja illalla on tiedossa vielä hurjan jännittävä juttu, joka vaatii tarkkaavaista nauttimista. Teille illalla [tai ehkä huomenaamulla] on tiedossa viime viikonlopun kukkaisia tunnelmia, ja meille varmaan varsin viihdyttävää vauhtia [olenko edes maininnut, mistä puhun? puhun Cirque du Soleil:sta, jota me ollaan menossa illalla katsomaan; WAHOO!! Teesiemaukset sillekin], joten jos nyt lähtisi keskittymään siihen ei minkään tekemiseen.

Että jaksaisi sitten nauttien tarkkailla illan spektaakkelia. Aika mainio ajatus.