Pieni askel

Kävin tänään lenkillä. Yksin. Uudessa kaupungissa. Tuntemattomassa. Uskaltauduin ja selvisin.

Se voi tuntua ihan mitättömältä sieltä ruudun toiselta puolelta luettuna. So you went jogging. Big deal? Mutta se on iso juttu minulle. Se osoitti, että uskallan lähteä kun niin päätän.

Mietin aiemmin nimittäin sitä, mikä minua estää lähtemästä ulos lenkille - ja loppupeleissä kaupungille, lasilliselle, mihin vain. Mikä minua pelottaa? No, ainakin huppupäiset miehet, jotka saattavat tykätä tehdä juttuja vieraille tytöille. Tuntemattomat tiet. Ahdistelijat. Pommiräjähdykset. Ampumavälikohtaukset. Näitä mietiskellessäni kuitenkin ymmärsin, että yhteenkään näistä en voi vaikuttaa. Jos ne on tapahtuakseen, ne tapahtuvat, enkä voi sille mitään. Nämä eivät ole minun käsissäni.

Eivätkä ne myöskään ole niitä asioita, jotka oikeasti estävät minua lähtemästä. Asia, joka minua todellisuudessa estää, on oma itseni. Omat ajatukseni: mietin liikaa ja liian turhaan. Se ainoa oikeasti epämiellyttävä asia tuolla ulkona on omat ylivilkkaat ja typerät ajatukseni ja jos päätän ajatella ja asennoitua toisin, positiivisesti, yksin ulos lähtemiseen, koko Lontoo tulee näyttämään aivan erilaiselta kuin pelokkain silmin katsottuna. Kuka välittää, vaikka olenkin yksin liikkeellä kamerani kanssa?  Kuka katsoo nenää pitkin, vaikka istun yksin kahvilassa kirjan kanssa? Ketä haittaa, jos pysähdyn hetkeksi katsomaan, oliko tie sittenkään oikea?

Ja mitä väliä sillä edes olisi, sillä että jotakuta haittaisi? Teen sitä, mitä itse haluan. Olen sitä, mitä olen - uusi ja ymmärtämätön ja vasta tänne muuttanut, ja olen sitä rehellisesti. Mitä kenelläkään on siihen sanomista?

Siksi päätin tänään, että minähän lähden. Lähden lenkille ja lähden kaupunkiin vaikka yksin lähtisinkin. Minähän en suostu jäämään omien ajatusteni vangiksi. Beware, ajatukset. Teen teistä selvää ensi viikonloppuna...

PS Ostin muuten uudet juoksukengät.