Viikonloppuvierastelu

Lontoo sai viikonloppuna nauttia kahden ihanan vierailijan läsnäolosta, nimittäin äitini ja lapsuudenystäväni [jonka kanssa yhteistä taivalta on tullut muuten jo 13 vuotta!! Can you believe it??], ja heidän puolestaan en voi kertoa, mutta minulla ainakin oli ihan mielettömät neljä päivää. Oli niin kivaa näyttää Lontoota heille ja muutenkin vain hengailla ja viettää aikaa yhdessä, sillä kyllä se ikävä ilmeisesti sitten kuitenkin yltyy kahden kuukauden aikana sellaiseksi, että pelkkä yhdessäolokin ilman mahtailevia toimintasuunnitelmia on sitä parasta.

Ja ihaninta oli huomata, että kahdessa kuukaudessa mikään niin minun ja äitini kuin minun ja ystävänikään välillä ei ollut muuttunut; ikävän [jonka huomasi vasta sitten, kun heidät näki] hellitettyä otteensa tuntui ihan kuin oltaisiin juuri eilen nähty ja naurettu yhdessä. Siitä ja sitä rataa me jatkettiin sitten perjantainakin.

Nyt olo on vähän haikea, kun ei yhtäkkiä olekaan äitiä ja Iidaa junamatkan päässä hengailemassa, mutta varmasti totun normaaliin arkeen yhtä nopeasti kuin totuin siihenkin, että nämä kaksi oli täällä. Ja voitteko kuvitella, että jouluun on enää kahdeksan viikkoa? Jos seuraavat kaksi kuukautta menevät ohi yhtä nopeasti kuin menneet kaksi, niin minähän näen äidin, Iidan ja kaikki muutkin kotona jo kolmen viikon päästä. Isn't that cool or what??