Jos mää vähän myöhemmin

Päätin sunnuntaina heti herättyäni tekeväni jotain hyvin arkiselta kuulostavaa. Päätin myös, että sillä kertaa teen sen loppuun asti. Onhan minun pakko, sillä muuten tilanne karkaa käsistä ja jään kierteeseen, jossa aina aloitan ja aloitan ja jälleen aloitan mutten koskaan saa viimeistellyksi. Mitä minä päätin? Päätin, että aion katsoa elokuvan.

Ööö...... Entä sitten?? te mietitte. No kuulkaas kun minä vastaan, etten ole viimeisen neljän kuukauden aikana katsonut ensimmäistäkään elokuvaa loppuun asti - en ensimmäistäkään -, ja minulta, joka taannoin puoli vuotta sitten oli DVD-laitteen suurkuluttaja [olen lähes varma, että kerran se huokaisi ja päästi höyryjä ulos, kun se näki minun lähestyvän, alkoi nimittäin savua pukkimaan ulos...], se on tosi paljon sanottu. Kirjoituksiin lukiessa minulla oli tapana irrottautua logaritmifunktioista ja polymeraasiketjureaktioista pistämällä levy pyörimään ja tyhjentämällä ajatukseni tuolta ameriikan landiasta kantautuneeseen romanttiseen tyhjänpäiväisyyteen. Nyt asia on kuitenkin niin, että ainoankaan elokuvan lopputekstit eivät ole välähtäneet kuvaruutuun sitten viime heinäkuun - jos muuten silloinkaan, nyt kun tarkemmin ajattelen!

Johtuneeko se sitten siitä, ettei minulla yksinkertaisesti riitä aika, vai siitä, että viime aikoina muulloinkin kuin leffojenkatseluhetkellä rakoilua osoittaneessa kärsivällisyydessäni on puutteita, mutta aika tarkan arvion mukaan siinä tunnin ja viidentoista minuutin intensiivisen leffaan eläytymisen jälkeen keskittymiseni alkaa rakoilla ja alan huomata huoneessa kaikkea muuta mukavaa - Ai, kun on nälkä; Kas kun on kiinnostavan näköinen kirja; Hei äiti on facebookissa!

Tästä syystä katsoin parhaakseni, että muutoksen on tapahduttava. Mistä sitä tietää, jos tämä loppuunsaamattomuus ei vähän ajan päästä rajoitukaan enää elokuvien katselemiseen, vaan pian huomaan jättäväni hampaat pesemättä iltaisin, jättäväni puolet lenkistä tekemättä, kypsentäväni huolimattomassa kärsimättömyydessäni ruuan vain puoleen väliin [huomaattehan, millaiset riskit tämä sisältää erityisesti lihansyöjien keskuudessa?] ja imuroivani talon mutta jättäväni pölyt pyyhkimättä, kun ajattelen, että kyllä mää sitte myöhemmin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tämä on vakava paikka. En minä pölyinen salmonellabakteeri halua olla.

Sunnuntaina sitten pistin tuumasta toimeen, istahdin alas, asetuin mukavasti, päätin pysyä jämäkkänä ja väläytin elokuvan ruutuun [Notre Damen kellonsoittajan, sillä eihän sitä nyt heti haukata isointa palaa, edetään pienin askelin]. Diudidiuudiuu, naputtelin jalkaani ja olin innoissani tästä elämänmuutoksestani. Ja arvaatteko, kummin kävi; herpaantuiko keskittymiseni vai katsoinko Quasia loppuun asti?

No, ottaessani levyä soittimesta mietin: Sitte huomenna loppuun...

No mutta. Eihän Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä, hiljaa hyvä tulee, tyvestä puuhun noustaan ja harjoitus tekee mestarin. Kyllä mää sitte myöhemmin!