Kyllä vain, se on London baby!

Guess what. Mulla alkoi viikon mittainen vapaa, sillä perhe lähti lomalle ja on poissa ensi tiistaihin asti. Se tarkoittaa, että minä olen talossa yksin ja voin mennä tulla olla milloin haluan, ja, okei pakko myöntää, oonhan minä aika mielissäni. Talo tyhjänä ja koko Lontoo metroajelun päässä; how fun is that? Wahoo!!

Aionkin tutustua Lontooseen niin paljon kuin tällä viikolla ehdin tai pystyn [joo, sairastuin flunssaan...], huolimatta viikonloppuisista enkuitenkaanuskallaliikkuayksinmihinkään-sätkyistä [klikkaa]. Menosuunnitelmassa on muun muassa National Gallery [oohh...], käveleskelyä, sightseeinkia ja valokuvaamista Thamesia pitkin [ooohh..], vähän hyvää ruokaa, johon aion kokata kaiken innokkuuden, uteliaisuuden ja jännityksen mitä Lontoo minussa saa aikaan [oooooohh], ja paljon shoppailua Oxford Streetillä [ooooohh!]. Tänne vaan, jos tulee tylsää, mulla on nyt erinomainen mahdollisuus ottaa vieraita kylään! Joku halpa lento tänne, siitä vaan!

[Oikeastikin. Perheen isä sanoi että saan tällä viikolla kutsua tänne Lontoon sukulaisia tai kavereita, mutta koska joko ne on töissä tai ne ei vielä ole tulleet tänne, minun pitää kuuluttaa siitä isompaan ääneen. So seriously, jos ketään kiinnostaa tulla Lontooseen pariksi päiväksi parin päivän varoitusajalla, niin tulkaa!]

Ja sattuipa sopivasti. Telkkarista tulee juuri Frendien London baby! -jakso. Kohtalon johdatusta? I bet it is.

Pieni askel

Kävin tänään lenkillä. Yksin. Uudessa kaupungissa. Tuntemattomassa. Uskaltauduin ja selvisin.

Se voi tuntua ihan mitättömältä sieltä ruudun toiselta puolelta luettuna. So you went jogging. Big deal? Mutta se on iso juttu minulle. Se osoitti, että uskallan lähteä kun niin päätän.

Mietin aiemmin nimittäin sitä, mikä minua estää lähtemästä ulos lenkille - ja loppupeleissä kaupungille, lasilliselle, mihin vain. Mikä minua pelottaa? No, ainakin huppupäiset miehet, jotka saattavat tykätä tehdä juttuja vieraille tytöille. Tuntemattomat tiet. Ahdistelijat. Pommiräjähdykset. Ampumavälikohtaukset. Näitä mietiskellessäni kuitenkin ymmärsin, että yhteenkään näistä en voi vaikuttaa. Jos ne on tapahtuakseen, ne tapahtuvat, enkä voi sille mitään. Nämä eivät ole minun käsissäni.

Eivätkä ne myöskään ole niitä asioita, jotka oikeasti estävät minua lähtemästä. Asia, joka minua todellisuudessa estää, on oma itseni. Omat ajatukseni: mietin liikaa ja liian turhaan. Se ainoa oikeasti epämiellyttävä asia tuolla ulkona on omat ylivilkkaat ja typerät ajatukseni ja jos päätän ajatella ja asennoitua toisin, positiivisesti, yksin ulos lähtemiseen, koko Lontoo tulee näyttämään aivan erilaiselta kuin pelokkain silmin katsottuna. Kuka välittää, vaikka olenkin yksin liikkeellä kamerani kanssa?  Kuka katsoo nenää pitkin, vaikka istun yksin kahvilassa kirjan kanssa? Ketä haittaa, jos pysähdyn hetkeksi katsomaan, oliko tie sittenkään oikea?

Ja mitä väliä sillä edes olisi, sillä että jotakuta haittaisi? Teen sitä, mitä itse haluan. Olen sitä, mitä olen - uusi ja ymmärtämätön ja vasta tänne muuttanut, ja olen sitä rehellisesti. Mitä kenelläkään on siihen sanomista?

Siksi päätin tänään, että minähän lähden. Lähden lenkille ja lähden kaupunkiin vaikka yksin lähtisinkin. Minähän en suostu jäämään omien ajatusteni vangiksi. Beware, ajatukset. Teen teistä selvää ensi viikonloppuna...

PS Ostin muuten uudet juoksukengät.

Let's [not] waste time

Olen siitä vähän kummallinen, että aina kun kuulen jonkun kappaleen, se tuo heti mieleeni tosi vahvan mielikuvan - tilanteen, tunnetilan, kaupungin, tarinan, tietyn paikan...

Kappale, joka välittömästi tuo mieleeni Lontoon kadut, on Foster the Peoplen Waste [klikkaa taas]. Se on vähän hassu ja kooky, ensitahdit on pikkasen masentavat ja yleisilme on hieman harmaa, mutta kun laulu alkaa ja melodia lähtee käyntiin, tunnelma onkin positiivisempi ja kertosäe vahva ja pitää ikään kuin kutinsa, sanoo että tällainen minä olen, vahva ja vaihteleva, turha tuomita minua ensivaikutelman perusteella.

    Juuri niin kuin Lontookin.

Täällä ensivaikutelma on harmaa, sateinen ja vähän alakuloinen, katukuvassa näkyy paljon sälää, sanoisinko, ja täällä saattaa aluksi tuntea olevansa pienen kaaoksen keskellä. Kuitenkin sitten, kun Lontoossa on ollut vähän aikaa ja totutellut elämänmenoon rauhassa, se paljastuu kaikeksi muuksi kuin sotkuiseksi harmaudeksi [puistoiksi, ihmisiksi, vilkkeeksi, elämäksi]. Tällä metropolilla on paljon tarjottavaa sille, joka haluaa ottaa sen vastaan, mutta sen saaminen vaatii myös omaa aloitekykyä, erityisesti näin alussa. On mentävä, lähdettävä, aloitettava, ei mitään missään milloinkaan tuoda sinulle tarjottimella nenän eteen ilman, että teet sen eteen jotain. Siis mene, lähde, aloita!

Sen aion minäkin tehdä.

Näkymisiin!

Just a quick catch-up!

Well here we are - Lontoossa ja perheessä ja yksi hulinaviikonalku takana. Olen shoppaillut ja syönyt ja viettänyt ihanaa aikaa kummitätini kanssa ja tänään tutustunut uuteen perheeseeni. Paljon on tapahtunut ja paljon tulee tapahtumaan mutta kaikesta tästä lisää myöhemmin, sillä nyt mulla väsyttää niin paljon ettei sanotuksi saa. Bed time it is!

[Saatte ennen sitä kuitenkin pientä sneek peekiä kuluneesta viikosta...]

Rakkaudella,
ultrasupermegahyperjättiväsynyt MaiMami:)

1...

Packing - done.
Check-In - done.
Getting nervous - done.

Ei mulla sitte muutaku että omg omg omg omg OMGOMGOMG!

2...

Vietin vähän aikaa eilisissä hetkissä ja viipyilevissä tunnelmissa ja kuuntelin itkettävää musiikkia [klikkaa].

Nyt olo on haikea, jännittynyt ja utelias. Huomenna voin sanoa lähteväni huomenna Lontooseen, ja ajatus on... tyhjentävä.