Mitä tehdä kun mitään ei saa tehdä?

Aloitetaanpa tämänhetkisestä tilanteesta. Olen sairas. Sairastuin flunssaan pari päivää sitten, kuten ohimennen mainitsin, ja sen ei tietenkään pitäisi olla mukavaa. Kukaan ei tykkää olla sairaana. Paitsi että minä tykkään. Olen aina salaisesti mielissäni siitä, että ei tarvitse lähteä kouluun tai töihin ja saa hengailla kotona yöpuvussa hyvällä omallatunnolla ilman muuta tekemistä kuin TV:n katselu ja jäätelön syöminen [kun sehän siis auttaa kurkkukipuun]. Nautin siitä ehkä liiaksikin.

[Niin, huomatkaa siis ero sairastumisen ja sairaana olemisen välillä - ne ovat kaksi ihan eri asiaa.]

Kunnes tulin tänne ja sairastuin. Yhtäkkiä tämä ei olekaan yhtään kivaa, olo on ärsyttävä ja koko sairaana olemisen ilo on kadonnut, ja huomaan koko ajan etsiväni jotain korviketta sille, mitä haluaisin tehdä mutten saa: Katson telkkaria. Ei, kolme tuntia Shrek-elokuvia oli tarpeeksi, neljäs veisi mielenterveyden. No okei, syön jotain. Hyi, en halua, mulla on vieläkin huono olo siitä aamuisesta jes-olen-sairas-ja-saan-syödä-jäätelöä-jäätelöstä. Selvä. Vien sitten roskat ja tyhjennän astianpesukoneen. No aha. Siinä meni minuutti.

Mikään ei siis tunnu hyvältä tai vie tarpeeksi aikaa. Tukahduttaa ajatellakin, että katsoisin yhtään enempää televisiota tai lepäisin, ja turhauttaa, että minulla olisi mitä mainioin päivä olla tuolla jossain tekemässä asioita joita jo odotan pääseväni tekemään mutta sen sijaan joudun jököttämään talon sisässä nenä tukossa, kurkku kipeänä ja keho lamaannuttavista vilunväreistä väsyneenä. hjrioemagijoreJGGRKEOA GREAGR [Jos hämmennyitte, niin purin tuossa juuri turhautumaani. Se ei siis tarkoita mitään enkä ole oman arvostelukykyni mukaan menettänyt vielä järkeänikään.]

No, päätin sitten, että kun aikaa kerran on, niin suunnitellaan sitten koko loppu viikko kerralla niin ei tarvitse itkeskellä! Tässä on siis, ystävät, toimintasuunnitelmani siitä, mitä loput viisi yksinolo-viikkoni päivistä tulevat sisältämään.

Torstai 30.8. Hidastempoinen, viivyttelevä, perusteellinen vierailu National Galleryyn.
Ota metrolla Northern Line. Jää Charing Crossilla pois.

Perjantai 31.8. Kävelyretki Notting Hillissä, Kensington Gardenilla, Hyde Parkissa ja Oxford Streetillä. Shoppailua jos jää aikaa.
Ota metrolla Northern Line ja jää Bankilla pois. Vaihda Central Linelle ja jää Notting Hill Gatella pois.

Lauantai 1.9. Harrin ja Kushin kanssa jotain! To be decided what.

Sunnuntai 2.9. Thames Path today! London Bridgeltä Thames Pathille: Millennium Footbridge, London Eye [Jubilee Gardens?], over the bridge to the Houses of Parliament, Westminster Abbey -> Buckinghamin Palatsi. Muista kamera!
Mene Northern Linella suoraan London Bridgelle.

Maanantai 3.9. Kikan kanssa jotaki!

Tiistai 4.9. Perhe tulee takaisin n. klo 15.

Tuolla ulkona

 

Kun hetken keskittyy, voi melkein kuulla luonnon vähitellen juurtavan itsensä kaikkeen, mikä siihen ei oikeasti kuulu. Kaikesta irrallisesta tulee vähitellen osa sitä. Ei siis sovi jäädä liian pitkäksi aikaa paikoilleen istumaan?

Aikuistellaan

Ensimmäinen yksinolopäivä on kulunut lähinnä pyykkiä pestessä [huomatkaa, miten aikuiselta se kuulostaa edellispäivien paniikkipostausten jälkeen...], tulevaa viikkoa suunnitellessa ja aamun hulinasta rauhoittuessa.

Ihana päivä.

Kyllä vain, se on London baby!

Guess what. Mulla alkoi viikon mittainen vapaa, sillä perhe lähti lomalle ja on poissa ensi tiistaihin asti. Se tarkoittaa, että minä olen talossa yksin ja voin mennä tulla olla milloin haluan, ja, okei pakko myöntää, oonhan minä aika mielissäni. Talo tyhjänä ja koko Lontoo metroajelun päässä; how fun is that? Wahoo!!

Aionkin tutustua Lontooseen niin paljon kuin tällä viikolla ehdin tai pystyn [joo, sairastuin flunssaan...], huolimatta viikonloppuisista enkuitenkaanuskallaliikkuayksinmihinkään-sätkyistä [klikkaa]. Menosuunnitelmassa on muun muassa National Gallery [oohh...], käveleskelyä, sightseeinkia ja valokuvaamista Thamesia pitkin [ooohh..], vähän hyvää ruokaa, johon aion kokata kaiken innokkuuden, uteliaisuuden ja jännityksen mitä Lontoo minussa saa aikaan [oooooohh], ja paljon shoppailua Oxford Streetillä [ooooohh!]. Tänne vaan, jos tulee tylsää, mulla on nyt erinomainen mahdollisuus ottaa vieraita kylään! Joku halpa lento tänne, siitä vaan!

[Oikeastikin. Perheen isä sanoi että saan tällä viikolla kutsua tänne Lontoon sukulaisia tai kavereita, mutta koska joko ne on töissä tai ne ei vielä ole tulleet tänne, minun pitää kuuluttaa siitä isompaan ääneen. So seriously, jos ketään kiinnostaa tulla Lontooseen pariksi päiväksi parin päivän varoitusajalla, niin tulkaa!]

Ja sattuipa sopivasti. Telkkarista tulee juuri Frendien London baby! -jakso. Kohtalon johdatusta? I bet it is.

Pieni askel

Kävin tänään lenkillä. Yksin. Uudessa kaupungissa. Tuntemattomassa. Uskaltauduin ja selvisin.

Se voi tuntua ihan mitättömältä sieltä ruudun toiselta puolelta luettuna. So you went jogging. Big deal? Mutta se on iso juttu minulle. Se osoitti, että uskallan lähteä kun niin päätän.

Mietin aiemmin nimittäin sitä, mikä minua estää lähtemästä ulos lenkille - ja loppupeleissä kaupungille, lasilliselle, mihin vain. Mikä minua pelottaa? No, ainakin huppupäiset miehet, jotka saattavat tykätä tehdä juttuja vieraille tytöille. Tuntemattomat tiet. Ahdistelijat. Pommiräjähdykset. Ampumavälikohtaukset. Näitä mietiskellessäni kuitenkin ymmärsin, että yhteenkään näistä en voi vaikuttaa. Jos ne on tapahtuakseen, ne tapahtuvat, enkä voi sille mitään. Nämä eivät ole minun käsissäni.

Eivätkä ne myöskään ole niitä asioita, jotka oikeasti estävät minua lähtemästä. Asia, joka minua todellisuudessa estää, on oma itseni. Omat ajatukseni: mietin liikaa ja liian turhaan. Se ainoa oikeasti epämiellyttävä asia tuolla ulkona on omat ylivilkkaat ja typerät ajatukseni ja jos päätän ajatella ja asennoitua toisin, positiivisesti, yksin ulos lähtemiseen, koko Lontoo tulee näyttämään aivan erilaiselta kuin pelokkain silmin katsottuna. Kuka välittää, vaikka olenkin yksin liikkeellä kamerani kanssa?  Kuka katsoo nenää pitkin, vaikka istun yksin kahvilassa kirjan kanssa? Ketä haittaa, jos pysähdyn hetkeksi katsomaan, oliko tie sittenkään oikea?

Ja mitä väliä sillä edes olisi, sillä että jotakuta haittaisi? Teen sitä, mitä itse haluan. Olen sitä, mitä olen - uusi ja ymmärtämätön ja vasta tänne muuttanut, ja olen sitä rehellisesti. Mitä kenelläkään on siihen sanomista?

Siksi päätin tänään, että minähän lähden. Lähden lenkille ja lähden kaupunkiin vaikka yksin lähtisinkin. Minähän en suostu jäämään omien ajatusteni vangiksi. Beware, ajatukset. Teen teistä selvää ensi viikonloppuna...

PS Ostin muuten uudet juoksukengät.

Let's [not] waste time

Olen siitä vähän kummallinen, että aina kun kuulen jonkun kappaleen, se tuo heti mieleeni tosi vahvan mielikuvan - tilanteen, tunnetilan, kaupungin, tarinan, tietyn paikan...

Kappale, joka välittömästi tuo mieleeni Lontoon kadut, on Foster the Peoplen Waste [klikkaa taas]. Se on vähän hassu ja kooky, ensitahdit on pikkasen masentavat ja yleisilme on hieman harmaa, mutta kun laulu alkaa ja melodia lähtee käyntiin, tunnelma onkin positiivisempi ja kertosäe vahva ja pitää ikään kuin kutinsa, sanoo että tällainen minä olen, vahva ja vaihteleva, turha tuomita minua ensivaikutelman perusteella.

    Juuri niin kuin Lontookin.

Täällä ensivaikutelma on harmaa, sateinen ja vähän alakuloinen, katukuvassa näkyy paljon sälää, sanoisinko, ja täällä saattaa aluksi tuntea olevansa pienen kaaoksen keskellä. Kuitenkin sitten, kun Lontoossa on ollut vähän aikaa ja totutellut elämänmenoon rauhassa, se paljastuu kaikeksi muuksi kuin sotkuiseksi harmaudeksi [puistoiksi, ihmisiksi, vilkkeeksi, elämäksi]. Tällä metropolilla on paljon tarjottavaa sille, joka haluaa ottaa sen vastaan, mutta sen saaminen vaatii myös omaa aloitekykyä, erityisesti näin alussa. On mentävä, lähdettävä, aloitettava, ei mitään missään milloinkaan tuoda sinulle tarjottimella nenän eteen ilman, että teet sen eteen jotain. Siis mene, lähde, aloita!

Sen aion minäkin tehdä.

Näkymisiin!