Olipa kerran kukkakatu

Heti sunnuntaiaamun ensitunteina me lähdettiin Sonjan kanssa kurkkaamaan, miltä Lontoon varsin pitkään Käy katsomassa -listalla ollut Columbia Road Flower Market näytti. Värikkäältähän se - tietenkin - ja aika ihastuttavan kukkaiselta - yllätys -, mutta mikä siitä teki vähintäänkin erikoisen oli rahvaat kaupittelijamiehet, jotka karskeine kielenkäyttöineen tuntuivat eksyneen väärään paikkaan. Lämpöisiä isoäitejä ja vauvamahaisia tulevia äitejä lempeine hymyineen siellä odotti tapaavan, mutta vastaan meidät ottikin joukko parransänkisiä ruutupaitamiehiä, jotka ohi kulkiessa huusivat rahisevasti perään: "Y'alright, luv? Best quality orchids, two a tennar! Two a tennar, luv! Two a tennar!"

Myyntipuhe näytti tosin uponneen, sillä nyt yöpöydälläni komeilee aikamoisen upea orkideayksilö - en kyllä ostanut kahta kympillä, sillä yhdenkin elävän kukan elossa pitäminen on aika käsittämätön harvinaisuus, mutta siellä se on. Oma seitsemän punnan orkideani. Tuomassa iloa syksyisiin kevätpäiviin. Jos se vaikka säilyisi edes sinne asti, kunnes lähden Suomeen.

Keskiviikkokooma

Ensinnäkin, tämä bloggaaja pyytää anteeksi laiskuuttaan ja vakuuttaa, ettei täällä oikeasti ole laiskoteltu. Eläminen itsessään vain on vienyt kaiken ajan kirjoittamiselta ja tämä kanava Lontoon elämään on hetkellisen ollut suljettuna. Nyt se on kuitenkin auki taas, ja tämä täti aloittaa tarinointinsa - pikaisilla tämänhetkisillä tosin, mutta pian perässä seuraa muitakin kuulumisia. Kärsivällisyyttä, ystävät.

Toiseksikin, asiasta itse asiaan: juttu on niin, että jostain syystä joka ikinen keskiviikkoaamu herään ja totean olevani aivan täydellisen uuvuksissa. Ihan kuin yöllä olisi nukkunut tunnin verran ja edellisenä päivänä tehnyt suurimman urheilusuorituksensa koko siihenastisen elämänsä aikana. Ylös nouseminen tuntuu hirvittävältä vastoinkäymiseltä, saati sitten eteenpäin liikkuminen, ja silti sitä on päästävä ylös ja ulos ja esiintymiskelpoiseksi lastenhoitajaksi ennen seitsemää.

Olisiko se sitten kenties jotain noita henkisen puolen juttuja [en nyt tarkoita uskonnollista henkevyttä, vaan sanaparin fyysinen ja henkinen henkisyyttä], kun takana on yhtä monta päivää kuin on edessäkin ennen viikonloppua ja ajatus siitä on eriskummallisen uuvuttava, tai sitten se vain yksinkertaisesti on ruumiillinen väsymystila, joka kiertää seitsemän päivän sykleissä ja osuu aina keskiviikolle ja jolla ei ole mitään tekemistä psyykkisten asioiden kanssa, mutta uuvuttava päivä se on yhtä kaikki. Sen tähden on hyvä, että on olemassa joka keskiviikkoiset kuuden ja puolen tunnin lounasaikavapaat, jolloin talo on tyhjänä eikä tämän ihmisraadon tarvitse tehdä mitään. Mitään.

Kuuletteko, miten kauniisti se kaikuu?

Tämähän on ihan juhlan paikka. Kohottakaamme teekuppimme ja rentoutukaamme! Tämä uupumus on nimittäin saanut tästä yksilöstä parhaimman ja aktiivisimman osan, ja illalla on tiedossa vielä hurjan jännittävä juttu, joka vaatii tarkkaavaista nauttimista. Teille illalla [tai ehkä huomenaamulla] on tiedossa viime viikonlopun kukkaisia tunnelmia, ja meille varmaan varsin viihdyttävää vauhtia [olenko edes maininnut, mistä puhun? puhun Cirque du Soleil:sta, jota me ollaan menossa illalla katsomaan; WAHOO!! Teesiemaukset sillekin], joten jos nyt lähtisi keskittymään siihen ei minkään tekemiseen.

Että jaksaisi sitten nauttien tarkkailla illan spektaakkelia. Aika mainio ajatus.

Loppukiri loppukiri!!

Pari viikkoa sitten olin jokseenkin hämmentyneessä mielentilassa kirjoittanut luonnoksiin mieleni takaosissa nakertaneesta asiasta, joka vaati saada konkretisoitua mustaksi valkoiselle. Torstaina 17.1. tilanne oli siis seuraava:

Mitäs sanotte, jos tulisin pois jo 28. maaliskuuta? Tai 5. huhtikuuta?

Olen tuuminut, pohtinut ja pohdittuani miettinyt, mikä olisi paras ratkaisu ja sopiva hetki lähteä takaisin Suomeen, mutta yksikään päässäni risteilevästä tuhannesta ja yhdestä mahdollisuudesta ei tunnu vahvemmalta kuin toinenkaan. Olen oikeastaan tilanteessa, jossa vähänniinkuinsiinäsivussaohimennenyouknow mietin vaihtoehtoja mutten kertaakaan ole asettunut ruotimaan niitä kunnolla läpi enkä siis ole saanut selvyyttä, mikä tuntuu itselle parhaimmalta. Kävin tänään aika emotionaalisissa pohjalukemissa lähtöä ajatellen, koska olin vain todella päättämätön kaikesta.

[Ei siis ole kyse mistään ahdistuskohtauksista tai muustakaan vastaavasta, olin vain todella hämmentynyt ja pihalla kaikesta ihan kuin pöllö päiväsaikaan tai joku muu tosi hämmentynyt eläin...]

Ei tässä muuten olisi mitään hätää, porskuttelisin kyllä päivä kerrallaan vaan turhia suunnittelematta ja nauttisin mutta perheen äidin terveydellisistä syistä he haluaisivat minun jäävän vielä vähän pidemmäksi aikaa kuin itse olin suunnitellut mutta tarvitsevat silti summittaisen lähtöpäiväni voidakseen Christineä lainaten "aloittaa uuden sinän etsinnän", joten pieni paine puskee minua päättämään lähtöaikani. Voihan räkä.

Asia kun on vielä niinkin, että jos lähtisin maaliskuun puolella, minulla olisi hyvin aikaa valmistautua pääsykokeisiin ja tottua taas siihen, että olen Suomi-kotona. Tiedän kuitenkin, että silloin tuntisin jollain tavalla luovuttaneeni ja lähteneeni liian aikaisin pois, ja yksinkertaisesti en vain halua lähteä vielä 28. maaliskuuta pois.

Jo pari lisäpäivää muuttaisi asennettani hurjasti, ja mietin tulevani 5. päivä huhtikuuta pois. Muuta merkitystä sillä ei olisi kuin se, että saisin itselleni hyvän olon ja tuntisin olevani tyytyväinen siihen, etten sentään maaliskuussa lähtenyt pois [pienestä on likka tyytyväinen, tiedän...]. Suurin huolenaiheeni tässä on siis pääsykokeet, ja jos tulisin 5. päivä, minulla olisi hyvä puolitoista kuukautta aikaa päntätä. Ihan riittävästi omasta mielestäni, lukumotivaatiota kun ainakin tällä hetkellä tuntuu löytyvän.

Sitten tuli lause(et), jo(i)ta pelkäsin. "Okay, so you're planning to leave on the fifth of April? Okay, that's fine, obviously we'd like you to stay much longer because we love you, but we'll just have to do with the time we've got with you. But you know you can stay here as long as you like because you really are amazing and we all love you." Siinä se tuli. Sanoivat, että rakastavat minua ja haluavat minun jäävän.

Mitä muutakaan tunsin kuin iloa ja totaalista pahaa oloa siitä, että he haluaisivat minun jäävän koska pitävät minusta, ja sitten pitääkin lähteä aikaisin ja tuottaa pettymys. Eivät he sitä tietenkään niin ajattele, heille tämä on vain asia joka on hyväksyttävä koska minun pääsykokeet hengittävät niskaan, mutta silti. Nyt haluaisinkin jäädä, jottei minun tarvitsisi tuottaa pettymystä.

Naurettavaa vai naurettavaa? Osaanko kuunnella itseäni ollenkaan?

Ilmeisesti en. Tjaaa'a.

Tänään keskiviikkona 30.1. tilanne on kuitenkin sellainen, että päätimme yhdessä Christinen kanssa lähdön koittavan huhtikuussa. Annoin hänelle muutamia vaihtoehtoja ja kysyin, mikä hänelle sopisi parhaiten. Vastaukseksi sain, että niin paljon kuin he haluaisivatkin minun jäävän, Christine itse ei haluaisi olla se, joka pidättää minua yliopistoasioissa tai missään muussakaan. Hän sanoi kuitenkin, että tulisi hyvin iloiseksi jos päättäisin jäädä edes pääsiäisen yli viidenteen huhtikuuta. Ja sen minä siis teen, 5. huhtikuuta jätän Lontoon taakseni, enkä ole ihan varma, olenko iloinen vai surullinen. Haluan toki jo päästä asettumaan aloilleni ja alkaa valmistella tärkeitä asioita, mutta tämä on ollut tähänastisen elämäni parasta aikaa. Ja lähtö tuntuu niin äkkinäiseltä. 9 viikkoa. Melkein hirvittää.

Tähän on kuitenkin sopeuduttava, ja kuten jo aiemmin totesin, loppuaika on mentävä reikäpään lailla kuin jo viikon päästä koittaisi lähtö, ja siksi lista on jo laadittu asioista, mitä on täällä vielä koettava. Loppuajasta on otettava kaikki irti. Hukkaan sitä ei heitetä.

Cambridgestä(-ssä) tuulee

Sunnuntaipäivät ovat hiljalleen kehittyneet täällä päiviksi, jolloin vaihdetaan maisemaa ja käydään tuulettumassa tästä ihmismassasta ja elämän melusta. Tässä työssä sitä vain huomaa joskus tarvitsevansa täydellisen unohduksen kaikesta hulinasta, vilinästä, hälinästä ja ölinästä, ja lähteminen uusiin maisemiin Lontoon ihmispaljoudesta yhdeksi päiväksi on siihen oiva keino. Niin paljon kuin Lontoossa asumista siis rakastankin, väistämättä päivät alkavat silloin tällöin puuroutua ja tuntua yhdeltä samalta pitkältä päivältä, joka pyörii ja pyörii ympäri vain. Silloin tietää, että on aika ottaa tuulien kantama kutsu vastaan ja lähteä pois, vaikka hetkeksi vain.

Tällä kertaa kyseessä oleva sunnuntaipäivä, tammikuun neljäs sunnuntai, jää muistiin päivänä, jolloin ihana Cambridge puhkui tuuliaan meihin päin, ja me lontoolaiset lähdimme sitä ihastelemaan [aikamoiset tuulet se muuten meille asti puhalsikin, meinaan jos eteenpäin täällä Lontoossa halusi niin kaksinkerroin sai tietään puskea]. Me Sonjan kanssa nousimme bussin kyytiin ja hurruuttelimme tuohon opiskelijoiden tyyssijaan nauttimaan päivästä ilman vaippojen vaihtoa, huutoja, itkuja ja potkuja ja tutustumaan kaupunkiin ilman ainuttakaan kiireen häivää.

Cambridgen tuuli pyöritti meitä ympäri ämpäri; me kiertelimme, ihailimme, heittelehdimme ja söimme hyvin, ja istahdettuamme väsyneinä mutta tyytyväisinä alas päivän päätteeksi valkosuklaakaakaon äärelle totesimme, että aika kuluu liian nopeasti [niin siinä hetkessä kuin muulloinkin - se on varmasti se Lontoon tuuli, joka puskee minua tekemään kaikenlaista ja saa minut ja aikani lentämään siivillä]. Laadimme valkoisen kaakaon maisteissa listan siitä, mitä haluamme täällä vielä tehdä, jotta tuuli ei puhaltaisi aikaa ihan hukkaan. Ja kotimatkalla lauloimme suomalaisia lastenlauluja ihan vain muiden bussimatkaajien iloksi - stemmoissa tietenkin.

Ne oli siis niitä suomalaisia tuulia. Ettei tässä ulkomaalaisten tuulten pyörityksessä kuitenkaan aivan unohda, mistä [missä] päin normaalisti tuulee.

Ja kulttuuri kaikuu

Olen yllättänyt itseni siinä, miten kultturelli ihminen minusta on täällä kuoriutunut.

Syksy toi mukanaan viisi filminrullajaista, jotka oli ihan pakko päästä katsomaan elokuviin: Emma Watsonin Harry Pottereista -kuoriutumisleffa The Perks of Being a Wallflower, Batman-trilogian päätösosa, The Hobbit, Breaking Dawn tietysti ja uusin Daniel Craig [minulle se on Daniel Craig eikä James Bond, koska tuota sinisilmäähän minä sinne menin katsomaan, ei se James Bondin ja kumppaneiden riehuminen minua liikuta varpaan vertaa (vaikka myönnettäköön, olihan se ihan hyvä leffakin...)].

Olen käynyt katsomassa Billy Elliotin, nähnyt Monet'ta ja DaVinciä, sisällistänyt itseni paikalliseen pubikulttuuriin, viettänyt iltapäiviä pienissä yksityiskahviloissa, ihaillut modernia taidetta Tate Modernissa ja suunnitellut oopperalippujen ostamista. Jo pelkästään tällä viikolla olen tavannut Winston Churchillin, Queen Elizabeth II:n morsiusneitoineen, prinssit Williamin ja Harryn [aaaahhhh... näettekö kuinka sulan?], Cambridgen herttuattaren ihka ensimmäisen muotokuvan, Paul McCartneyn, Elizabeth Taylorin, Mick Jaggerin, Marilyn Monroen, David Beckhamin nukkumassa; osallistuin Ranskan vallankumoukseen Les Misérablesissa,

ja silti,

mikään ei tunnu yhtä ylpeyden arvoiselta kuin se, mitä pian tulen kokemaan. Koska tänään, aivan pian, koittaa elämäni käännekohta ja maailmani mullistukseen johtava kultturelli mestariteos: The Liiion Kiiiinng!! [kuulettehan juhlallisen, miltei Hallelujah-kuoromaisen julistuksen tuossa takana?] Se tarina, ne muistot, se musiikki...!! Sanokaa minun sanoneen, mutta tämän jälkeen en enää ole entisenlainen.

Tai no,

ehkä olen, mutta ainakin voin sanoa nähneeni Disney-elokuvista parhaimman livenä. Repikääs siitä!

PS Kuten saatoitte huomata, kulttuurielämä on ehkä kohdallaan, mutta ravitsemuksessa voi olla hitunen parannettavaa... Johtuneekohan sitten kaikista niistä yksityiskahviloissa vietetyistä tunneista, ken tietää...

Sinä päivänä

20-vuotissyntymäpäivänäni kuulin aidosti englantilaisen syntymäpäivälaulun [joka kajahti komeana alkuun koko perheen suusta mutta jota loppujen lopuksi lauloi pelkkä äiti, koska paketti jota pidin sylissäni osoittautuikin tyttöjen mielestä paljon mielenkiintoisemmaksi kuin laulaminen], toimitin elämäni ensimmäisen ostokseni Victoria's Secretillä, vietin laatuaikaa ostoskeskuksessa ihanan ystävän kanssa...

... söin elämäni ensimmäisen meedium-pihvin ja olin hirvittävän ylpeä itsestäni, minä kun en koskaan saata syödä mitään mikä ei ole kypsä läpikotaisin, ihailin lumen peittämää maata ja hiutaleiden leijailua ajatellen, että tämä on merkki jostain [onko muka pelkkää sattumaa, että syntymäpäivänäni herään siihen, että talven ensilumi peittää maata?] ja siemailin teetä ja viiniä illallispöydässä Covent Gardenissa. Ei hullumpaa, sanon.