Taustalla soi joulu

Neljännen alkavan Lontoo-kuukauden kunniaksi oli aika avata joulukausi. Himmensin valot, asetuin nojatuoliini, laitoin upeaäänisen Frank Sinatran tunnelmoimaan kanssani [klikkaaminen omalla vastuulla; jos tunnet olevasi valmis joulun tuloon, niin do go ahead!  Suorastaan vaadin sitä!] ja annoin kaiken sisälläni kyteneen joulun leimahtaa eloon.

Tiedän, on vielä marraskuu, mutta miksi tukahduttaa jotain, josta loppujen lopuksi nautittaisiin vain 26 päivää? Sitä paitsi, lähden vasta kolme päivää ennen aattoa käymään Suomen kotona, eivätkä jouluvalmistelut kuitenkaan tunnu aivan samalta täällä kuin siellä, joten eikö tämä kaiken järkeilyn mukaan tarkoita sitä, että on vain aloitettava jouluun valmistautuminen aikaisemmin? Kun pitäähän se tietynasteinen joulutunnelma saavuttaa aattoon mennessä, ja jos valmistelut täällä eivät ihan tuota halutunlaista, siis voimakasta, lopputulosta, niin sittenhän on vain aloitettava tunnelman kerääminen aikaisemmin? Hiffaattehan?

Ja sattuipa vielä sopivasti, että juuri tänään postiluukusta tipahti jälleen yksi paketti - aivan yhtä jouluinen ja yllätyksiä täynnä kuin edellinenkin. Vedin rakkaudella [näin ymmärsin] tehdyt uudet villasukat siis jalkaani ja kaivauduin viltin alle lukemaan sukkien mukana matkustanutta kirjettä. Valkean joulun soidessa tietysti taustalla. Minun jouluni on täällä.

PS Jos tällä kerralla sanoin, että minulla on ihana sydänystävä, niin on mulla ihana paras ystäväkin. Villasukat täällä kuumavesipullojen maailmassa on siis vain puhdasta ihanuutta. Ja kun siis vielä itse tehdyt!! Ihan kuin kotona olisi... Sen vaan sanon, että minut hemmotellaan pilalle tällä lahjuksien paljoudella.

PPS Älkää vaan nyt käsittäkö väärin. I'm loving it, just keep 'em comin'! Hahaaahhhaa... :D

PPPS Huomaatteko, miten pieni yllätyskin voi tämän ihmisen riehaannuttaa? Materialisti, sanon minä.

Minulle on postia

"Maari, there's a package for you here", perheeni äiti Christine sanoi ulkoa tullessaan ja kantoi sylissään valtavaa punaista laatikkoa. Näytti, että se valtasi koko ruokapöydän, ja se on jotain se, kun tässä eräänäkin päivänä pöydän ääressä lounasti neljä aikuista ja kuusi meluavaa, ruokaa heittelevää pikkulasta. Joku tuolla jossain oli siis ajatellut minua!

Paketti oli punaisessa lahjanauhassaan niin kaunis [ja jouluinen!] ilmestys, että oli sääli avata sitä, mutta harmi väistyi kyllä valtavan hymyn ja paisuvan ilontunteen tieltä varsin pian; yllätyksiä! Tiesin nimittäin, että kannen alla olisi ainakin villalankoja, mutta joululehdet, suklaat ja sydämeni sulattanut yllätyksellisistä yllätyksellisin kynttilänpidikehärpäkkä oli superia ja täysin odottamatonta. Lisäksi kun vielä tiedän, että paketti oli äidiltäni, hymyilin tauotta loppuillan ja myhäilin, miten onnelliseksi ihminen voi niinkin pienistä asioista tulla.

Tai, no, tämä pakettihan ei sanan missään merkityksessä oiken asetu kategoriaan pienet asiat, mutta kyllähän te tiedätte. Ei se koko, vaan se ajatus. Kiitos, äiti!  Olet ihana. :)

Päivänä, jona ilmassa tunsi talven tuoksun

Sinä päivänä syksy hiipi ytimiin asti ja varoitti kuiskaten, että talvi on tulossa. Poistuessaan se jätti jälkeensä innostuneen kihinän. Minun lempivuodenaika... Pian se tulee.

Unohdus ja uppelus

Talvistuva kaupunki puhui taas viikonloppuna kauneimmalla kielellään, kun kävimme katsomassa Westminster Abbeya, St Jamesin puistoa syysväreissään, jotenkin eriskummallisesti kaikilla kolmella edellisellä Lontoo-vierailulla näkemättä jäänyttä Buckinghamin palatsia sekä tietenkin kuningattaren luo johtavaa kävelykatua, jolla siis kaikki kuninkaat ja kuninkaiset [lue: prinssi Harry] on kulkeneet [ohmygooood, oon siis ihan totally melkeen kulkenu sen jalanjäljissä tai ainaki niiden vieressä. OMG!!]. Näin myös pitkän tauon jälkeen ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, tai siis oikeastaan tarkalleen ottaen kahta ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, mutta toista heistä olin onnekseni nähnyt lähemminkin kuin kolme viikkoa sitten, toisin kuin toista vallan valloittavaa.

On muuten ihmeellistä, miten antoisaa pelkkä yhdessä oleskelu voi sellaisen ihmisen kanssa olla, jonka seurassa tuntee olonsa mukavaksi ja mutkattomaksi - mutkattomalla tarkoitan tietysti sitä, ettei tarvitse teeskennellä, pakottaa tai yrittää olla mitään, mitä yksinkertaisesti ei ole, vaan sanat saavat virrata ulos ihan sellaisina kuin ne ajatuksissakin virtaavat. On hieno tunne, kun tietää, että toisen seurassa voi olla aidosti itsensä eikä yhdessä olo vaadi enempää kuin toisen seuran [niin, ja tietenkin ajoittaiset Starbucks-kahvit ja inkivääriset piparkakku-ukkomuffinssit] ollakseen mukavaa.

Eilen illalla palasin sitten pitkän päivän jälkeen kotiin, kääriydyin talven kanssa yhteen kuuluvaan uuteen perinnevillapaitaan ensimmäistä kertaa, sammutin valot ja mietin hetken, miten ihanan lopetuksen viikko sai. Pitäisi useamminkin muuten hiljentyä palaamaan kuluneen päivän onnenhetkiin ja elämään ne uudestaan, ne kun tahtovat arjen imussa jäädä tyystin huomiotta ja unohtua kokonaan. Ja ovathan onnenhetket ihan liian kivoja jäädäkseen unohduksen uppeluksiin, hmh duh! :)

Kahden kuukauden takaa

Muistatteko tämän? Erityisesti tuon pienen London Baby! -paketin, jolla ystäväni lähetti minut ihmeellisesti suureen ja suuresti ihmeelliseen maailmaan?

Survival Kitiksi nimetty paketti sisälsi Suomi-välttämättömyyksien lisäksi kaksi kirjettä; yhden, jossa luki "21.9.2012" ja toisen, joka sanoi "5.11.2012". En tietystikään voinut avata niitä ennen kyseessä olevia päiviä, mutta voin kertoa teille, ystävät, että sormien pitäminen erossa noista kirjeistä oli vaikeaa. Ne kun vaan näytti niin herkullisilta siinä yöpöydällä ja kun vaan niin syyhytti avata ne...!

Onneksi en kuitenkaan avannut, sillä nyt kahden ja puolen kuukauden jälkeen osaan arvostaa kirjeiden sisältöä huomattavan paljon enemmän. Kuinka paljon yksinkertaiset sanat, kuten "Nyt on kulunu kuukausi sun lähdöstä ja mulla on ikävä" ja "Toivottavasti pieni lahja miellytti :)" voivatkaan nyt lämmittää mieltä? Pelkkä tieto siitä, että joku ajatteli kuukausia eteenpäin ja tuumi minun kaipaavan ilahdutusta saa ihan vaaaaaltavan ison hymyn huulilleni!

Ja, no, mitä tähän voi sanoa? Sen lisäksi, että kirjeissä oli monien, monien vuosien varrella tutuksi tulleella suloisella käsialalla kirjotettuja jutusteluja ja kuulumisten kyselyjä, niin maanantaisen päivän kirjekuoressa oli myös yksi varsin sydämellinen yllätys. Jos en yrittäisi säilyttää edes vähän asiallista arvokkuutta silmissänne, niin kertoisin, että itkin vähän, kun löysin tämän. Mulla on ihana sydänystävä.

Knock knock - joulu vai talvi?

Joulu syttyi tänään Oxford Streetin ylle ja alkoi leijailla sieltä kaupungin päälle - joulu tulee, joulu tulee! Minä satuin nähtävästi olemaan sen voimakkaimmin joulumieltä säteilevän valopalkin alla, koska en millään kotiin päästyäni päässyt joulutunnelmasta eroon [ihan kuin olisin sitä tosin tosissani yrittänytkään...], ja meidän piti tyttöjen kanssa alkaa joulukorttien tekoon. Well, no can do; jos sitä joulua kerran jo tuputetaan Lontoon kiireisimmällä ostoskadullakin, niin kuka minä olen sen tuloa vastustamaan? Tänne vaan!!

Kuuleman mukaan jouluvalot sytyttämässä oli itse Robbie Williams, mutta valitettava tosiasia on se, että me emme häntä Niinan kanssa nähneet. Mitä me kuitenkin nähtiin oli kirkas tähtitaivas ja sen lajin kirpakka talvi-ilta, että siellä vähintäänkin odotti hengityshöyryn jäätyvän jääpuikoksi heti, kun se ilmaan koski. Ja kyllähän se jotain enteilikin.

Nimittäin, arvaattekos, mikä meitä aamulla herätessä odotti? [Ei lumi, sillä me emme ole Suomessa nyt vaan jossain, missä talvi tarkoittaa 3 lämpöastetta, harmaata loskaa ja kumppareita eikä valkoista maata ja pakkasen paukuntaa.]

Huurre! Autojen ikkunat oli jäätyneet paksuun huurteeseen, ja aamulla herätessäni kuulin, miten etupihalla joku rappasi auton ikkunoita puhtaaksi. Ajatelkaa nyt, miten jännittävää, sehän tarkoittaa, että siellä on ollut pientä pakkasta!! Ihan kihisyttää, kun ajattelee, että talvi se on, joka oveen seuraavaksi kolkuttaa.

Hassua kylläkin, että joulu näytti tulevan ennemmin kuin talvi...?