On meinaan kiehtova päivä

Huomasitteko saman, minkä minä tänä aamuna? Kalenteriini katsoin ja vähän aikaa mietittyäni hoksasin ja ihan vallan ihmetyin. On nimittäin sellainen juttu, että eletään viimeistä symmetristä päivää meidän elinaikanamme. Kun siis onhan tänään kahdestoista kahdettatoista vuonna kaksitoista, emmekä voi sanoa elävämme enää toista samanmoista. Symmetriaa voimme toki kokea muutama vuosi myöhemminkin, esimerkiksi vuoden 2020 marraskuun toinen päivä, 02.11.20, mutta ei se oikein tunnu samalta. Tämä on siis melko harvinainen päivä, ja sitä juhlittakoon vaikka muutamalla kuvalla Covent Gardenista yhtenä joulukuisena maanantaina, hehkuttamalla tämänaamuista huurretta ja pikkupakkasta ikkunan takana ja innostumalla siitä, että illalla näen valkolakin viime viikolla saanutta, valkoisesta Suomen Talvilandiasta palannutta ystävää! Ihan hyvä päivä keskiviikoksi, sanon minä.

Edit: En kyllä ymmärrä, miten olen onnistunut välttämään kaikki hehkutukset tästä ainutlaatuisesta päivästä, sillä nyt kun surffailin netissä, niin sehän on kaikkialla. 12.12.12.... 12.12.12 klo 12.12..... 12.12.12... Asunkohan minä jossakin luukussa silmillä lappu ja korvissa tulpat vai olenko vain jotenkin epätavallisen epätarkkaavainen? Veikkaan jälkimmäistä, mutta ken sen sitten tietää...

Lyhyestä virsi kaunis

Niin. On taas tiistai ja yksi viikonloppu takana, sekin uusissa maisemissa ja parhaassa seurassa ja aivan yhtä nopeasti ohi kuin edellisetkin. Ei tässä kovin ehdi jouluja suunnitella, kun vapaa-aikaa on rajallisesti ja sekin menee ympäriinsä laukkaillessa, mutta eihän tänne nukkumaan tultukaan. Menemään tänne lähdettiin.

Tai ainakin so it seems, jos nyt kuluneeseen kolmeen ja puoleen kuukauteen on luottamista.

Mutta siis no niin. Lauantaiaamuna kaikenkirjava OO-Kerhomme [niille, jotka eivät sitä tiedä, se on Omituisten Otuksen Kerho] käänsi nokkansa kohti meren rantaa ja kuuleman mukaan maan parhaita Fish 'n' Chipsejä ja valmistautui kahteen intensiiviseen päivään Englannin helmessä. Brighton oli määrämme pää, ja voijjuku, kun se rantoineen, aurinkoineen, Piereineen, kivineen, ruokineen, seuroineen, menoineen ja väsymyksineen oli mieletön. Sanottakoon se niin kuin me nämä miniretket koemme, siis lyhyesti ja ytimekkäästi: Brighton hurmasi ja huumasi ja rakastutti korvia myöten. Menemme sinne toistekin.

Maalla maailmalla

Viime sunnuntai oli vaihteeksi taas niitä päiviä, jotka hipoo täydellisyyttä ihan ilman suurempaa syytä.

Tai siis, anteeksi, korjaan, syitähän on monia, muun muassa se, että lähdettiin minimatkalle Oxfordiin, ja se, että lähdettiin sinne hyvän ystävän kanssa, mutta en tarkoita sitä. Tarkoitan sitä, että kun seura nyt vain oli niin älyttömän mukavaa eikä ollut minkäänlaisia paineita tehdä sitä tätä ja tuota vaan lähinnä viettää hieno päivä hyvässä seurassa ja siinä samalla vähän niinku tutustella itse kaupunkiin, niin päällimmäiseksi jäi mieleen päivän mutkattomuus. Ei tarvinnut kiirehtiä, mentiin omassa rauhassa, käytiin syömässä [muuten ehkä paras juustopasta koko tähänastisessa elämässäni, kiitos Bella Italian], käveleskeltiin nähtävyyksiä läpi ja nautittiin olosta. Rauhallista, mutkatonta, ja niin mielettömän ihanaa.

Mikä Oxfordissa myös oli tavattoman suloista ja teki vaikutuksen minuun oli se, että siellä kaikki oli vähän vinksin vonksin [tai ainakin heikun keikun]. Siellä keskustan kaupparakennukset oli vähän vinksallaan, ovi saattoi jossakin repsottaa saranoiltaan, ikkunanpielistä lohkeili palasia ja melkein näki sielunsa silmin, kun puodinpitäjä illalla kauppaa sulkiessaan pukkasi ovea kaikilla voimillaan kiinni, kun itse talo oli vähän vinossa eikä ovi ihan asettunut paikoilleen. Siellä vallitsi leppoisa kylätunnelma, ja koko kaupunki tuntui hyvin pieneltä ja kompaktilta Lontooseen ja sen ihmisvilinään ja liikenteen ääniin verrattuna. Oxford oli rauhallinen.

Minusta oli sen lisäksi ihan uskomattoman suloista, että joka kadunkulmassa näkyi pyörä [ja nimenomaan sellainen maalaismummopyörä, ei mikään muka-high-tech kiidän-tehokkaana-ja-epämukavana-bussien-seassa-ja-litistyn-ensi-kosketuksesta-rimpula], jonka tangossa roikkui rottinkinen pyöränkori. Mikä voisi olla sen maalaisempaa? Se, jos mikä kuuluu minusta kylätunnelmaan. Mummopyörät ja rottinkiset korit.

Itsenäinen itsenäisyyspäivä

Tiedättehän se tunteen, kun joskus aamulla herää eikä tiedä, mikä päivä on? On ihan tokkurassa ja heiveröisillä aamuvoimillaan ponnistelee tiensä läpi sinne mielen sopukoihin, missä tieto "On torstai 6. päivä joulukuuta" pitää residenssiään? Olen huomannut, että yleensä tämä käy silloin, kun ei tarvitse herätä kellon sointiin, vaan edessä on vapaapäivä ja herätä saa rauhassa ja omaan tahtiin tietäen, että sinä aamuna on mahdollisuus laiskotella.

Tänään sitten herrat Aamutokkura ja Tietämättömyys kävivät kylässä meilläkin, vaikka valkenemassa olikin ihan tavallinen työpäivä; laitoin herätyksen pois päältä, makoilin hetken tietämättömässä tilassani peittojen alla jump-inissa ja yritin löytää oikean sanan tälle päivälle. Kesti huikean kauan aikaa, ennen kuin sana torstai pulpahti pinnalle. Erityisen hauskaa siitä teki se, että juuri herättyäni hyvin lapsenomainen joulunodotus kutitti mahassa [tai oikeastaan se tuntui rinnassa mutta jostain syystä se olisi kuulostanut turhan romantisoivalta tähän paikkaan]. Eriskummallista oli se, että kehoni tiesi ennen kuin mieleni sen, että nyt on aika juhlapäivä, paras olla juhlamielellä. Aika fiksu keho, vai mitä sanotte!
 
No, ainakin minun mieleni tähän sanoi, että juhlamielellä minä olinkin, sillä tuntui siltä, kuin olisin ollut 5-vuotias jouluaatonaattona ja tiennyt, että jotain jännittävää tapahtuu pian. Kun sitten vihdoin torstai  loksahti mielessäni paikoilleen, mukana vyöryi muutkin oleelliset asiat: on 6. päivä joulukuuta, siis on Itsenäisyyspäivä, joulu on tulossa, illalla on Linnan juhlien kotikatsomo ja Suomen kotona leivottaisiin torttuja - tämä aamu oli siis kaikin puolin mainio, eikä vähiten sen takia, että tänään tuntui ensimmäisen kerran kunnon jouluinnostus. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!

Nyt ei tietenkään saa unohtaa sitä huomauttamisen arvoista tosiseikkaa, että enää on kulutettava vain 15 päivää, ennen kuin sinivalkoinen kone kiidättää minut kohti kotikontua ja joulua [!!]. Olen minä vaan jo niin mahdottoman valmis käymään kotona, että jos nyt olisi mahdollisuus, lähtisin heti. Niin paljon kuin perheen tyttöjä rakastankin, niin [voi hyvänen, mutta myönnettäköön] on se vaan niin väsyttävää. Minusta se lisäksi kertoo aika paljon tämänhetkisestä työ-/Lontoo-motivaatiostani, että puhun päivien kuluttamisesta sen sijaan, että sanoisin odottavani tulevaa kahta viikkoa ennen kotiin lähtöä.

[Vaikka pääasiallinen päämääräni onkin nyt vain päästä käymään kotona, niin älkää nyt käsittäkö väärin: odotan toki lähes yhtä suurella innolla kaikkea sitä, mitä kalenterini ennen sitä lupaa tapahtuvan. Tämä on lähinnä työaiheinen juttu. Vapaa-aika se kukoistaa edelleenkin.]

Asiasta kukkapurkkiin, minun kuluneeseen Suomen 95. itsenäisyyspäivään on kuulunut jouluinnostuksen lisäksi lämmintä kaakaota, lounas ja hyvää seuraa pubissa Wimbledonissa, kieli joka meni menojaan yhden suklaatoffeekakun perässä, pakkasasteita ja linnanjuhlia, joissa hetki sitten koettiin melko historiallinen hetki, kun neljä presidenttiä osallistuu Itsenäisyyspäivään presidentinlinnassa. [Kahdesti se käsittääkseni on ennen tapahtunut.] Seuraavana vuoroaan odottavat taas Linnanjuhlat, Tonttu Toljanteri ja Tuntematon Sotilas. Niitä on iltani tehty.

Nyt hyppään jump-iniini ja vetäydyn kotikolooni huoneeni nojatuoliin. Hyvää itsenäisyyspäivää, kaikki!

Pax Romana vai mikä se olikaan?

Kyl maar mä vaan sanon, että elämä ei olisi mitään ilman uskomattomia ystäviä, joiden kanssa sitä jakaa. Ilman kolmea hienoa ihmistä en menneenä viikonloppuna olisi kokenut Diwalia, hindulaisten valon juhlaa, olisin jäänyt paitsi makuhermoja kutittelevasta intialaisesta ruoasta, ja maailma tuntuisi rutkasti surullisemmalta kuin aikaisemmin - lauantai-illan [vai pitääkö sanoa aamun?] kuusituntisen maailmanparannusoperaation jälkeen täällä pitäisi vallita vähintäänkin uusi rauhanaika, sillä kyllä me vaan niin antauduttiin juttelemaan. Kauan me maailmaa parannettiinkin, sillä puoli neljään aamuyöllä meillä meni, mutta kuulkaa te, se oli täysin sen arvoista. Sellaisia terapiaistuntoja ei nimittäin rahalla saa.

Sanoisinko siis, että melkoisen aivan täydellinen viikonloppu. Ihmisineen, keskusteluineen, tunnelmineen kaikkineen. Harvinaista sinänsä, vai kuinka?

[Vai onko sittenkään...?]

Devil's duo

The other day a rather unexpected feeling presented itself to me. I was having a leisurely stroll around the neighbourhood in an exceptionally jolly mood - I had had a wonderful day with lots of laughing and cuddling with the children and was really feeling The Christmas Spirit - when a sharp bang of longing went through my chest.

I began to feel anxious and with every pace taken towards home I grew more restless, it seemed. Even after having settled down comfortably in my room with a cup of mulled wine I couldn't shake the anxiety off. I was not feeling good, for the duo of anxiety and restlessness, or the duo from the devil, as one might say, I hate most of all. What made it worse was that I didn't know where the feelings came from. Oh boy, was it fun...

When I did the only thing that seemed to not make me feel worse [opened my Facebook, that is], and saw my Mum's name and the little green dot right next to it and felt a faint wave of sadness, I realised what was wrong. I was actually so homesick that it made me feel that bad. But how come? I've enjoyed and loved everything here, all the madness that's going on in my life nowadays is making me feel like I'm really living, and yet I get homesick. Why is that?

Just because I couldn't bare to feel so anxious without knowing the cause for it, I had to try and find it, the cause I mean. I sat down and actually thought through the recent changes in my life that might have caused my oh-so-strong anxiety.

And, believe it or not, I found it. The cause for the Devil's Duo and homesickness was the fact that I no longer had anything to wait for except for going home. What I mean is, not once during my time in London have I had a time when I didn't have anything really special and exciting to wait for - at the beginning there were the occasional and somewhat rare nights out with my relatives, then there was the visit of my Mum and friend looming in the future, after that I was so looking forward to going to celebrate Diwali with one of my relative's family. Thus, it seems that the something-a-bit-extraordinary that is going to happen in the future is something I get happiness from when I'm having a bad day. It cheers me up to think that there's something out of the ordinary coming up.

[Although, let's face it, who doesn't? Everybody gets cheered up by exciting events. I know I'm not the only one. But that's not the point.]

The good thing is that the Devil's Duo's appearance was only a one-day thing. It's long gone and moved on by now, and I'm as good as ever. But I guess one has to have at least one real low point while living abroad to realise how great the time on other days has been.

And, for one thing, it showed me that I do miss home even though I hadn't felt it until now. It made me realise how wonderful a thing it is to have a place called home to miss and to return to. Not everybody has one.