Suoraan taivaasta

Huh huh, mikä ilta. Eilen illalla silmissä painoi perjantaiset viisi myöhäistä tuntia välkkyviä valoja, savusumua ja sisältä kummunnutta tanssimista, ja oma sänky tuntui pehmeämmältä ja kutsuvammalta kuin ikinä. Tänä yönä sänky tarjosi parhaimmat unet pitkään aikaan, ja olo on hurmaavan virkistynyt. Mitä oma sänky ja ihana ihana peitto voivat väsyneessä elämänmatkalaisessa saada aikaan...

Ja, tytöt, näytettiin me ainakin, että suomen tytöt osaa pitää hauskaa. Kyllä reilun kymmenen pään porukalla yksi lontoolaisklubi valloitetaan!

Eihän meitä toki yksi ilta hidastanut, sillä seuraavana aamuna me lähdettiin ystävän kanssa kahden tunnin Zumba-maratonille ennen kello kymmentä, ja sieltä matkamme kävi kohti cityssä odottavaa kolmatta hengenlisäystä joukkoomme. Oli tarkoitus olla kultturellisti moderni ja vierailla Tate Modernissa, mutta asiat johtivat toisiin ja jalkamme veivät meidät jonnekin, mistä paluuta ei ollut. Löysimme nimittäin taivaan.

En olisi uskonut, että taivas olisi niin värikäs, mutta tämä paikka oli jotain aivan uskomatonta. Mitkään kuvat eivät tee paikan väriloistolle ja sen suklaudelle oikeutta, mutta onhan teidän jostain nähtävä, mistä vaahdotaan. Ja oh boy..., kun niin turhauttavan pitkältä tuntuneen odotuksen päätteeksi tarjoilija kantoi eteemme tilauksemme, ymmärsimme, että tämä oli jotain ihan muuta. Kävi ilmi [ja voin varmasti puhua meidän kaikkien kolmen läsnäolleen puolesta], että edessämme meillä oli elämämme suklaabrownie. En osaa edes kuvailla sitä. Oikeasti. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se oli suussasulavuutta. Se oli täydellisyyttä. Se oli... oli sanoinkuvaamatonta.

Menetimme sydämemme alta aikayksikön niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin, sillä tämä yläpuolella kukkuva kauneus ei todellakaan säilynyt lautasella silmänräpäystä pidempään. Lähdimme kahvilasta - ai, anteeksi, siis taivaasta! - täydellisen onnellisina tuosta hetkellisestä taivaallisuudesta, ja, hyvät ystävät, uskokaa pois, että me menemme sinne toistenkin.

"Time flies but you're the pilot"

Tänään asetuin miettimään, miten kummallista ajankulku on. Maanantaina tuli kuudes viikkoni Lontoossa täyteen, ja tuntuu ihan siltä, ihan siltä, kuin olisin ollut täällä vasta kolme viikkoa. Ainahan sitä päivittelee kavereiden kanssa, miten voi olla, että aika menee niin nopeaa, vasta oltiin rannalla hiekkaa varpaiden välissä ja nyt ollaan miettimässä mitä joululahjoja ostetaan. Tämä on ikuisuusmiete, aika ja sen epärationaalinen kulku nimittäin, eikä pieneen päähäni vain mahdu ymmärrys siitä, miten yksi aikayksikkö, minuutti, tunti tai viikko, voi tuntua niin eri mittaiselta ajasta, paikasta ja mielialasta riippuen. Mitenmitenmiten?

Aikahan on periaatteessa vain abstrakti käsite konkreettisten mittayksiköiden muodostamalle kokonaisuudelle. Tietyssä yksikössä, sanotaan vaikka minuutissa, maapallo pyörii tietyn osan akselinsa ympäri, ja nämä yksiköt muodostavat suurempia yksiköitä ja abstraktimmassa käsittelyssä käsitteen aika. Saman mittaisiahan siis kaikki minuutit ja tunnit on, mutta mikä siinä on, että kun on hauskaa ja nauttii tekemisestään, nauttii elämästään oikeastaan, niin yksi kuukausikin voi tuntua yhdeltä viikolta?

Sinisen talon nalle osuu laulussaan aivan oikeaan: Aika kuluu nopsaa, kun paljon tapahtuu..

Reilua se minusta ei ole mutta valitettavan totta senkin edestä. Aika vain kuluu joutuisammin elämästä nauttien kuin silloin, kun ajankulkuun ehtii kiinnittää huomiota; kuusi viikkoa on nyt kulunut ja nopeammin se on mennyt kuin esimerkiksi viime kesäkuu neljine viikkoineen. Kaipa se on sitä, että on vaan kavereita ja lontoota ja cityä ja iltoja ja näkemistä tekemistä menemistä tulemista kaikki vapaa-ajat, niin ei ole ehtinyt miettiä oikeastaan mitään muuta kuin että puoli vuotta enää ei hitsi on vieläki niin paljon nähtävää ja tehtävää nyt lähden metro odottaa hei taas lontoo!

Tämä tekemisen paljous on saanut pääni hieman pyörälle, ja mietin, milloinkahan saan viettää ihan kokonaisen viikonlopun tekemättä yhtään mitään. Siis ilmauksen kaikessa merkityksessä tekemättä yhtään mitään. Tuleekohan sellaista viikonloppua edes olemaan? Tällä hetkellä niitä ei ole näköetäisyydellä, enkä niitä kaipaakaan, mutta entäs sitten, kun menemistä tällä mittakaavalla on maisteltu kolme kuukautta? Luulisi, että viimeistään sitten joulukuussa tunnen todellista tarvetta kokonaiselle viikonlopulle ilman minkäänlaista menoa, mutta toisaalta taas minulla on kutina, etten kolmen kuukauden päästä ehkä osaakaan enää olla vaan. Aikahan kuluisi siinä vaan hukkaan...?

Mitä tässä nyt yritänkään sitten sanoa? En tiedä täysin itsekään, mutta kyllä se taitaa liittyä siihen, että olen viihtynyt täällä niin hyvin ja kalenterini on [ihan totta] marraskuun loppuun asti viikonloppujaan myöten täynnä merkintöjä, että tunnen jo, miten au pair -aikani neljä ensimmäistä kuukautta hurahtavat ohi sitä edes tajuamatta. Yks kaks on joulu, ja ehkä joulunajan loma Suomeen tulee ihan oikeaan aikaan. Oletan tarvitsevani silloin hengähdystaukoa niin töistä, täkäläisestä vapaa-ajasta kuin omista jo nyt muuttuneista ajatustavoistakin [viittaan siihen, että jo nyt ajattelen ajan kuluvan vaan hukkaan jos istun vaan]. Suomessa voin sitten ehkä halutakin olla vaan ilman omien ajatusten aiheuttamaa poltetta pyllyssä.

Mutta en vielä. Koska nyt se [itsestä lähtevä] polte ajaa minua ympäri Lontoota tutustumaan kaikkeen ja kaikkiin, ja rakastan sitä.

Katsotaan uudestaan sitten joulukuussa...

Mielin määrin

... kahvii ja tupakkaa, laulaa hän! Eilen oli shoppailuaamupäivä cityssä ja hengailuiltapäivä Piccadily Circuksella, ja saatiin kavereiden kanssa todellista tuntumaa niin paikallisiin pyrkyripuluihin kuin herrasmiehiinkin. Siinä istuskellessamme yksi porukastamme nimittäin napattiin yllättäen [oletettavasti] herrasmiehen kainaloon, ja he lähtivät sellaisille, joita me kutsuimme minuuttitreffeiksi suihkulähteen ympäri. Jää nähtäväksi, onko tämä alku minuutilliselle vuosisadan rakkaustarinalle...

Surkastuva sarkasmi

Olen isäntäperheeni vanhempien kanssa vielä jonkinlaisessa totuttelevan tuttavallisissa väleissä, ja luonteelleni ominainen sarkasmi on joutunut luopumaan valta-asemastaan puheeni [lyömättömänä ja tajunnanräjäyttävänä] tehokeinona. Lasten kanssa en tietenkään sitä voi käyttää, eiväthän he sitä ymmärtäisi, mutta myös vanhempien seurassa olen joutunut sen tukahduttamaan, sillä en mielestäni antaisi järin ylentävää vaikutusta itsestäni vastaamalla Pidä huoli itsestäsi -toivotukseen heittäen ohimennen:  

"Joo, eiku aattelin heti ensimmäisen vastaantulevan auton tullessa heittäytyä sen alle, ihan teitä ajatellen", niin kuin normaalitilanteessa saattaisin vastata. Joten ei, upea sarkasmini on saanut väistyä ja tilalle tulla vakava ja sitäkin asiallisempi Mari the Au Pair.

Jos nyt totta kuitenkin puhutaan, niin en ihan tunne oloani omakseni tässä asiallisen maltillisessa ulkokuoressani, ja huolehdin, että sarkasmini alkaa surkastua hetkenä minä hyvänsä - tosin, jos omaan arvostelukykyyni on luottamista, niin ei se koskaan erityisen korkealentoista ollutkaan. Minulla ei siis välttämättä ole kovin suurta huolta siitä, että sarkasmilleni sattuisi mitään vakavaa, jos se tekisikin mahalaskun. Ja muu maailma ei siinä taatusti tuntisi menettävänsä hiushaiventakaan.

Minä vain en olisi minä ilman surkeaa sarkasmiani ja tulisin kaipaamaan sitä. Siksi olikin tavattoman huojentavaa lähteä kavereiden kanssa tuulettumaan Lontoon iltaan ja päästää se säälittäväkin sarkasminvätjys ottamaan haparoivat ensijälleenaskeleensa kaiken sen tukahduttavan hiljaiselon jälkeen. Tästä on vain suunta ylöspäin.

Sarkasmin lento jatkukoon!

Ja hei. Beware, Anna, the sarcasm has begun.

Oh dear...

Lähdin tänään hyvillä mielin toimittamaan kalenterissa kuumottaneita asioita [huomautan muuten tähän väliin, että edellinen paniikkipäivitys oli todellakin vain yksi korkealentoinen tunnekuohu, joka meni nopeasti ohi], mutta parin hetken päästä löysin itseni Oxford Streetin ihmisvilinästä ymmyrkäisenä siitä, miten sinne päädyin kun päämäärä oli vain Balham. Oli tarkoitus vain käydä tuossa keskustassa yhdellä sisustuslaatikko-ostoksella, mutta sen sijaan lähden koikkelehtimaan tuonne turisti- ja mielipuolimassaan, enkä edes ostanut sitä mitä piti! Olen kadottanut kaiken itsekurini...

Itsekkyyden äärimmäisyys ja naurettava tuonnekuohu

Edessä on valtavan tunnekuohun pyörteissä kirjoitettu teksti, joten pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, mitä negatiivista se ikinä saakaan teidät tuntemaan. Oli se sitten ärsytystä, turhautumaa tai huvittunutta epäuskoa minua kohtaan, aion kohdata sen selkä suorana ja nauraa jälkeenpäin, miten naurettava koko teksti ja siitä kuultava paniikki on minustakin. :D

Mutta asiaan. Elämä Lontoossa on alkanut mielettömän hyvin. Olen oppinut itsestäni enemmän kuin osasin kuvitella kuukaudessa [!] oppivani [muun muassa sen että pystyn sittenkin syömään kalmaria ja oliiveja (Ella kuulitko tuon?! OLIIVEJA!)], ja koko Lontoo tuntuu vain täydellisesti omalta kaupungilta. Täällä on ihanaa.

Olen kuitenkin edelleen luonteeltani niitä huolehtijaihmisiä, kuten varmaan olette kuulleet, ja kaiken ihanuuden takana on silloin tällöin ja hetkittäin soinut pieni ahdistuksen pohjavire. Tiedän hyvin, mistä se johtuu.

Se johtuu siitä, että vertaan itseäni muihin. Teen sitä ihan alitajuisesti voimatta sille mitään. Olen valitettavasti aina tehnyt niin, ja täällä olen huomannut sen tehdessäni kotiaskareita ja hiljentyessäni lasten kanssa alas. Olen huomannut yrittäväni verrata itseäni perheen entiseen au pairiin, joka lähti päivää ennen kuin mari tuli taloon, ja se on naurettavaa, tiedän sen, mutta tahattomia tunteitaan on mahdotonta tuosta vain muuttaa kun niin tahtoo. Huomaan miettiväni, mitä Sofia teki minun tilassani ja tunnen ohimennen vaimeaa kateuttakin. Puhuiko hän tytöille telkkaria katsellessa? Tulivatko tytöt hänen syliinsä? Antoivatko he hänelle haleja tässä tilanteessa? Menivätkö he juosten hänen luokseen ja suukottivat? Tulevatkohan he koskaan pitämään minusta niin kuin he pitävät Sofiasta? Tykkäävätkö he minusta vielä ollenkaan?

Tiedän, että he tykkäävät, kyllä sen tiettyinä hetkinä näkee ja he tulevat jo syliinkin ja ovat niin suloisia, mutta tiedän myös sen, että he rakastivat Sofiaa. Hän oli hitti, enkä tiedä, tulenko minä koskaan olemaan sellainen. En missään nimessä voi aliarvioida seitsemänkuukautista aikaa heidän välillään, ja se saa minut tuntemaan pientä ahdistusta.

Joo joo, tiedän tiedän, että tulen itsekin viettämään heidän kanssaan seitsemän kuukautta ja alle viisivuotiaille se on pitkä aika. Tiedän, että he tulevat todennäköisesti tykästymään minuun puolessa vuodessa syvästikin [ainakin toivon niin]. Ja tiedän, että tämä on typerää.

Mutta juttu on niin, että pelkään oman luonteeni olevan riittämätön heille. Ja pelkään, että vaikka lapset oppisivatkin pitämään minusta toivomani hyvin paljon -määrän, niin lannistun, jos vanhemmat eivät opi. Ja kaikista todellisimmin, elävimmin ja epätoivoisimmin pelkään sitä, etten koskaan tule olemaan perheelle yhtä rakas kuin Sofia on heille. Haluaisin, että he rakastaisivat minua yhtä paljon kuin häntä.

Siinä on. Kaikessa yksinkertaisessa itsekkyydessään, sanottu ja blogiin painettu. Siinä on syy todelliselle ahdistukselleni. Kuinka itsekkääksi ja suuresti itseni nolanneeksi tunnenkaan itseni. Mutta kun se tuossa nyt on kaikkien silmien edessä ja voin sen itse siitä konkreettisesti kirjaimina lukea, niin toivon, että ymmärrän myös konkreettisesti, miten itsekäs ja ihan vain uskomattoman typerä pelkoni on.

Voi draamaa...!