Mielin määrin

... kahvii ja tupakkaa, laulaa hän! Eilen oli shoppailuaamupäivä cityssä ja hengailuiltapäivä Piccadily Circuksella, ja saatiin kavereiden kanssa todellista tuntumaa niin paikallisiin pyrkyripuluihin kuin herrasmiehiinkin. Siinä istuskellessamme yksi porukastamme nimittäin napattiin yllättäen [oletettavasti] herrasmiehen kainaloon, ja he lähtivät sellaisille, joita me kutsuimme minuuttitreffeiksi suihkulähteen ympäri. Jää nähtäväksi, onko tämä alku minuutilliselle vuosisadan rakkaustarinalle...

Surkastuva sarkasmi

Olen isäntäperheeni vanhempien kanssa vielä jonkinlaisessa totuttelevan tuttavallisissa väleissä, ja luonteelleni ominainen sarkasmi on joutunut luopumaan valta-asemastaan puheeni [lyömättömänä ja tajunnanräjäyttävänä] tehokeinona. Lasten kanssa en tietenkään sitä voi käyttää, eiväthän he sitä ymmärtäisi, mutta myös vanhempien seurassa olen joutunut sen tukahduttamaan, sillä en mielestäni antaisi järin ylentävää vaikutusta itsestäni vastaamalla Pidä huoli itsestäsi -toivotukseen heittäen ohimennen:  

"Joo, eiku aattelin heti ensimmäisen vastaantulevan auton tullessa heittäytyä sen alle, ihan teitä ajatellen", niin kuin normaalitilanteessa saattaisin vastata. Joten ei, upea sarkasmini on saanut väistyä ja tilalle tulla vakava ja sitäkin asiallisempi Mari the Au Pair.

Jos nyt totta kuitenkin puhutaan, niin en ihan tunne oloani omakseni tässä asiallisen maltillisessa ulkokuoressani, ja huolehdin, että sarkasmini alkaa surkastua hetkenä minä hyvänsä - tosin, jos omaan arvostelukykyyni on luottamista, niin ei se koskaan erityisen korkealentoista ollutkaan. Minulla ei siis välttämättä ole kovin suurta huolta siitä, että sarkasmilleni sattuisi mitään vakavaa, jos se tekisikin mahalaskun. Ja muu maailma ei siinä taatusti tuntisi menettävänsä hiushaiventakaan.

Minä vain en olisi minä ilman surkeaa sarkasmiani ja tulisin kaipaamaan sitä. Siksi olikin tavattoman huojentavaa lähteä kavereiden kanssa tuulettumaan Lontoon iltaan ja päästää se säälittäväkin sarkasminvätjys ottamaan haparoivat ensijälleenaskeleensa kaiken sen tukahduttavan hiljaiselon jälkeen. Tästä on vain suunta ylöspäin.

Sarkasmin lento jatkukoon!

Ja hei. Beware, Anna, the sarcasm has begun.

Oh dear...

Lähdin tänään hyvillä mielin toimittamaan kalenterissa kuumottaneita asioita [huomautan muuten tähän väliin, että edellinen paniikkipäivitys oli todellakin vain yksi korkealentoinen tunnekuohu, joka meni nopeasti ohi], mutta parin hetken päästä löysin itseni Oxford Streetin ihmisvilinästä ymmyrkäisenä siitä, miten sinne päädyin kun päämäärä oli vain Balham. Oli tarkoitus vain käydä tuossa keskustassa yhdellä sisustuslaatikko-ostoksella, mutta sen sijaan lähden koikkelehtimaan tuonne turisti- ja mielipuolimassaan, enkä edes ostanut sitä mitä piti! Olen kadottanut kaiken itsekurini...

Itsekkyyden äärimmäisyys ja naurettava tuonnekuohu

Edessä on valtavan tunnekuohun pyörteissä kirjoitettu teksti, joten pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, mitä negatiivista se ikinä saakaan teidät tuntemaan. Oli se sitten ärsytystä, turhautumaa tai huvittunutta epäuskoa minua kohtaan, aion kohdata sen selkä suorana ja nauraa jälkeenpäin, miten naurettava koko teksti ja siitä kuultava paniikki on minustakin. :D

Mutta asiaan. Elämä Lontoossa on alkanut mielettömän hyvin. Olen oppinut itsestäni enemmän kuin osasin kuvitella kuukaudessa [!] oppivani [muun muassa sen että pystyn sittenkin syömään kalmaria ja oliiveja (Ella kuulitko tuon?! OLIIVEJA!)], ja koko Lontoo tuntuu vain täydellisesti omalta kaupungilta. Täällä on ihanaa.

Olen kuitenkin edelleen luonteeltani niitä huolehtijaihmisiä, kuten varmaan olette kuulleet, ja kaiken ihanuuden takana on silloin tällöin ja hetkittäin soinut pieni ahdistuksen pohjavire. Tiedän hyvin, mistä se johtuu.

Se johtuu siitä, että vertaan itseäni muihin. Teen sitä ihan alitajuisesti voimatta sille mitään. Olen valitettavasti aina tehnyt niin, ja täällä olen huomannut sen tehdessäni kotiaskareita ja hiljentyessäni lasten kanssa alas. Olen huomannut yrittäväni verrata itseäni perheen entiseen au pairiin, joka lähti päivää ennen kuin mari tuli taloon, ja se on naurettavaa, tiedän sen, mutta tahattomia tunteitaan on mahdotonta tuosta vain muuttaa kun niin tahtoo. Huomaan miettiväni, mitä Sofia teki minun tilassani ja tunnen ohimennen vaimeaa kateuttakin. Puhuiko hän tytöille telkkaria katsellessa? Tulivatko tytöt hänen syliinsä? Antoivatko he hänelle haleja tässä tilanteessa? Menivätkö he juosten hänen luokseen ja suukottivat? Tulevatkohan he koskaan pitämään minusta niin kuin he pitävät Sofiasta? Tykkäävätkö he minusta vielä ollenkaan?

Tiedän, että he tykkäävät, kyllä sen tiettyinä hetkinä näkee ja he tulevat jo syliinkin ja ovat niin suloisia, mutta tiedän myös sen, että he rakastivat Sofiaa. Hän oli hitti, enkä tiedä, tulenko minä koskaan olemaan sellainen. En missään nimessä voi aliarvioida seitsemänkuukautista aikaa heidän välillään, ja se saa minut tuntemaan pientä ahdistusta.

Joo joo, tiedän tiedän, että tulen itsekin viettämään heidän kanssaan seitsemän kuukautta ja alle viisivuotiaille se on pitkä aika. Tiedän, että he tulevat todennäköisesti tykästymään minuun puolessa vuodessa syvästikin [ainakin toivon niin]. Ja tiedän, että tämä on typerää.

Mutta juttu on niin, että pelkään oman luonteeni olevan riittämätön heille. Ja pelkään, että vaikka lapset oppisivatkin pitämään minusta toivomani hyvin paljon -määrän, niin lannistun, jos vanhemmat eivät opi. Ja kaikista todellisimmin, elävimmin ja epätoivoisimmin pelkään sitä, etten koskaan tule olemaan perheelle yhtä rakas kuin Sofia on heille. Haluaisin, että he rakastaisivat minua yhtä paljon kuin häntä.

Siinä on. Kaikessa yksinkertaisessa itsekkyydessään, sanottu ja blogiin painettu. Siinä on syy todelliselle ahdistukselleni. Kuinka itsekkääksi ja suuresti itseni nolanneeksi tunnenkaan itseni. Mutta kun se tuossa nyt on kaikkien silmien edessä ja voin sen itse siitä konkreettisesti kirjaimina lukea, niin toivon, että ymmärrän myös konkreettisesti, miten itsekäs ja ihan vain uskomattoman typerä pelkoni on.

Voi draamaa...!

Tänään kolahti muutakin kuin pää

Muutama viisas sana tipahti silmiini tänään, ja joku niissä kolahti aivan erityisellä tavalla. Teille tämä on vain tavallinen päivitys ehkä ihan mielenkiintoisilla lainauksilla mielenkiintoisilta ihmisiltä, mutta minulle tämä on erityinen kirjoitus, koska jokaisessa seuraavassa lainauksessa on jotain, minkä koin tänään henkilökohtaisesti. Yrittäkää siis ottaa nämä vähän vähemmän lainauksina muiden joukossa ja vähän enemmän ohjeina minulta teille.

"Always be nice to people on your way up; because you'll meet the same people on the way down." - Wilson Mizner

"Happiness is like a kiss. You must share it to enjoy it." - Bernard Meltzer

"Change is the law of life. Those who look only to the past or present are certain to miss the future." - John F Kennedy

"If you love life, don't waste time, for time is what life is made of." - Bruce Lee

PS Postiluukusta kolahti kirje ystävältä ja siinä välissä lahja ystäviltä. Voi teitä...

Kaste

Tänään olen vihdoin saanut tuntumaa siihen, miltä Lontoon mielestäni pitäisi tuntua; jokin ei nimittäin ole ollut aivan kohdallaan täällä Lontoossa koko tänä aikana, jonka olen täällä ollut. Aurinkoa on ollut [melkein joka päivä!!], lämmintä on ollut lähes tukahtumiseen asti ja elämä asettui nopeasti uomiinsa, mutta jokin on tuntunut vähän vinkkuralta. Tänään sitten olo on ollut kotoinen ja kaikki tuntunut oikealta jollain tavalla, ja, no, arvaattekos jo, missä siihen syy?

Sateessa.

Tänään on nimittäin satanut vettä ensimmäistä kertaa kunnolla koko kuukauteen, ja sitä on tullut koko päivän. Okei, on ollut yllättävää ja tosi hienoa, että kesästä ja kesän lämmöstä on täällä saatu nauttia niinkin pitkälle kuin syyskuuhun, mutta kun syysihmisenä minä niin olen sitä itseään syksyä odottanut, niin tämä kirpakka syysilma ja pureva tuuli on saanut minut salaa hykertelemään innosta. Puhumattakaan, mitä tämä sade on saanut aikaan...

Koko talo on tänään ollut ympäröityneenä huuruiseen sadepilveen, ja vasta nyt Lontoo tuntuu sellaiselta kuin muistin sen tuntuvan. En osaa määritellä miksi, mutta sateen alettua olen tuntenut Lontoon koti-Lontooksi sen sijaan, että tuntisin vieläkin yrittäväni etsiä sitä kodin tuntua jostain. Muutos on tietenkin tapahtunut vähitellen mutta yllättävän nopean aikavälin sisällä [siihen ei mennyt kuukauttakaan], ja tänään kotiutuminen on tuntunut saaneen viimeisen sinettinsä. Lontoo on nyt saanut kasteensa kodikseni ja minä taas kasteeni siihen oikeaan Lontooseen!

PS Miten merkillistä, että heti ensimmäisenä virallisena syyspäivänä [22. syyskuuta, jolloin kalenterissani luki "Autumnal Equinox, Autumn begins"] ilma oli niin kirpakka, että lapaset olisi tarvittu käteen, ja seuraavana päivänä ensimmäinen sadepäivä kokonaiseen kuukauteen saapuu? Olikohan tämä nyt ihan sattumaa...?

Neljäs viikko - juhlan aika!

Minulla oli maanantaina neljä tuntia vapaa-aikaa iltapäivällä, joten päätin, että voisi olla aika juhlistaa neljättä viikkoa Lontoossa. Olen melkein joka päivä metroasemalle mennessäni kulkenut yhden Lavish Habit -kahvilan ohi, ja se on vaikuttanut niin kutsuvalta, että on ollut oikeasti todella vaikeaa olla astumatta sisään. Toissapäivänä kuitenkin tuon juhlan ja vapaa-aikani kunniaksi lähdin käymään siellä, ja vitsi, miten ihanaksi paikaksi se osoittautui!! Osaatte ehkä kuvitella sen, jos sanon, että siellä soi Beatles?

No, jos ette osaa, niin kerron teille, että se on juuri niitä ihania, vähän boheemeita myymälä-kahviloita, joissa tuntee olonsa kotoisaksi heti kun astuu sisään. Siellä soi leppoisa musiikki ja valloittava tuoksu ottaa vastaan ihanaan sekasotkuun, jonka eriparituolit ja kaiken muotoiset pöydät muodostavat. Kahvilan ohessa siellä on myös myynnissä melkein uniikkeja vaatekappaleita, laukkuja ja huiveja sekä kaikkea sellaista, mitä osaan kuvitella himoitsevani omaan kotiini sitten joskus - epätavanomaisia mittakuppeja, yllättäviä How To -kirjoja, vinkkuranvääriä pinoja teemukeja ja kahvikuppeja ja vain kaikenlaista suloista. Kulutin kahvilassa kepeän kaksituntisen lueskellen kaikessa rauhassa ja oikeasti vain ihaillen sitä paikkaa. Sitä ei voi olla rakastamatta.

 [Ja pieni huomautus ystävälleni, joka tietää kyllä, kuka on ja että osoitan nämä sanat hänelle. Me ollaan löydetty uusi vakkaripaikka!! Sun ei auta ku muuttaa tänne niin päästään jatkamaan siitä, mihin Coffarissa jäätiin.]

Tällaisia kahviloita tarvitaan tähän maailmaan - ainakin minä tarvitsen -, sillä tämä on juurikin vaan ihan täydellinen paikka paeta hetkeksi kirjoihin tai uppoutua johonkin oman mielensä sopukkaan seurana hyvä kahvi ja suloinen musiikki. Ketään siellä ei haittaa, että istut siellä lukemassa vaikka kahvi onkin jo loppunut tai lautasella on jäljellä enää haarukka ja murunen vartti sitten kadonneesta kakkupalasta. Niin siellä käy kaikille muillekin.

Maailma on pieni ja pyöreä

Käytiin tänään suomityttöjen kanssa kanssa kahvilla, ja kävipäs ilmi, että yksi heistä on käynyt samaa yläastetta kanssani ilman, että kumpikaan meistä oikeastaan tiesi toisen olemassaolosta. Niin miten pieni olikaan tämä maailma? Piti ihan Lontooseen asti tulla tutustumaan.

No, eihän se haittaa, jos on tutustumisen arvoinen ihminen! Myös toinen uusi kahvittelututtavuus oli Suomesta, kauempaa kylläkin, kun helsinkiläisiä on hän, mutta ihanaa oli tutustua häneenkin. Ah, oli sitten mukava iltapäivä.

Ja hetkittäin tuntui melkein kuin kesä olisi tullut takaisin, vaikka ilmassa tuoksui kauan odotettu syksykin. Voi, elämää...

Ikkunani takana

Yhtenä iltana väistyvän kesän ja tulevan syksyn värit leimahtivat taivaalle ja tulivat kattoikkunastani sisään. Kanssani sitä ihailemaan saapui myös yksi karvapallo.

PS Jos haluatte katsella kuvia parempilaatuisina, niin suosittelen klikkaamaan niistä yhtä.

Lazy Living

Mun juoksujalka on vipattanut nyt joka viikonloppu tänne tultuani, ja kun siihen lisää vielä kahden viikon juoksut lasten perässä, niin saatatte ehkä pystyä kuvittelemaan, että olen ihan naatti. En ole vieläkään ihan toipunut taannoisesta flunssasta, mikä osaltaan myös nakertaa jaksamistani, mutta tällaista ylitsepääsemätöntä väsymystilaa en ole tuntenut sitten viime kesäisen kauhutyöviikonlopun [tunnetaan myös nimellä Qstock-viikonloppu ja 14- ja 16-tunnin työpäivät, kyllähän te muistatte].

Enpä kuitenkaan anna fyysisen tilan vaikuttaa mielentilaani, sillä viimeiset lähes-neljä-viikkoa Lontoossa on olleet niin. mukavia. Mulla on ollut ihan mahtavaa aikaa, ja olen iloinen, että on menoa, mutta joskus sitä vain tarvitsee vähintään yhden päivän viikosta sellaiselle aion-vain-lojua-kotona-tekemättä-mitään-millä-on-jokin-tarkoitusperä-tai-ei-liity-syömiseen -haahuilulle, koska niitä päiviä rakastin kotona Suomessa enkä ole ehtinyt viettää niitä täällä ollenkaan. Siispä varasin eilisillan ihan itselleni, nojatuolilleni ja sitruunajuustokakulle ja keskitin kaiken huomioni kaksikolle Jack Nicholson ja Morgan Freeman. Elokuva oli Bucket List, ja sen nappasin mukaani supermarketin kassahyllyltä £3:n hintaan. Se oli heräteostos ja ostin sen ainoastaan, koska sen alaotsikko kolahti. Time to start living.

Sattuipa sopivasti näin elämäntilanteeseeni nähden.

Ja tiedättekö mitä kävi? Tämä kolmen punnan kassaltakurkottaja osoittautuikin paljon arvokkaammaksi kuin kolme puntaa. Se oli inspiroiva, vapauttava, viihdyttävä ja koskettava, ja ennen kaikkea hieno kuvaus siitä, miten elämää ei tule pitää itsestäänselvyytenä ja miten alkaa elää sitä kunnolla, jos elinpäivät on rajatut ja tiedät sen. Uskokaa pois: tämä idea voi olla käytetty, mutta sen toteutus ja roolihahmot eivät. Ehdottomasti katsomisen ja epäilyksettä enemmän kuin kolmen punnan arvoinen puolitoistatuntinen. Minua se ainakin inspiroi.

Tämän elokuvan aikana itkin myös elämäni hysteerisimmät elokuvaitkut.

Siis ei mikään turha laiskotteluperjantai. Ah, miten mukavaa se oli kaiken hullunmyllyn jälkeen... Nytpä voin jaksaa taas täysillä voimillani seuraavan viikon hippaleikit, hupsuttelut, kutittelut ja kikattelut. On elämä niin kivaa, jos sille antaa mahdollisuuden. :)

Aromeja Intiasta

Kävimme viikonloppuna sukulaisteni kanssa vierailulla Aylesburyssa, serkkuni intialaisten in-lawsien luona, ja jos rehellisiä ollaan, niin minulla oli mahtavin päivä pitkään aikaan. Tapasin mukavia ihmisiä ja koin aitoa, itse valmistettua intialaista ruokaa, leppoisaa istuskelua puutarhassa ilman minkäänlaista kiirettä, paahtavaa aurinkoa, naurua, vilskettä, värejä...  Talo oli täynnä väkeä ja keittiö täynnä värejä, ja rakastin sitä. Ruoka oli ehdottomasti parempaa kuin koskaan intialaisessa ravintolassa syömäni ruoka, ja mausteita väreineen oli enemmän kuin kuvat kertovat. Ja se, miten kaikki mausteet oli laitettu keittiössä esille! Ihan mahtavaa.

Mikä yllättävintä [mutta myös ihaninta], oli että oloni siellä oli täydellisen kotoinen, vaikka tapasin nämä ihmiset silloin ensimmäistä kertaa ja talo oli täysin vieras. Olo oli levollinen eikä tarvinnut teeskennellä yhtään mitään, ja tunnit vain vierähtivät. En osaa edes kuvailla, miten mukava päivä se kaikessa yksinkertaisuudessaan oli, mutta sitä se todella oli. Se oli yksinkertaista, aitoa ja teeskentelemätöntä.

Nämä kuvat eivät todellakaan tee oikeutta sille väriskaalalle ja tunnelmalle jota talossa koin, mutta niistä saa kuitenkin pienen käsityksen mainitsemastani värikkyydestä, ja jos kuviin oikein uppoutuu, niin voi jopa ehkä osata kuvitella tuoksunkin, jonka nämä mausteet keittiöön levittivät. :) Kuvissa siis kuitenkin suosikkiyksityiskohtiani viikonloppuiselta vierailultani, aromikasta alkuviikkoa!

Mikä on pieni ja monijalkainen ja saa ajettua minut takaisin Suomeen?

Nyt tuli lähtö. Törmäsin näihin pikku kavereihin eilen. Ne oli valtavia, ihan oikeasti. Ja niitä oli kolme. Lähellä mun ikkunaa ja sängynpäätyä. Juu, heihei Lontoo!!

Tosin, oli puutarhassamme myös yksi aika söpöläinenkin. Se kyllä säikähti meitä ja koteloitui pian, mutta mikäs sillä Huvikummussa yhden pitkätossuisen Pepin kanssa nukuskellessa [meillä on takapihalla Huvikumpu-teltta, oikein keltainen ja hauska, ja tämä piiloutui sinne].