Kotona kaikki hyvin

Olen asunut pienessä yksiössäni kuukauden päivät. Olen kotiutunut. Olen elänyt nautiskellen. Olen löytänyt kodistani lempipaikkani, jossa istun illat villasukat jalassa. On ihanaa lähteä töistä miettien: ah, kotona saa vihdoin olla itsekseen.

Olen nimittäin ollut harvinaisen sosiaalinen tämän kesän, kun tuntuu, että kaikki ihmiset hajoavat ympäriltä johonkin suuntaan; yksi Helsinkiin, toinen Turkuun, taas yksi Helsinkiin. Kaikki lähtee omille teilleen, ja sitä haluaa viettää kaiken mahdollisen ajan heidän kanssaan, mutta kummallisesti työt rajoittavat ajankäyttöä niin, ettei päivässä tunnu olevan riittämiin tunteja, ja kuitenkaan ystäviäänkään ei halua unohtaa ja on ponnisteltava, että ehtii kaikkea. Ja sitä nimen omaan haluaa ehtiä, koska kohta ei ole enää mahdollisuutta yrittääkään, kun kaikki asuvat muualla. Siksi päivät ovat rajojaan myöten täynnä, vähän pullollaan toisen vuorokauden puolella, ja töiden jälkeen on mahtavaa, että kotona on pieni hetki aikaa itsellekin. Parasta on, että se hetki on omassa pikku kodissa omalla sohvalla omalla tavalla. Ihan parasta.

Ja onneksi on kesä, jolloin päivää voi venyttää seuraavan puolelle, eikä se silti ole mistään pois.

She speaks for herself

Good times.

Neljän tähteen illalliset

Siis anteeksi - tuli ihan kirjoitusvirhe, tarkoitan toki Neljän Tähden Illalliset - hupsis.

[Ei passaa erikseen alleviivata sitä, että ollaan kaikki niin kovin opiskelijoita, me ei tähteitä sentään tarjoilla etenkään aloittaneen ja sitä seuranneen toisen illallisen jymymenestyksien jälkeen; Voi Ella, minkä [suklaakakun] teit ja Marjukka, näin unta siitä lohesta...]

Me ollaan tyttöjen kanssa siis vietetty tunnelmallisia iltoja pöydän ääressä neljän tähden illallisilla, ja niin uskomattoman ihanaa kuin meillä on ollutkin, jokaisessa tähänastisessa illassa on kaikunut ehkä pieni pohjavire: yksi meistä muuttaa kohta kuudensadan kilometrin päähän tuonne etelän kaukaisen auringon alle, ja minusta tuntuu että me kaikki alitajunnassa aistitaan se, vaikkei tietoisesti lähtöhetkeä vielä ajatellakaan - se tuntuu vähän vaikealta. Ja ehkä siinä syykin, miksi nämä illat ovat olleet aivan uskomattomia: kohta jotain muuttuu, mutta nyt ollaan vielä tässä.

[Mietittiin kyllä, että eihän me pärjätä ilman meidän maailmanparannusjuhlia, joten pahan paikan tullen laitetaan tietokone neljänneksi naamaksi ja Marjukka on Skypen kautta viiniä meidän kanssa siemailemassa. Tapa sekin, yes?]

Pian jatketaan kolmannen illallisen parissa - allekirjoittanut pääsee näyttämään kokkikolmosen kirvelevän kulinaristiset kyntensä. Mitähän siitä tulee?

Sunnuntaina se nähdään...

Jälkihuomautus: Kirjoitin tämän jo sunnuntaiaamuna, ja postaus näki päivänvalon vasta tänään... Oli jäänyt julkaisematta näköjään. Allekirjoittaneenkin illallinen on siis enää murusia lautasilla, ja kyllä tänä neljäntenä iltana [välissä oli yhdet tuparitkin...] huomasi, että koville ottaa tuommoinen syöminen ja kaikenlainen seurustelemiseen ja sosialisoimiseen liittyvä hauskanpito. Kolmannen tähden illallisen väsymys johti tosin vilttien alle sohvalle ja parhaista parhaimpaan hipsutussessioon, joten en voi kyllä valittaa. Todellakaan. Ihania iltoja.

Kodiksi

En ole uudessa ihanassa, omassa, asunnossani viettänyt yhtään kokonaista päivää ilman vierailijoita tai kahvittelijoita, ja olen rakastanut sitä täydestä sydämestäni. On käynyt leffailtalaisia, teehetkiläisiä, päivällisvieraita ja suklaasuitakin, ja tupa on ollut täynnä, niin ihmisiä kuin ääntäkin. Yksi päivitteli asunnon siisteyttä ja toinen sitä, miten jo viikon sisällä muutosta sain kotini esittelykuntoon, kun taas kolmas mietti, missä mahtuisi yöpymään. Postiluukku on kolahdellut ja postinkantaja on kantanut minulle omaa postia, ja vaikka talo on suurimman osan ajasta täynnä vieraita, pulinaa ja pälinää, ja asunto on jo omani, ihan koti se jo on, niin osoiterivi nimen alla näyttää silti vähän oudolta. Onneksi on ystäviä, jotka piirtävät kauniita tupaantulijaislahjoja ja saavat kotini tuntumaan vielä kodimmalta. Koti on kiva.

Ja ne ystävätkin ihan.

Valkoinen suklainen päivä

Leivoin eilen kakun, valkoisen ja suklaisen, äidille. Sitten yksi tonttu pääsi puraisemaan siitä palasen ennen kuin se pääsi perillekään äidin tykö, mutta mitäs pienistä, niinhän? ;) Juustokakkuosan reseptin poimin Kinuskikissan sivuilta ja pohjan tein omin ohjein, ja lopputuloksena syntyi Kinuskikissan valkosuklaajuustokakku omilla jujuilla. [Ohje lopussa. :)]

Reseptiä tutkiskellessani aavistelin, että kakusta saattaisi tulla hyvin kuohkean kermainen, ja koska omaa makuani miellyttää enemmän pieni yty ja sokerisuus ennemmin kuin pehmeä ja mieto kermainen, lisäilin valmistusvaiheessa vähän sitä, mikä tuntui hyvältä ja kaapista löytyi.

[Tujaukset eivät tosin olleet mitään erikoista, sillä opiskelijabudjetti ja työtön kesätyöläinen [siitäkin riittäisi asiaa kerrakseen...] eivät anna varaa kovin suureleisiin raaka-aineisiin - lisäykseni täyteosaan oli sokeri]. 

Kuten uumoilin, kakku oli valmiina täydellisen pehmeä, kermainen ja valkosuklainen, mutta omaan makuuni valkosuklaa olisi saanut olla terävämpää ja kakussa olisi voinut olla enemmän ytyä. Siksi suosittelen sekä itselleni myöhemmäksi että teille, jotka saitte tästä kesäkakkuleipuripureman ja ryhdytte leipojaisiin: kakkuun sopisi erinomaisesti esimerkiksi puolinen desiä sokeria ja yhden vaniljatangon siemenet, ja leivontasuklaan sijasta rohkenisin kokeilla tavallista valkosuklaata, jossa on makua ja maussa ytyä [Pandan olen itse todennut aivan kelpoiseksi, ja Kinuskikissa puolestaan vannotti Lidlin DeLuxe-valkosuklaan nimeen].

Jos taas täyteläinen ja kermainen kakku on teidän mieleenne tai ette muuten vain halua lähteä muuttelemaan reseptiä omin päin, vadelmamelban kaltainen kirpeys sopisi kakun kermaisuudelle vastapainoksi valtavan hyvin. Myös yksinkertainen mansikkasurvos-tomusokerikastike voisi sopia mitä mainioimmin. ;) Kokeilkaahan tekin, niin voidaan yhdessä jakaa tämä makunautinto! Syön kakkua tässä tietenkin paraikaa, kuinkas muutenkaan... Mutta asiaan. Kakku, olkaa hyvät!

Valkosuklaajuustokakku

350 g / 1 paketti suklaisia täytekeksejä [Domino; Rainbow, jota itse käytin; Pirkka...][1 paketti miinus yksi ..tai kaksi.. keksiä vauhtipojaksi]
1 dl sulatettua voita
[2-4 rkl kaakaojauhetta]


Murskaa keksit tehosekoittimella tai kahden pussin sisällä kaulimella [lempivaiheeni; kaulimen paukuttaminen keksimuruihin on yllättävän tyydyttävää touhua...]. Sekoita sulatettu voi muruihin, lisää kaakaojauhe mikäli haluat pohjaan tuntuvasti suklaista ytyä [itse käytin Rocky Road -kaakaojauhetta, jonka toin mukanani Lontoosta ja voin vakuuttaa, että pohja oli kakun paras osa ja toi juustoiselle osalle mukavasti sitä kaipaamaani ytyä]. Painele irtopohjavuoan pohjalle ja laita jääkaappiin jäähtymään.

5 liivatetta
3 dl kuohukermaa
200 g ranskankermaa
2 valkuaista
250 g valkosuklaata
½ dl vettä

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Vatkaa kerma kuohkeaksi ja sekoita joukkoon ranskankerma. Vaahdota valkuaiset suht kiinteäksi valkoiseksi vaahdoksi ja taittele kerman joukkoon. Sulata valkosuklaa [mikrossa miedolla lämmöllä silloin tällöin sekoittaen tai vesihauteessa, kunhan varot, ettei suklaan joukkoon mene vettä!] ja sekoita mukaan. Voit tässä vaiheessa lisätä taikinaan vaniljansiemenet ja sokeria, jos haluat.
Kuumenna sitten vesi kiehuvaksi, purista liivatteet kylmästä vedestä ja sekoita kuumaan veteen. Lisää liivatevesi hiljalleen jatkuvana norona juustokakkuseokseen koko ajan sekoittaen. Lopuksi kaada täyte vuokaan ja laita jääkaappiin jäähtymään noin 3 tunniksi.

Toivottavasti maku on mieleenne ja kesäpäivässänne on tarpeeksi suklaata! Nauttikaa!

Alkuperäinen resepti täällä.

Leikitään

Voi arkistoja, arkistoja... Kovalevyn kätköistä voi nähtävästi löytää aarteita ja hienoja hetkiä, sellaisia, jotka melkein on unohtanut mutta muistutuksen saatua ajattelee: "Hitsi, se oli hauskaa, miten ihmeessä olin melkein unohtanut sen?" Viime keväältä löytyi pari kuvaa, joissa me ollaan ystävien kanssa tutkimusmatkalla omassa kotikaupungissamme ennen työkesää ja maailmalle lähtöä. Leikittiinkin vähän! Leikeistä ei tosin harmiksi ole kuvamateriaalia, mutta mielikuvathan ovat aivan yhtä käypiä - ja vielä elinvoimaisempia! - kuvatyyppejä: oltiin Ei Saa Koskea Maata -leikkiä, temppurataa, Kumpi Jaksaa Kauemmin -kisaa... Mahtavia aikoja!

Kesä on tuulitukka, hymytyttö

Tähän alkuun jälleen yksi biisi taustalle tunnelmoimaan. Klick. Jatketaan sitten.

Totesin eräänä päivänä itselleni, että kesällä me kaikki ollaan jotenkin erityisen huolettomia. Mennään silloin, kun siltä tuntuu, unohdetaan kello kotiin, annetaan hiusten takkuuntua merituulessa, valvotaan illan viemänä ihan vahingossa aamuaurinkoon, tehdään vähän sinne päin eikä sitä mietitä sen enempää. Kesällä hetki on enemmän läsnä ja siihen on helpompi tarttua, ja asiat, jopa ne harmittavat, tuntuvat mutkattomilta auringonpaisteessa, siinä hetkessä, varpaiden kurkottuessa laiturin yli virtaavaan jokiveteen. Ei huolehdita, hymyillään.