Itsekkyyden äärimmäisyys ja naurettava tuonnekuohu

Edessä on valtavan tunnekuohun pyörteissä kirjoitettu teksti, joten pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, mitä negatiivista se ikinä saakaan teidät tuntemaan. Oli se sitten ärsytystä, turhautumaa tai huvittunutta epäuskoa minua kohtaan, aion kohdata sen selkä suorana ja nauraa jälkeenpäin, miten naurettava koko teksti ja siitä kuultava paniikki on minustakin. :D

Mutta asiaan. Elämä Lontoossa on alkanut mielettömän hyvin. Olen oppinut itsestäni enemmän kuin osasin kuvitella kuukaudessa [!] oppivani [muun muassa sen että pystyn sittenkin syömään kalmaria ja oliiveja (Ella kuulitko tuon?! OLIIVEJA!)], ja koko Lontoo tuntuu vain täydellisesti omalta kaupungilta. Täällä on ihanaa.

Olen kuitenkin edelleen luonteeltani niitä huolehtijaihmisiä, kuten varmaan olette kuulleet, ja kaiken ihanuuden takana on silloin tällöin ja hetkittäin soinut pieni ahdistuksen pohjavire. Tiedän hyvin, mistä se johtuu.

Se johtuu siitä, että vertaan itseäni muihin. Teen sitä ihan alitajuisesti voimatta sille mitään. Olen valitettavasti aina tehnyt niin, ja täällä olen huomannut sen tehdessäni kotiaskareita ja hiljentyessäni lasten kanssa alas. Olen huomannut yrittäväni verrata itseäni perheen entiseen au pairiin, joka lähti päivää ennen kuin mari tuli taloon, ja se on naurettavaa, tiedän sen, mutta tahattomia tunteitaan on mahdotonta tuosta vain muuttaa kun niin tahtoo. Huomaan miettiväni, mitä Sofia teki minun tilassani ja tunnen ohimennen vaimeaa kateuttakin. Puhuiko hän tytöille telkkaria katsellessa? Tulivatko tytöt hänen syliinsä? Antoivatko he hänelle haleja tässä tilanteessa? Menivätkö he juosten hänen luokseen ja suukottivat? Tulevatkohan he koskaan pitämään minusta niin kuin he pitävät Sofiasta? Tykkäävätkö he minusta vielä ollenkaan?

Tiedän, että he tykkäävät, kyllä sen tiettyinä hetkinä näkee ja he tulevat jo syliinkin ja ovat niin suloisia, mutta tiedän myös sen, että he rakastivat Sofiaa. Hän oli hitti, enkä tiedä, tulenko minä koskaan olemaan sellainen. En missään nimessä voi aliarvioida seitsemänkuukautista aikaa heidän välillään, ja se saa minut tuntemaan pientä ahdistusta.

Joo joo, tiedän tiedän, että tulen itsekin viettämään heidän kanssaan seitsemän kuukautta ja alle viisivuotiaille se on pitkä aika. Tiedän, että he tulevat todennäköisesti tykästymään minuun puolessa vuodessa syvästikin [ainakin toivon niin]. Ja tiedän, että tämä on typerää.

Mutta juttu on niin, että pelkään oman luonteeni olevan riittämätön heille. Ja pelkään, että vaikka lapset oppisivatkin pitämään minusta toivomani hyvin paljon -määrän, niin lannistun, jos vanhemmat eivät opi. Ja kaikista todellisimmin, elävimmin ja epätoivoisimmin pelkään sitä, etten koskaan tule olemaan perheelle yhtä rakas kuin Sofia on heille. Haluaisin, että he rakastaisivat minua yhtä paljon kuin häntä.

Siinä on. Kaikessa yksinkertaisessa itsekkyydessään, sanottu ja blogiin painettu. Siinä on syy todelliselle ahdistukselleni. Kuinka itsekkääksi ja suuresti itseni nolanneeksi tunnenkaan itseni. Mutta kun se tuossa nyt on kaikkien silmien edessä ja voin sen itse siitä konkreettisesti kirjaimina lukea, niin toivon, että ymmärrän myös konkreettisesti, miten itsekäs ja ihan vain uskomattoman typerä pelkoni on.

Voi draamaa...!

1...

Packing - done.
Check-In - done.
Getting nervous - done.

Ei mulla sitte muutaku että omg omg omg omg OMGOMGOMG!

2...

Vietin vähän aikaa eilisissä hetkissä ja viipyilevissä tunnelmissa ja kuuntelin itkettävää musiikkia [klikkaa].

Nyt olo on haikea, jännittynyt ja utelias. Huomenna voin sanoa lähteväni huomenna Lontooseen, ja ajatus on... tyhjentävä.

5... 4...

Eilen vietettiin läksiäisiä ystävien hyvässä seurassa pimenevässä illassa. Tänään mennään Madagascarille ja päivällistreffeille ystävän kanssa ja yritetään olla itkemättä.

Vihdoin alkaa tuntua siltä, että päivät loppuvat kesken. Oikeastaan se on aika kutkuttavaa, koska sen ansiosta lähtö alkaa hiljalleen tuntua joten kuten todelliselta. Tuskin tosin siltikään tajuan sitä kunnolla ennen kuin istun lentokoneessa nokka kohti black cabeja ja kello viiden teehetkiä ja lentoemäntä kajauttaa: "Ladies and gentlemen, welcome aboard British Airways flight 7068 to London. Please make sure that your seat belt is securely fastened. We wish you a pleasant flight."

Niin, we wish you a pleasant flight... Aika lento se minulle tulee varmaan olemaankin.

6... Narsismista ja sen ihanuudesta

Ystävät, tänään matkajärjestelyissä on vuorossa puhdasta narsismia ja siitä täysin rinnoin nauttimista.

Ai niin mitä? Mitä tarkoitan?

Tarkoitan sitä, että tänään leivoin jäähyväiskakun ihan vain itselleni ilman suurempaa tarvetta siihen. Aion nauttia siitä täydellä antaumuksella. Varaan hetken itselleni, katson elokuvan ja keskityn en mihinkään niin erityisesti, koska tämän jälkeen on suuri vaara, että loppuviikko matkajärjestelyineen, ystävineen ja jäähyväisineen vie minut mennessään eikä minulla ole aikaa hiljentyä tajuamaan, että kohta aikani loppuu tässä paikassa, jossa olen asunut tasan 19 vuotta ja 7 kuukautta. [Tasan.]

Voi myös olla, että itkettää jossain vaiheessa iltaa. Mutta en tietenkään tiedä sitä vielä.

7...

Kahvia, kypsyyttä ja [jäähyväis]kirjeitä. Niistä on aamuni tehty.

8...

Näihin viimeisen viikon ensimmäisiin päiviin ennen lähtöä kuuluu olennaisesti mukaan otettavien tavaroiden listaaminen ja miettiminen, mitä ennen muuttoa on tehtävä ja hoidettava. Tässä vaiheessa se on kuitenkin - ainakin mulla - tosi ylimalkaista, ja tuntuu, etteivät asiat vielä etene mihinkään suuntaan, vaikka listat valmistuvatkin. No, kyllä ne sitten ensi viikolla edistyy. Varmasti. Ja pakkohan niiden on, koska muulloin ei enää ole aikaa. Lähtö on heti maanantaina.

Mitä sitten pakata mukaan kahdeksaksi kuukaudeksi Englantiin? Yli-innokas listojen laatija sisälläni vaati minua luonnollisesti laittamaan kamat listalle, mutta tavaroiden miettiminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Siitä vähästä, mitä onnistuin kuitenkin saamaan kasaan, huomasin, että lista on hyvin pinnallinen: meikit, suoristusrauta, toppeja, takkeja, huiveja, koruja...

No, viis siitä, ne on vain pakko ottaa mukaan. Eikä unohdeta sitä puhdasta faktaa, että edellä mainitut kuuluvat asioihin, joita tarvitsen joka päivä mutta joita on turha ostaa sieltä, koska ne eivät paina laukussakaan paljon. Niillä siis mennään.

Ei tällä pakkaamisella muutenkaan mikään kiire vielä ole. Hiljaa hyvää tulee, kuten kuuluu sanottavan, ja vasta ensi viikolla pystyn aloittamaan kunnollisen valmistautumisen, pakkaamisen ja tähdellisten asioiden hoitamisen. Siihen asti voi keskittyä muuhun olennaiseen [= ystävien ja läheisten näkemiseen tai viisisivuisten heille osoitettujen sellaisten kirjeiden kirjoittamiseen, joissa tärkein asia on että on aivastanut tänään], mutta siitä myöhemmin.

Viettäkää mukava lauantai-ilta mahdollisesti kesän viimeisiin kuuluvassa lämpimässä auringonpaisteessa! MaiMami

Lähtölaskenta

Kohta mulla alkaa varmasti tähänastisen elämäni tärkein vaihe, sillä Englannin arki ottaa minut imuunsa puoleksi vuodeksi - tästä yhdestä tulee siis ohimeneväksi hetkeksi londoner. Se on epäilyksettä suurimpia juttuja elämässäni, sillä kuten joskus olen kirjoitellessani maininnut, perusluonteeltani olen melko arka ja turvallisuudenhaluinen, ja spontaanius on minulle pikemminkin ihailtu luonteenpiirre muissa ihmisissä kuin jotain, mikä kuuluisi minun vakinaisiin ominaisuuksiini. Haaveilija, kuten sanottu.

Taannoin tuo kummajainen nimeltä spontaanius kävi kuitenkin meilläkin kylässä, usutti minut ilmoittautumaan au pairiksi ja myhäili, kun kävi ilmi, että eräälle perheelle olin mieluinen ehdokas. Tietenkään en voinut välttyä pettymyksiltä ja mahalaskuilta ennen tämän perheen löytymistä, mutta kaiken pyörityksen jälkeen olen nyt valmistautumassa kahdeksan kuukauden au pairiuteen kaupungissa, joka kaikilla kolmella vierailukerroillani on tehnyt allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen ja tuntunut kodilta - siinä määrin tietenkin, missä se turistille on ollut mahdollista. Voitte siis kuvitella, että olen enemmän kuin innoissani.

Tätä prosessia ei tietenkään voi käydä läpi ilman pelkoa ja jännitystä, mutta ei tässä elämässä pääse pitkällekään jos siinä ei koskaan uskalla tehdä mitään uutta tai spontaania vaikka se pelottaakin. Kuvitelkaa, että elämässään tekee valintoja ainoastaan seuraamalla turvallisuuden tunnettaan - mihin sillä päätyy? Samoihin tuttuihin piireihin, tuttuihin kaupunkeihin, tuttuihin ihmisiin. Vaikka turvallisuudenhakuisilla on aina teoreettinen vapaus tehdä mitä he haluavat, enemmän kuin usein he päätyvät tilanteeseen, jossa poljetaan paikallaan ja tuttua ja turvallista valitaan sen takia, ettei uskalleta tehdä toisin, ei siksi, että se olisi sitä, mitä elämältä haluaa. Ja vaarana on, ettei koskaan uskalla rikkoa kaavaa, vaikka mahdollisuuksia olisikin. Tai vaikka haluaisikin.

Mitä, jos se uusi siellä rakentamasi kaavan ulkopuolella olisikin sitten osoittautunut elämäsi piiriksi, kaupungiksi tai ihmiseksi, muttet saanut sitä koskaan tietää, koska päätit vain jäädä vellomaan turvallisuuteesi ja tyytyä siihen, mitä sinulla on? Jos elämässä huomaa vain tyytyneensä johonkin, mitä se kertoo? Onko elämäsi silloin todella omaasi, vai oletko antanut muiden sanella sen kulkua? Tyytyminen nimittäin on täysi vastakohta omien intohimojen ja kiinnostusten toteuttamiselle. Se estää sinua toteuttamasta itseäsi, sillä tyytyminen ei ole haluamista. Tyytyminen on omien sisäisten intohimojen ja sinusta itsestäsi luopumista, se on tavallaan luovuttamista.

Ja kuka nyt haluaa elämänsä päätepisteessä todeta, että on tyytynyt omaan elämäänsä?

Muuttaminen Lontooseen on minun tapani poiketa omista kaavoistani, ja sillä näytän itselleni, että minä uskallan. Todistan että uskallan lähteä uuteen ja tuntemattomaan ja irtaantua siitä tutusta, turvallisesta ja jo koetusta. Se on jännittävää, uutta ja pelottavaa mutta ihanasti sellaista. Ja mikä tärkeintä, se on sitä, mitä haluan, ei sellaista, mihin tyytyisin.

Joten. Shall we begin the countdown? 10...