Ystävyyselämyksiä

Näin on taas sunnuntai, ja toinen satsi ihania ihmisiä lähti takaisin kotiin. Hieman jäi haikea olo, kun eilen metroasemalla halattiin pitkäaikaisten ystävieni kanssa hyvästit ja sanottiin, että jouluna sitten nähdään, mutta aivan tottahan se on; jouluna me nähdään eikä siihen ole enää kahtakaan kuukautta. Ja mehän ollaan neljän päivän päässä virallisesta joulutunnelmoinnin-saa-aloittaa-kuukaudesta, jeejeeejoo! Nopeasti aika siinä menee!

Viikonloppu ystävieni kanssa oli ihana ja intensiivinen. Me ehdittiin kokea sitä jos tätä ja vähän tuotakin, siis niin kulttuuria, illanviettoja, nähtävyysnäkemyksiä kuin torielämyksiäkin, unohtamatta shoppailua, kävelyä, turhautumista, nauramista, autuutta, oikeaa englantilaista aamiaista ja hotellin respanaista, joka kysymykseen "Siirretäänkö täällä kelloja huomenna, vaihdetaanko täälläkin talviaikaan?" vastasi: "Yes, it's winter time now. It's very cold outside."

Vielä olisi voinut yhdessä jatkaa, mutta aikansa kaikkea, sanotaan. Tämän päivän aion kuluttaa pitkästä viikosta palautumiseen, Frendeihin [kun ne omat ei enää ole täällä!] ja siitä nauttimiseen, että ulkona tarvitsee jo talvitakkia. Nyt hetkeksi Notting Hilliin.
[Suosittelen taas klikkaamaan kuvia :) ]

Viikonloppuvierastelu

Lontoo sai viikonloppuna nauttia kahden ihanan vierailijan läsnäolosta, nimittäin äitini ja lapsuudenystäväni [jonka kanssa yhteistä taivalta on tullut muuten jo 13 vuotta!! Can you believe it??], ja heidän puolestaan en voi kertoa, mutta minulla ainakin oli ihan mielettömät neljä päivää. Oli niin kivaa näyttää Lontoota heille ja muutenkin vain hengailla ja viettää aikaa yhdessä, sillä kyllä se ikävä ilmeisesti sitten kuitenkin yltyy kahden kuukauden aikana sellaiseksi, että pelkkä yhdessäolokin ilman mahtailevia toimintasuunnitelmia on sitä parasta.

Ja ihaninta oli huomata, että kahdessa kuukaudessa mikään niin minun ja äitini kuin minun ja ystävänikään välillä ei ollut muuttunut; ikävän [jonka huomasi vasta sitten, kun heidät näki] hellitettyä otteensa tuntui ihan kuin oltaisiin juuri eilen nähty ja naurettu yhdessä. Siitä ja sitä rataa me jatkettiin sitten perjantainakin.

Nyt olo on vähän haikea, kun ei yhtäkkiä olekaan äitiä ja Iidaa junamatkan päässä hengailemassa, mutta varmasti totun normaaliin arkeen yhtä nopeasti kuin totuin siihenkin, että nämä kaksi oli täällä. Ja voitteko kuvitella, että jouluun on enää kahdeksan viikkoa? Jos seuraavat kaksi kuukautta menevät ohi yhtä nopeasti kuin menneet kaksi, niin minähän näen äidin, Iidan ja kaikki muutkin kotona jo kolmen viikon päästä. Isn't that cool or what??

Korvikkeet kasaan ja kasa kotiin

Kahdeksas viikkoni oululaisena uusasujana Lontoossa tuli maanantaina täyteen, ja, kyhyllä vain, sinä aikana ehtii muodostaa jo melko superin listan asioista, joita himoitsee muttei voi saada, koska, no, tämä on Englanti. Tämä lista sisältää juuri sitä, mitä luulettekin sen sisältävän, siis ruisleipää, Fazerin sinistä ja saunan, mutta odottakaa vain, jos itse muutatte ulkomaille eikä siellä myydä ruisleipää ja jos saunoja löytyy niin niissä ei heitetä löylyä, niin jo teilläkin muuttuisi ääni kellossa. Rye bread? Anyone?? Anywhere???

Mutta hahaa, olen kuitenkin löytänyt lähes kaikkeen ratkaisun! Kahden kuukauden aikana uudessa kotikaupungissaan ehtii tehdä yllättävän paljon tutkimustyötä, ja löytöni ovat osoittautuneet hyvinkin tyydyttäviksi korvikkeiksi Lontoo-elämäni Suomi-puutoskohtiin. En ole vielä niin tuttavallisissa väleissä näiden Lontoo-juttujen kanssa, että voisin kutsua niitä vastineiksi, mutta korvikkeina ne ajavat asiansa paremmin kuin mainiosti. Näiden asioiden kanssa olenkin paljon onnellisempi nainen kuin olin ilman niitä! Tässä ne tulevat!

Kaipaamani Suomi-asiat ja niiden Lontoo-korvikkeet

Ruisleipä En todellakaan odottanut, että ruisleivän himo voisi yltyä näin kovaksi, mutta yhtenä päivänä kävimme Nordic Bakery -nimisessä kahvilassa ja pelkkä ruisleivän näkeminen sai kuolan valumaan ja tippumaan kahvilan pohjoismaiselle lattialankulle. Se oli kirjaimellisesti hetki, jolloin oikein tunsin, että sylkirauhaseni alkoivat hykerrellä ilosta ja porskuttivat yli-innokkaina menemään, kunnes karu totuus iski, ja huomasin, että suupielestäni valui oikeasti pieni pisara sylkeä. Puhumattakaan siitä hetkestä, kun tilaus tuotiin pöytäämme ja tajusin, että edessäni on oikeasti oikea pala Reissumiestä. Mmmmmhhmhmhmhmhh, se oli sylkirauhasten juhlaa...


Fazerin sininen Olen jutellut kollegoitteni, tunnetaan siis myös nimityksellä au pair -ystävät, kanssa, ja käsistä riistäytynyt suklaanhimo tuntuu olevan universaali ongelma kaikkien meidän suomalaisten aupparien keskuudessa. Se vaan kalvaa ja kalvaa, kunnes on pakko lähteä kauppaan ja valita sieltä umpimähkään joku lupaavalta näyttävä levy vain, jotta voi lannistuneena huomata kotona, että ei se edes tyydytä niin kuin suklaan pitäisi tyydyttää. Sitten on huono olo kun piti syödä koko levy eikä se edes maistunut sille mille piti. Ja mistä tämä johtuu? Siitä, ettei se ole Fazerin sinistä.

Mikään ei yllä sille jylhälle tasolle, jolla tuo ainoa oikea suklaa oleskella eleskelee, mutta aah, voi helpotusta, kun kerran nappasin hyllystä yhden levyn ja se osoittautui oikeasti melkein kuin Fazerin siniseksi. Melkein yhtä täyteläistä, melkein yhtä maukasta. Siksi se ansaitsee paikkansa korvike-listallani, ja kollegat hei, suosittelen tätä lämpimästi, jos joskus Fazerin himo yltyy sietämättömäksi. Se on kokeilemisen arvoista!

Ai, ja niin, avun nimi on Cadbury.


Sauna
No, tätä nyt ei vain voi olla kaipaamatta. Elämä ilman saunaa on - kylmää. Eikä yhtään niin rentouttavaa. Kuvitelkaa nyt sitä tunnetta saunan jälkeen, kun saa pistää yöpuvun päälle ja villasukat jalkaan ja käpertyä sohvalle lauantai-illan leffan ääreen...  Ihan tuota en täällä voi tehdä, mutta saunan me löysimme, ja se on osoitteessa 33 Albion Street. Käy mulle, sauna kuin sauna!


Se, että saa ihan vapaasti röllöttää sohvalla pitkin pituuttaan miten sattuu ja vaikka ruokaa sylissä.
Tähän on yksinkertainen ratkaisu. Röhnötän nojatuolissani.


Zumba
Lauantaiset Zumba-maratonit The Bedford -pubissa 800 metrin päässä kotoa. Kelpaa!


Ystävät ja äiti
Skype on suloinen sankarini. Mitä tekisin ilman sitä?

Niin, ja no, on Finnairin iltalentokin ihan kiva juttu, sillä se kuljetti kyseiset rakkaat tänne tunti ja neljäkymmentä minuuttia sitten. Mikä tarkoittaa että NE ON TÄÄLLÄ!! SEE YOU LATER EVERYBODY, I'M OFF -->

Kotiin

Paluumatkalla Birminghamista Lontooseen oli pimeää ja talvista. Linja-auto oli sisältä punainen ja vierustoverini kanssa olimme molemmat punaisissa, toinen villapaidassaan, toinen kaulahuivissaan. Juttelimme joulusta.

Olimme kotoisasti auton perällä omassa pienessä pesässämme ja minusta tuntui, ettei tarvinnut olla missään muualla kuin juuri siinä. Kuuntelimme musiikkia, joka sai kylmät väreet luikertelemaan niskasta varpaisiin [klikkaa] ja katselimme ulos ikkunasta. Mikä jännittävintä, välillä näytti siltä ihan kuin moottoritien liittymä olisi ollut se, joka kääntyy kotiin Höyhtyälle. Ja kun huomasin, että tienviitta ei ollutkaan se sininen valkoisilla kirjaimilla joka viittoi Kaukovainio/Äimärautio vaan London ja tienumeroita mustilla kirjaimilla valkoisella, ajatus ei ahdistanut. Tuntui silti, että olin menossa kotiin.

Illalla nukkumaan mennessä mielessä pyöri paluumatkalla kuunnellut sanat: "My love, leave yourself behind..."

Hei Lontoo, me mennään taas

Lähdettiin kavereiden kanssa käymään päiväreissulla Birminghamissa yhtenä hyvin syksyisenä sunnuntaina. Meitä vähän varoiteltiin [siis lähinnä uhkailtiin] taholta jos toiseltakin, että Birmingham on Englantia huonoimmillaan. Hirvittävä kaupunki! Teollinen! Ei edes ajattelemisen arvoinen! Miksi te sinne menette!! Mutta, in your face, my fellow londoners, tämä kaupunki pisti ärinällä vastaan ja osoittautui upeaksi.

Oli täydellinen syssyilma, siis kyllä täydellinen, kun paistoi aurinko, oli kuivankirpeää sillä tavalla että tuntui että joku puri poskipäitä ja lehdet oli väreissään. Brumin keskusta oli niin kaunis ja olo oli ihana, ja koko päivä oli upea. Sanotaanko näin, että meillä oli mahtavaa seuraa ja mielettömän kivaa. Ja jos se nyt edes on mahdollista kuulostamatta ihan älyttömältä ja ällöonnelliselta, niin bussimatka kotiin oli vieläkin mahtavampi. Naurettiin pissat housussa, kuunneltiin ihanuuksia kappaluuksia ja tunnelmoitiin pimeässä.

Mikä mainio päivä.

Paikka nimeltä Morden

Lokakuinen aamupäivä kului verkkaisesti käyskennellen paikassa, jonka nimi on Morden Park. Se sijaitsee Lontoon eteläisessä päässä keskellä kaupunginosaa, jonka perheeni äiti sanoi olevan ei oikein mukavaa aluetta. Siellä on rähjäisiä autokorjaamoita, halpoja etnisiä ravintoloita kylki toisensa kyljessä ja yleisilme, joka hohtaa nuhjuisuuttaan, mutta karuuden keskellä kukoistaa tämä puisto. Se on kaunis kuin mikä, ja odotin joka mäenkummun juurella näkeväni vähintäänkin Mr Darcyn ja Elizabeth Bennetin kävelevän vastaan. Tässä paikassa hohti mennyt aika.