Pax Romana vai mikä se olikaan?

Kyl maar mä vaan sanon, että elämä ei olisi mitään ilman uskomattomia ystäviä, joiden kanssa sitä jakaa. Ilman kolmea hienoa ihmistä en menneenä viikonloppuna olisi kokenut Diwalia, hindulaisten valon juhlaa, olisin jäänyt paitsi makuhermoja kutittelevasta intialaisesta ruoasta, ja maailma tuntuisi rutkasti surullisemmalta kuin aikaisemmin - lauantai-illan [vai pitääkö sanoa aamun?] kuusituntisen maailmanparannusoperaation jälkeen täällä pitäisi vallita vähintäänkin uusi rauhanaika, sillä kyllä me vaan niin antauduttiin juttelemaan. Kauan me maailmaa parannettiinkin, sillä puoli neljään aamuyöllä meillä meni, mutta kuulkaa te, se oli täysin sen arvoista. Sellaisia terapiaistuntoja ei nimittäin rahalla saa.

Sanoisinko siis, että melkoisen aivan täydellinen viikonloppu. Ihmisineen, keskusteluineen, tunnelmineen kaikkineen. Harvinaista sinänsä, vai kuinka?

[Vai onko sittenkään...?]

Devil's duo

The other day a rather unexpected feeling presented itself to me. I was having a leisurely stroll around the neighbourhood in an exceptionally jolly mood - I had had a wonderful day with lots of laughing and cuddling with the children and was really feeling The Christmas Spirit - when a sharp bang of longing went through my chest.

I began to feel anxious and with every pace taken towards home I grew more restless, it seemed. Even after having settled down comfortably in my room with a cup of mulled wine I couldn't shake the anxiety off. I was not feeling good, for the duo of anxiety and restlessness, or the duo from the devil, as one might say, I hate most of all. What made it worse was that I didn't know where the feelings came from. Oh boy, was it fun...

When I did the only thing that seemed to not make me feel worse [opened my Facebook, that is], and saw my Mum's name and the little green dot right next to it and felt a faint wave of sadness, I realised what was wrong. I was actually so homesick that it made me feel that bad. But how come? I've enjoyed and loved everything here, all the madness that's going on in my life nowadays is making me feel like I'm really living, and yet I get homesick. Why is that?

Just because I couldn't bare to feel so anxious without knowing the cause for it, I had to try and find it, the cause I mean. I sat down and actually thought through the recent changes in my life that might have caused my oh-so-strong anxiety.

And, believe it or not, I found it. The cause for the Devil's Duo and homesickness was the fact that I no longer had anything to wait for except for going home. What I mean is, not once during my time in London have I had a time when I didn't have anything really special and exciting to wait for - at the beginning there were the occasional and somewhat rare nights out with my relatives, then there was the visit of my Mum and friend looming in the future, after that I was so looking forward to going to celebrate Diwali with one of my relative's family. Thus, it seems that the something-a-bit-extraordinary that is going to happen in the future is something I get happiness from when I'm having a bad day. It cheers me up to think that there's something out of the ordinary coming up.

[Although, let's face it, who doesn't? Everybody gets cheered up by exciting events. I know I'm not the only one. But that's not the point.]

The good thing is that the Devil's Duo's appearance was only a one-day thing. It's long gone and moved on by now, and I'm as good as ever. But I guess one has to have at least one real low point while living abroad to realise how great the time on other days has been.

And, for one thing, it showed me that I do miss home even though I hadn't felt it until now. It made me realise how wonderful a thing it is to have a place called home to miss and to return to. Not everybody has one.

Taustalla soi joulu

Neljännen alkavan Lontoo-kuukauden kunniaksi oli aika avata joulukausi. Himmensin valot, asetuin nojatuoliini, laitoin upeaäänisen Frank Sinatran tunnelmoimaan kanssani [klikkaaminen omalla vastuulla; jos tunnet olevasi valmis joulun tuloon, niin do go ahead!  Suorastaan vaadin sitä!] ja annoin kaiken sisälläni kyteneen joulun leimahtaa eloon.

Tiedän, on vielä marraskuu, mutta miksi tukahduttaa jotain, josta loppujen lopuksi nautittaisiin vain 26 päivää? Sitä paitsi, lähden vasta kolme päivää ennen aattoa käymään Suomen kotona, eivätkä jouluvalmistelut kuitenkaan tunnu aivan samalta täällä kuin siellä, joten eikö tämä kaiken järkeilyn mukaan tarkoita sitä, että on vain aloitettava jouluun valmistautuminen aikaisemmin? Kun pitäähän se tietynasteinen joulutunnelma saavuttaa aattoon mennessä, ja jos valmistelut täällä eivät ihan tuota halutunlaista, siis voimakasta, lopputulosta, niin sittenhän on vain aloitettava tunnelman kerääminen aikaisemmin? Hiffaattehan?

Ja sattuipa vielä sopivasti, että juuri tänään postiluukusta tipahti jälleen yksi paketti - aivan yhtä jouluinen ja yllätyksiä täynnä kuin edellinenkin. Vedin rakkaudella [näin ymmärsin] tehdyt uudet villasukat siis jalkaani ja kaivauduin viltin alle lukemaan sukkien mukana matkustanutta kirjettä. Valkean joulun soidessa tietysti taustalla. Minun jouluni on täällä.

PS Jos tällä kerralla sanoin, että minulla on ihana sydänystävä, niin on mulla ihana paras ystäväkin. Villasukat täällä kuumavesipullojen maailmassa on siis vain puhdasta ihanuutta. Ja kun siis vielä itse tehdyt!! Ihan kuin kotona olisi... Sen vaan sanon, että minut hemmotellaan pilalle tällä lahjuksien paljoudella.

PPS Älkää vaan nyt käsittäkö väärin. I'm loving it, just keep 'em comin'! Hahaaahhhaa... :D

PPPS Huomaatteko, miten pieni yllätyskin voi tämän ihmisen riehaannuttaa? Materialisti, sanon minä.

Minulle on postia

"Maari, there's a package for you here", perheeni äiti Christine sanoi ulkoa tullessaan ja kantoi sylissään valtavaa punaista laatikkoa. Näytti, että se valtasi koko ruokapöydän, ja se on jotain se, kun tässä eräänäkin päivänä pöydän ääressä lounasti neljä aikuista ja kuusi meluavaa, ruokaa heittelevää pikkulasta. Joku tuolla jossain oli siis ajatellut minua!

Paketti oli punaisessa lahjanauhassaan niin kaunis [ja jouluinen!] ilmestys, että oli sääli avata sitä, mutta harmi väistyi kyllä valtavan hymyn ja paisuvan ilontunteen tieltä varsin pian; yllätyksiä! Tiesin nimittäin, että kannen alla olisi ainakin villalankoja, mutta joululehdet, suklaat ja sydämeni sulattanut yllätyksellisistä yllätyksellisin kynttilänpidikehärpäkkä oli superia ja täysin odottamatonta. Lisäksi kun vielä tiedän, että paketti oli äidiltäni, hymyilin tauotta loppuillan ja myhäilin, miten onnelliseksi ihminen voi niinkin pienistä asioista tulla.

Tai, no, tämä pakettihan ei sanan missään merkityksessä oiken asetu kategoriaan pienet asiat, mutta kyllähän te tiedätte. Ei se koko, vaan se ajatus. Kiitos, äiti!  Olet ihana. :)

Päivänä, jona ilmassa tunsi talven tuoksun

Sinä päivänä syksy hiipi ytimiin asti ja varoitti kuiskaten, että talvi on tulossa. Poistuessaan se jätti jälkeensä innostuneen kihinän. Minun lempivuodenaika... Pian se tulee.

Unohdus ja uppelus

Talvistuva kaupunki puhui taas viikonloppuna kauneimmalla kielellään, kun kävimme katsomassa Westminster Abbeya, St Jamesin puistoa syysväreissään, jotenkin eriskummallisesti kaikilla kolmella edellisellä Lontoo-vierailulla näkemättä jäänyttä Buckinghamin palatsia sekä tietenkin kuningattaren luo johtavaa kävelykatua, jolla siis kaikki kuninkaat ja kuninkaiset [lue: prinssi Harry] on kulkeneet [ohmygooood, oon siis ihan totally melkeen kulkenu sen jalanjäljissä tai ainaki niiden vieressä. OMG!!]. Näin myös pitkän tauon jälkeen ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, tai siis oikeastaan tarkalleen ottaen kahta ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, mutta toista heistä olin onnekseni nähnyt lähemminkin kuin kolme viikkoa sitten, toisin kuin toista vallan valloittavaa.

On muuten ihmeellistä, miten antoisaa pelkkä yhdessä oleskelu voi sellaisen ihmisen kanssa olla, jonka seurassa tuntee olonsa mukavaksi ja mutkattomaksi - mutkattomalla tarkoitan tietysti sitä, ettei tarvitse teeskennellä, pakottaa tai yrittää olla mitään, mitä yksinkertaisesti ei ole, vaan sanat saavat virrata ulos ihan sellaisina kuin ne ajatuksissakin virtaavat. On hieno tunne, kun tietää, että toisen seurassa voi olla aidosti itsensä eikä yhdessä olo vaadi enempää kuin toisen seuran [niin, ja tietenkin ajoittaiset Starbucks-kahvit ja inkivääriset piparkakku-ukkomuffinssit] ollakseen mukavaa.

Eilen illalla palasin sitten pitkän päivän jälkeen kotiin, kääriydyin talven kanssa yhteen kuuluvaan uuteen perinnevillapaitaan ensimmäistä kertaa, sammutin valot ja mietin hetken, miten ihanan lopetuksen viikko sai. Pitäisi useamminkin muuten hiljentyä palaamaan kuluneen päivän onnenhetkiin ja elämään ne uudestaan, ne kun tahtovat arjen imussa jäädä tyystin huomiotta ja unohtua kokonaan. Ja ovathan onnenhetket ihan liian kivoja jäädäkseen unohduksen uppeluksiin, hmh duh! :)

Kahden kuukauden takaa

Muistatteko tämän? Erityisesti tuon pienen London Baby! -paketin, jolla ystäväni lähetti minut ihmeellisesti suureen ja suuresti ihmeelliseen maailmaan?

Survival Kitiksi nimetty paketti sisälsi Suomi-välttämättömyyksien lisäksi kaksi kirjettä; yhden, jossa luki "21.9.2012" ja toisen, joka sanoi "5.11.2012". En tietystikään voinut avata niitä ennen kyseessä olevia päiviä, mutta voin kertoa teille, ystävät, että sormien pitäminen erossa noista kirjeistä oli vaikeaa. Ne kun vaan näytti niin herkullisilta siinä yöpöydällä ja kun vaan niin syyhytti avata ne...!

Onneksi en kuitenkaan avannut, sillä nyt kahden ja puolen kuukauden jälkeen osaan arvostaa kirjeiden sisältöä huomattavan paljon enemmän. Kuinka paljon yksinkertaiset sanat, kuten "Nyt on kulunu kuukausi sun lähdöstä ja mulla on ikävä" ja "Toivottavasti pieni lahja miellytti :)" voivatkaan nyt lämmittää mieltä? Pelkkä tieto siitä, että joku ajatteli kuukausia eteenpäin ja tuumi minun kaipaavan ilahdutusta saa ihan vaaaaaltavan ison hymyn huulilleni!

Ja, no, mitä tähän voi sanoa? Sen lisäksi, että kirjeissä oli monien, monien vuosien varrella tutuksi tulleella suloisella käsialalla kirjotettuja jutusteluja ja kuulumisten kyselyjä, niin maanantaisen päivän kirjekuoressa oli myös yksi varsin sydämellinen yllätys. Jos en yrittäisi säilyttää edes vähän asiallista arvokkuutta silmissänne, niin kertoisin, että itkin vähän, kun löysin tämän. Mulla on ihana sydänystävä.

Knock knock - joulu vai talvi?

Joulu syttyi tänään Oxford Streetin ylle ja alkoi leijailla sieltä kaupungin päälle - joulu tulee, joulu tulee! Minä satuin nähtävästi olemaan sen voimakkaimmin joulumieltä säteilevän valopalkin alla, koska en millään kotiin päästyäni päässyt joulutunnelmasta eroon [ihan kuin olisin sitä tosin tosissani yrittänytkään...], ja meidän piti tyttöjen kanssa alkaa joulukorttien tekoon. Well, no can do; jos sitä joulua kerran jo tuputetaan Lontoon kiireisimmällä ostoskadullakin, niin kuka minä olen sen tuloa vastustamaan? Tänne vaan!!

Kuuleman mukaan jouluvalot sytyttämässä oli itse Robbie Williams, mutta valitettava tosiasia on se, että me emme häntä Niinan kanssa nähneet. Mitä me kuitenkin nähtiin oli kirkas tähtitaivas ja sen lajin kirpakka talvi-ilta, että siellä vähintäänkin odotti hengityshöyryn jäätyvän jääpuikoksi heti, kun se ilmaan koski. Ja kyllähän se jotain enteilikin.

Nimittäin, arvaattekos, mikä meitä aamulla herätessä odotti? [Ei lumi, sillä me emme ole Suomessa nyt vaan jossain, missä talvi tarkoittaa 3 lämpöastetta, harmaata loskaa ja kumppareita eikä valkoista maata ja pakkasen paukuntaa.]

Huurre! Autojen ikkunat oli jäätyneet paksuun huurteeseen, ja aamulla herätessäni kuulin, miten etupihalla joku rappasi auton ikkunoita puhtaaksi. Ajatelkaa nyt, miten jännittävää, sehän tarkoittaa, että siellä on ollut pientä pakkasta!! Ihan kihisyttää, kun ajattelee, että talvi se on, joka oveen seuraavaksi kolkuttaa.

Hassua kylläkin, että joulu näytti tulevan ennemmin kuin talvi...?

Kulman takana taivaalla

Blogin puolella on ollut viime aikoina hiljaiseloa, sillä mitään uutta uutukaista elämässäni ei oikeastaan ole tapahtunut. Käyn yhä kuluneiden kuukausien lailla tutkimassa Lontoota sen minkä ehdin, mutta tavallaan siitäkin on jo tullut osa arkea; uusien paikkojen ja tapahtumien näkeminen kuuluu nykyään yhtä lailla arkeen kuin itkupotkuraivarit ja kakkavaipatkin. Muutenkin elämä on hiljalleen asettunut uomiinsa, ja päivittäinen rytmi lasten hippaleikkine aamupalapöydän ympäri

[ilman vaatteita, tietysti [ne lapset, en minä]],

tyttöjen vaatteidenvaihtodraamoineen, vessanpönttöönputoamispelkoineen ja maailman sydäntä lämmittävimpine haleineen on tullut niin tutuksi, että arjen ihanuus on täälläkin alkanut välillä jäädä ihan huomiotta. Sanon sen nyt kuitenkin ihan vain selventääkseni seuraavan tosiasian niin teille kuin itsellenikin: elämä täällä on ihanaa ja nautin arjesta enemmän kuin osasin odottaa. Puhumattakaan vapaa-ajasta. Minä todella viihdyn täällä.

Mitäs täällä nyt sitten on tapahtunut? Noh. Viikonloppuna ympäri Lontoota paukuteltiin raketteja sellaisen miehen kunniaksi, joka on ainoana koko Englannin historiassa yrittänyt räjäyttää kuninkaanlinnan. Hieno mies vai miten se meni...? No okei, ei ne nyt oikeastaan sitä miestä itsessään juhli vaan tämän vangitsemista, mutta raketteja ne on täällä paukutelleet koko viikon ja viikonlopun ja eilen niitä ammuskeltiin ihan komeallakin tavalla Blackheathissa. Olin kaverin kanssa niitä katsomassa, ja vaikka nämä kyseiset kaivossa ja kaivonkolossakin kuulutetut Blackheathin ilotulitukset olivatkin pettymys kestonsa puolesta, niin olihan ne silti aika hienot... Ja kun seura oli mukavaa, niin mitäs muuta minulla siihen on sanottavana kuin että ihana ilta vaikka lyhyt olikin!

Iltani jatkui väripommituksen jälkeen tärkeämpääkin tärkeämmäksi tulleen kummitätini luokse ihan vain kulman taakse ilotulitusaukeasta. Me löhöiltiin sohvalla kynttilän valossa, syötiin kanapasteijoita ja rentouduttiin, eikä se tarvinnut mitään muuta. Paitsi että matkalla lähikauppaan ja takaisin vatsanpohjaan tuli kutkuttava tunne, ja sen takia tuntui melkein kuin olisi ollut joulu. Se kutkuttava tunne oli lumen odotus.

Eihän sitä tietenkään tullut, sitä lunta siis, mutta jokin eilisillan pimeässä kirpeydessä sai tuntemaan, että kohta ensimmäinen hiutale leijailee taivaalta lapaselle. Ehkä se oli se täysin kirkas tähtitaivas, tai ehkä se hengityksen höyryttävä kirpeys, tai ehkä vain se tosiasia, että olen jo heti marraskuun alettua tuntenut joulujännityksen mahanpohjassa, mutta eilen joulu tuntui olevan ihan ikkunan takana. Niin kuin lumihiutaleetkin. Vaikkeivät oikeasti olleetkaan.

Minullahan ei tietenkään ole mitään sitä vastaan. Otan joulun ja joulutunnelman avosylin vastaan heti, kun se vain luokseni saapuu. Ja jos eilen oli se hetki, niin olkoon näin. Tervetuloa, joulu.