Kohta me eletään!

Yllättävää - vaikka ehkei sittenkään niin kovin jos minut tuntee...? - että olen kotiin tuloni jälkeen kirjoittanut yhden ainoan tekstin, vaikka hyvä tarkoitukseni oli pitää tasainen tahti yllä heti hämmentävän aloilleen asettumisen jälkeen. Häpeällisen kehno kirjoitustahtini - siis oikeastaan sen puute - ei toki missään nimessä johdu mielenkiinnon puutteesta, sillä elämässäni, niin ulkopuolisilta tekijöiltä kuin henkisilläkin aloilla, tapahtuu koko ajan niin paljon kaikkea jakamisen arvoista, että haluaisin kamalasti kirjoittaa teille, mutta aika ei riitä. Pääsykokeet ne vievät valtaosan ajastani [ihan tuosta sivumennen arvioisin että semmoisen 99 prosenttia valveillaolostani ja myös kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestäni], joten kirjoittaminenkin on väistynyt englannin kieliopin ja akateemisen kielenopiskelun opiskelun tieltä.

[Niin. Hämmentyisin minäkin, ellen tietäisi, mistä puhun. Lukekaa vain uudestaan ja ajatelkaa. Akateemisen kielenopiskelun opiskelu. Mitähän lienee tarkoittaakaan? Siinäpä teille arvoitus siksi aikaa, kunnes palaan taas ruudun ääreen. Tämä tosin taitanee tuntua suuremmalta arvoitukselta minulle itselleni kuin se teille todellisuudessa on, koska väsymykseni on tällä hetkellä luokkaa ääretön ja sänky kutsuu yläkerrassa vastustamattomasti luokseen.]

Aika siis taas jotenkin rientää, ja minun on pistettävä nukkumaan, jotta huominen aamu olisi taas pirteä ja aurinkoinen ja täynnä viime viikon kadoksissa ollutta opiskelumotivaatiota, mutta palaan takaisin. Sanottakoon, että viikon päästä ensimmäinen ja tärkein pääsykokeeni on ohi, ja voin taas vähän aikaa [tarkalleen kolme päivää] keskittyä elämiseenkin, ennen kuin valmistautuminen toisiin pääsykokeellisiin koitoksiin alkaa. Siinäkin yksi urakka... Mutta sisulla tästä selvitään, ja viimeistään neljän viikon päästä huokaisen helpotuksesta ja käynnistän elämäni uudelleen. Siihen asti!

Oh dear...

Lähdin tänään hyvillä mielin toimittamaan kalenterissa kuumottaneita asioita [huomautan muuten tähän väliin, että edellinen paniikkipäivitys oli todellakin vain yksi korkealentoinen tunnekuohu, joka meni nopeasti ohi], mutta parin hetken päästä löysin itseni Oxford Streetin ihmisvilinästä ymmyrkäisenä siitä, miten sinne päädyin kun päämäärä oli vain Balham. Oli tarkoitus vain käydä tuossa keskustassa yhdellä sisustuslaatikko-ostoksella, mutta sen sijaan lähden koikkelehtimaan tuonne turisti- ja mielipuolimassaan, enkä edes ostanut sitä mitä piti! Olen kadottanut kaiken itsekurini...

Aloittamisen vaikeus

Mulla oli taas eilen sellainen päivä, jolloin kaikki mahdollinen aloitusta odottava askare ja tekeminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. En ole koskaan ymmärtänyt enkä koskaan kyllästy pohtimaan sitä, miten kaiken aloittaminen on aina vaan niin vaikeaa mutta loppujen lopuksi itse tekeminen ei olekaan niin kurjaa kuin se olohuoneessa sähköjohto pistorasiassa valmiina kököttävä imuri, tyhjänä möllöttävä tutkielmapaperiarkki tai portailla lähtövalmiina odottavat lenkkikengät antoivat olettaa.

Se on aina sama juttu eikä sitä siltikään ikinä opi; aloittamisen jälkeen keskittyminen itse asiaan vie ajatukset pois niistä tympeistä tunteista työtä kohtaan ja kohta sitä huomaakin, ettei se olekaan inhottavaa ja työ olikin melkein siinä. Miten se silti aina tökkii yhtä lailla?

Kai siinä aloittamista ja aloittamatta jättämistä pohdiskellessa pitäisi yrittää muistaa yksi elämän yksinkertaisimmista ja samalla vaikeimmin hyväksyttävimmistä totuuksista - nimittäin se, että aloittamatta ei voi lopettaa.

Toisaalta, joskus on päiviä...

 ... jolloin aloittamisen vaikeus on jostain syystä aivan hyväksyttävän ymmärrettävää. Onneksi - siivon kannalta - ja epäonneksi - tekosyiden kannalta - näitä päiviä on harvassa.