Sunnuntaipäivät ovat hiljalleen kehittyneet täällä päiviksi, jolloin vaihdetaan maisemaa ja käydään tuulettumassa tästä ihmismassasta ja elämän melusta. Tässä työssä sitä vain huomaa joskus tarvitsevansa täydellisen unohduksen kaikesta hulinasta, vilinästä, hälinästä ja ölinästä, ja lähteminen uusiin maisemiin Lontoon ihmispaljoudesta yhdeksi päiväksi on siihen oiva keino. Niin paljon kuin Lontoossa asumista siis rakastankin, väistämättä päivät alkavat silloin tällöin puuroutua ja tuntua yhdeltä samalta pitkältä päivältä, joka pyörii ja pyörii ympäri vain. Silloin tietää, että on aika ottaa tuulien kantama kutsu vastaan ja lähteä pois, vaikka hetkeksi vain.
Tällä kertaa kyseessä oleva sunnuntaipäivä, tammikuun neljäs sunnuntai, jää muistiin päivänä, jolloin ihana Cambridge puhkui tuuliaan meihin päin, ja me lontoolaiset lähdimme sitä ihastelemaan [aikamoiset tuulet se muuten meille asti puhalsikin, meinaan jos eteenpäin täällä Lontoossa halusi niin kaksinkerroin sai tietään puskea]. Me Sonjan kanssa nousimme bussin kyytiin ja hurruuttelimme tuohon opiskelijoiden tyyssijaan nauttimaan päivästä ilman vaippojen vaihtoa, huutoja, itkuja ja potkuja ja tutustumaan kaupunkiin ilman ainuttakaan kiireen häivää.
Cambridgen tuuli pyöritti meitä ympäri ämpäri; me kiertelimme, ihailimme, heittelehdimme ja söimme hyvin, ja istahdettuamme väsyneinä mutta tyytyväisinä alas päivän päätteeksi valkosuklaakaakaon äärelle totesimme, että aika kuluu liian nopeasti [niin siinä hetkessä kuin muulloinkin - se on varmasti se Lontoon tuuli, joka puskee minua tekemään kaikenlaista ja saa minut ja aikani lentämään siivillä]. Laadimme valkoisen kaakaon maisteissa listan siitä, mitä haluamme täällä vielä tehdä, jotta tuuli ei puhaltaisi aikaa ihan hukkaan. Ja kotimatkalla lauloimme suomalaisia lastenlauluja ihan vain muiden bussimatkaajien iloksi - stemmoissa tietenkin.
Ne oli siis niitä suomalaisia tuulia. Ettei tässä ulkomaalaisten tuulten pyörityksessä kuitenkaan aivan unohda, mistä [missä] päin normaalisti tuulee.
