Kotiutuminen

Ihana olla kotona... Multa pääsi huokaus, kun pääsin illalla kotiin ja nojatuoliini istumaan. Vajosin tyynyihin ja löhösin pitkän aikaa paikallani. Tuli tarpeeseen.

Takanani on kaksi päivää ja yksi yötä [Khihee, kieleni on kehnoa, intertekstuaalinen viittaukseni vielä kehnompaa. Suonette anteeksi.] Lake Districtissä, Enkkulan luoteisosassa kansallispuistoalueella, Konnun kaltaisia maisemia Taru Sormusten Herrasta -elokuvista, paljon lampaita, sydämet sulattava majatalo, jonka takapihalla solisi tunturilta laskeutuva puro ja etupiha paistatteli järven ja kukkuloiden varjostamassa maisemassa, hervotonta räkättämistä arviolta 11 tuntia kahdestakymmenestäkahdesta yhdessäolotunnista, joista tietenkin toiset 11 meni nukkumiseen, sekä läpäisemätöntä pimeyttä ilman katuvaloja ja ihanat majatalon pitäjät, jotka lainasivat meille lyhtyä [oikeasti se oli taskulamppu, mutta 'torch'ina ne sitä mainostivat niin eihän me nyt ruveta saivartelemaan].

Koska allekirjoittanut kohelsi vähän ja tajusi määränpäähän päästyään, että kameran akkuhan on lopussa, matkamuistoiksi meille jäi valokuvia harmillisesti vain neljäsosamatkasta ja juurikin siitä osasta, jolloin me keskityttiin ihan muuhun kuin maisemiin. Muita matkamuistoja meille toki jäi, esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka räkättämisestä kipeät vatsalihakset, ylensyöntiä ja matkapahoinvointia sekä kaksi reikää etusormessa, kun matkatoverini päätti puraista sitä [hän myös päätti matkan aikana läimäistä kasvojani kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla tyynyllä, toisella kädellään; nipistää jalkaani ja muuten vaan hutkia ja moksia tasaisesti koko matkan, ihan vain tiedoksenne; teinä en lähtisi sen kanssa reissuun]. Takana on niin hauska viikonloppu, ettei moista hetkeen ole ollut. Thanks, buddy, vaikka nyt vähän mua runtelitkin!

Semmävaankuitenkissanon, että nauraminen on totista touhua, sillä kotiin päästyäni ja nojatuoliin rojahdettuani en tosiaan päässyt siitä ihan heti ylös. Olin rätti, poikki ja pinoon heitetty, enkä olisi niin välittänyt tänäkään aamulla nousta seitsemäksi taas töihin. Nousin kuitenkin, ja nyt olen elämäni energioissa [??] ja valmiina taistoon. Kolmanneksi viimeinen kokonainen viikko Lontoossa alkaa än, yy, tee...

Oho. Sehän onkin jo alkanut. Nythän on maanantai? Meinaan olla vähän sekaisin. Niinku silleen muutenki ku vaan nyt just. Vähänniinkö silleen tiiättekö aina.

Lyhyestä virsi kaunis

Niin. On taas tiistai ja yksi viikonloppu takana, sekin uusissa maisemissa ja parhaassa seurassa ja aivan yhtä nopeasti ohi kuin edellisetkin. Ei tässä kovin ehdi jouluja suunnitella, kun vapaa-aikaa on rajallisesti ja sekin menee ympäriinsä laukkaillessa, mutta eihän tänne nukkumaan tultukaan. Menemään tänne lähdettiin.

Tai ainakin so it seems, jos nyt kuluneeseen kolmeen ja puoleen kuukauteen on luottamista.

Mutta siis no niin. Lauantaiaamuna kaikenkirjava OO-Kerhomme [niille, jotka eivät sitä tiedä, se on Omituisten Otuksen Kerho] käänsi nokkansa kohti meren rantaa ja kuuleman mukaan maan parhaita Fish 'n' Chipsejä ja valmistautui kahteen intensiiviseen päivään Englannin helmessä. Brighton oli määrämme pää, ja voijjuku, kun se rantoineen, aurinkoineen, Piereineen, kivineen, ruokineen, seuroineen, menoineen ja väsymyksineen oli mieletön. Sanottakoon se niin kuin me nämä miniretket koemme, siis lyhyesti ja ytimekkäästi: Brighton hurmasi ja huumasi ja rakastutti korvia myöten. Menemme sinne toistekin.

Maalla maailmalla

Viime sunnuntai oli vaihteeksi taas niitä päiviä, jotka hipoo täydellisyyttä ihan ilman suurempaa syytä.

Tai siis, anteeksi, korjaan, syitähän on monia, muun muassa se, että lähdettiin minimatkalle Oxfordiin, ja se, että lähdettiin sinne hyvän ystävän kanssa, mutta en tarkoita sitä. Tarkoitan sitä, että kun seura nyt vain oli niin älyttömän mukavaa eikä ollut minkäänlaisia paineita tehdä sitä tätä ja tuota vaan lähinnä viettää hieno päivä hyvässä seurassa ja siinä samalla vähän niinku tutustella itse kaupunkiin, niin päällimmäiseksi jäi mieleen päivän mutkattomuus. Ei tarvinnut kiirehtiä, mentiin omassa rauhassa, käytiin syömässä [muuten ehkä paras juustopasta koko tähänastisessa elämässäni, kiitos Bella Italian], käveleskeltiin nähtävyyksiä läpi ja nautittiin olosta. Rauhallista, mutkatonta, ja niin mielettömän ihanaa.

Mikä Oxfordissa myös oli tavattoman suloista ja teki vaikutuksen minuun oli se, että siellä kaikki oli vähän vinksin vonksin [tai ainakin heikun keikun]. Siellä keskustan kaupparakennukset oli vähän vinksallaan, ovi saattoi jossakin repsottaa saranoiltaan, ikkunanpielistä lohkeili palasia ja melkein näki sielunsa silmin, kun puodinpitäjä illalla kauppaa sulkiessaan pukkasi ovea kaikilla voimillaan kiinni, kun itse talo oli vähän vinossa eikä ovi ihan asettunut paikoilleen. Siellä vallitsi leppoisa kylätunnelma, ja koko kaupunki tuntui hyvin pieneltä ja kompaktilta Lontooseen ja sen ihmisvilinään ja liikenteen ääniin verrattuna. Oxford oli rauhallinen.

Minusta oli sen lisäksi ihan uskomattoman suloista, että joka kadunkulmassa näkyi pyörä [ja nimenomaan sellainen maalaismummopyörä, ei mikään muka-high-tech kiidän-tehokkaana-ja-epämukavana-bussien-seassa-ja-litistyn-ensi-kosketuksesta-rimpula], jonka tangossa roikkui rottinkinen pyöränkori. Mikä voisi olla sen maalaisempaa? Se, jos mikä kuuluu minusta kylätunnelmaan. Mummopyörät ja rottinkiset korit.