Mörkö mielen päällä

Ihmiset. On taas aika puhua Lontoosta.

Liityin tässä taannoin Finnairin Plus-asiakkaaksi [arvatkaa, tunnenko itseni hyvin aikuiseksi vai hyvin aikuiseksi?], ja eihän ne muuta siellä sitten teekään, kuin lähettävät kiusaavia sähköpostiviestejä johonkin tällaiseen tyyliin: "Äkkilähtö Lontooseen, Plus-asiakkaille reilusti alennetut hinnat", "Huipputarjouksia Plus-asiakkaille, meno-paluu Lontooseen alle 200" tai "Plus-asiakkaana pääset nyt Lontooseen ennätyksellisen edullisesti, LÄHDE NYT PE-KELE MATKAAN KUN SINNE KOKO AJAN ITKET TAKAISIN JA TÄSSÄ ON TÄLLAINEN TARJOUS!"

Gotta love Finnair.

Okei, viimeiseen saatoin ehkä lisätä oman tulkintani, mutta ei siitä pääse mihinkään. Kaikkialla tuntuu himputti olevan merkkejä siitä, että pitäisi kääntyä kannoillaan ja lähteä takaisin. Edes vähäksi aikaa; On kiusallisen houkuttelevia ja vielä tasaisin väliajoin itsestään muistuttelevia tarjoussähköposteja, Lontoo-ajan ällöonnellisuuskuvia, jotka putkahtelevat milloin mistäkin kolosta vahingossa esiin;

on ihmisiä, jotka kutsuvat sinne takaisin; lempi kappaleeni muistuttavat minua Lontoosta; se on koko ajan alitajunnassa [näin eräänä yönä taas unta siitä, että menin takaisin] ja sääkin on siellä mieletön. Siis että hei oikeasti, leikkiikö joku isompi taho kanssani ja nauraa jossain räkäisesti sille, että koko ajan törmään Lontoosta muistuttaviin asioihin enkä pääse siitä eroon? Kiitos nyt kamalasti hei, riittää jo! Voisi lopettaa leikkimisen, tai sitten vaihtoehtoisesti vaikka poistaa £9000 lukukausimaksut Lontoon yliopistoista, jotta voisin lähtä sinne opiskelemaan. Se olisi jotakin!

Tiedättekös muuten mitä?

Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun olen lähtenyt/tullut takaisin. Tekisi mieli sanoa, että onpa vuosi mennyt nopeasti, ja toisaalta onhan se totta kai; siihen on mahtunut kaksi ulkomaanreissua [ei, en laske mukaan Ikea-reissuja Haaparantaan], pääsykokeita, kesä töineen ja muuttoineen, oma asunto, viikonlopputöitä ja tosi nopeasti vierähtänyt akateeminen vuosi yliopistolla, mutta se on silti kaiken kaikkiaan ollut mahdollisesti elämäni tähänastisesti pisin vuosi. Luulisi, että vuoden jälkeen ikävä olisi tasaantunut ja olisin oppinut olemaan taas kotona, mutta nauran kyllä hykerrellen partaani, ehkä vähän katkerastikin. Juu ei minun kohdallani ainakaan. Ikävä vaan kasvaa. Tuntuu siltä, että jokin kamalan vahva magneetti on asettunut johonkin tuohon rintani kohdalle ja sen pari on Lontoossa vetämässä minua takaisin. Oikein nykäiseekin välillä, niin että rinnassa tuntuu.

Mutta hei, mitäs pienistä. Kohta on kevät [siis huh, nyt on huhtikuu!] ja sitten kesä ja työt ja sitten syksy ja mahdollisesti taas Lontoo. Awahooo! Sellaiset olisi suunnitelmat ainakin, mutta no joo, okei, ehkä olisi hyvä miettiä sellaisiakin asioita kuin opiskelu, vuokranmaksu, säästöt ja velanmaksut ennen kuin suin päin suihkii lentsikalla muihin maihin.

No mutta jaa, ehtiihän niitä sitten kun on iso ja aikuinen... ;) Vai mitä sanot, äiti?

[Kohta saattaa tulla perään tiukka puhelu siitä, että saahan sitä olla ikävä ja haluta takaisin mutta eihän sitä niin vaan voi rahojaan tuhlata kun pitää ajatella seuraavaa vuottakin kun tuommoinen opiskelijan heitukka olet, ja vielä taipuvainen hömpöttelyynkin niin kuin äitis. Katsotaan vain, kohta pärähtää puhelin !]

Lähdössä

Siinä oli se tarina. Elämäni on nyt matkalaukussa [ja yhdessä olkalaukussa ja kolmessa muovipussissa] ja taksi on saapuva näillä minuuteilla. Seitsemänkuukautiset muistot jäävät kuvittamaan 71 Scholars Roadin siipihuoneen seiniä, koristamaan kuljettuja katuja ja kohdattuja katseita, ja nuo tänne jäävät osat minusta tulevat varmasti aina vetämään minua tänne takaisin. Joskus palaan niitä hakemaan, mutta sitä en tiedä, jäänkö asumaan vai vierailenko vain. Kummin vain, tänne palaan vielä. Tämä nyt kuitenkin on kuin toinen kotikaupunkini täynnä muistoja ja elettyä elämää.

Miltähän tuntuu palata tänne parin vuoden päästä? Näyttääköhän tämä erilaiselta? Muistankohan enää silloin, miltä tuntui, kun kaikki oli tuttua ja tuntui ihan kodilta?

No, sitähän en tiedä ennen kuin muutama vuosi on mennyt. Siihen asti siis. Nyt kuitenkin, Lontoo, aika mennä. Heippa, sanon. Palataan taas.

Give a little time to me, I'll burn this out

Muistan tasan seitsemän kuukautta ja kaksi viikkoa sitten seisoneeni kummitätini etupihalla matkalaukun kahvaa pidellen ja yrittäneeni olla huomaamatta sydäntäni, joka takoi itsepintaisesti rytmiään kaikkialle kehooni, aina lempeän hermostuneeseen hymyyni ja täriseviin käsiini. Silloin aurinko paistoi selkään ja kesä oli hehkeimmillään, vaikka oli jo elokuun loppu ja Suomesta lähtiessä oli tarvinnut jo takin. En osannut lainkaan kuvitella, mitä pihaan kaartavasta autosta kohtaisin, en vain tiennyt, mitä odottaa.

Seitsemän ja puoli kuukautta oli edessäni, ja se tuntui ikuisuudelta. Muistan sen hetken paremmin kuin minkään muun koko seitsemältä ja puolelta kuukaudelta, koska siinä hetkessä, siinä kuumassa auringonpaisteessa, vihreiden puiden katveessa ja hermostuneessa hymyilyssäni minulla oli kaikki, se kaikki elämä, edessäni. Olin välitilassa, jossa tiesin joutuneeni jättämään taakse paljon saamatta niitä enää takaisin mutta kohtaavani jotain uutta ihan niillä hetkillä - ei vain uutta perhettä vaan kyse oli myös tulevaisuudestani. Tiesin jo jollain tasolla, että se hetki edelsi merkittävintä aikaa elämässäni, koska tällainen tilaisuus tuskin tulisi toistumaan, ja aikani täällä tulisi määrittämään minua koko loppu elämäni. Täällä näkisin, oliko minusta tarttumaan elämään vai olinko oikeasti niin arka ja mukavuudenhaluinen ihminen, kuin siihen asti olin kokenut olevani.

Välitila. Odottava jännitys. Tässä sitä mennään. Jos olisin elänyt elokuvassa, elämäni taustalla olisi silloin soinut tämä.

Muistan nyt järjettömiltä tuntuvat huoleni siitä, etten sopeutuisi perheeseen eivätkä lapset oppisi luottamaan minuun, ja on vaikea uskoa, että todella silloin huolehdin sellaisista asioista, koska se tuntuu niin naurettavalta. Voi lapsi pieni, sanoisin, vuotesi tässä perheessä tulee olemaan hienompi kuin uskoit.

Sitten elämä imaisi mukaansa ja tajusin, miten paljon sillä oli tarjottavana. Oli mentävä, kun oli mahdollisuus. Pääsin mukaan suurkaupungin menoon ja seitsemänkuukautinen ikuisuuteni alkoi osoittautua lyhyemmäksi kuin olisin toivonut. Menin, tulin, juoksin, olin ja elin hetkessä, en miettinyt liikaa. Oli elokuvani tämä vaihe; Mennään sinne. Mennään tuonne. Juostaan takaisin. Kiirehditään eteenpäin. Tuskin nukutaan ja taas mennään, mennään niin lujaa että jossain vaiheessa alkaa pyörryttämään ja elokuvan päähenkilö vain seisoo pyörryksissä paikallaan ja kaikki muu pyörii sumeana ympärillä.

Elämäni/elokuvani taustanauha vaihtui pian täksi, mitä lähemmäs joulua päästiin. Aloin elää sitä vaihetta, jolloin tarve mennä ja nähdä ei ollut enää pakonomainen, vaan elämä oli tasaantunut ja tiesin, mitä viikoilta ja viikonlopuilta odottaa ja mitä niiltä halusin. Tein sitä, mikä tuntui hyvältä enkä sitä, minkä koin velvollisuudekseni koska olin Lontoossa. Olin asettunut ja hirvittävän, sanoinkuvaamattoman, mielettömän onnellinen siitä, että olin missä olin. Tässä vaiheessa, pari viikkoa ennen joulua, päälle humahti toki myös ensimmäinen koti-ikäväaalto, mutta sitä olin odotellut saapuvaksi kauan ennen kuin se sitten saapui. Sehän kun kuitenkin kuuluu asiaan, mutta positiivista oli, että se tuli vasta niin myöhään. Rakastin elämääni, ihan kunnolla.

Sitten vaihtuikin kohtaus. Joulun jälkeen sotkin itseni yhdenlaiseen tunnemyräkkään ja kesti aikansa, että pääsin siitä eroon. Sosiaalisessa elämässäni tapahtui silloin kaikenlaista hämmentävää ja podin sen lisäksi lomanjälkeistä koti-ikävää, joten elokuvani eli nyt sitä vaihetta, jossa päähenkilö kohtaa suurimman vastoinkäymisensä. Tiedättehän te, kohtaukset, joissa päähenkilö vain vaeltaa tyhjillä kaduilla huppu päässä tai istuu kotona tuijottaen tyhjästi eteensä tai itkien hiljaisia kyyneleitä käydessään läpi jotenkin vastoinkäymiseensä liittyviä muistoja tai muuta yhtä kliseistä. Oma elämäni nyt todellakaan ei ollut niin dramaattista, hahhah, mutta you get the point. Oli siis se vaihe elokuvastani, omani vain nyt potenssiin miinus tuhat!

Nyt ihan uskomattoman kevään, mitä antoisamman seuran ja itkettävän haikeiden ihanien hetkien jälkeen en voi uskoa, että ikuisuuteni on nyt tässä. On viimeinen iltani Lontoossa, ja huomenna nostan laukut taksiin ja ajan kohti taas yhtä uutta välitilaa elämässäni - konkreettisesti tarkoitan lentokenttää, kuvainnollisesti puhun ajasta, kun olen taas kotona ja totuttelu uuteen arkeen alkaa jälleen. En osaa sanoin kuvailla, miten käsittämätön aika täällä on ollut, enkä osaa kuvitellakaan, millaista on jättää tytöt ja koko muukin perhe tietäen, etten ehkä oikeasti näe heitä enää. Olen meinannut itkeä monet itkut heidän kanssaan miettiessäni, millainen lähtö tulee oikeasti olemaan, mutta en usko, että mikään kuvitelmistani on ollut lähelläkään sitä, mitä huomenna tulen kohtaamaan. Jo kirjoittaessani tätä pala nousee kurkkuun. Mikään muu kuin tämä ei kuvaa tunnetilaani paremmin.
[Sanat nyt eivät aivan kohtaa tilanteeni kanssa, mutta muuten se on täydellinen.]

Sitä se kuitenkin on. Muutos tuntuu eniten, lähteminen on vaikeinta. Sitten helpottaa.

Hetkessä

Tänään kuulin lauseen, joka pysäytti minut. Sai miettimään: 'Sitä todellakin olen.' 

Se oli yksinkertainen, koruton ja kyllä aika mitätönkin, ei sen hienoutta edes ymmärtänyt ennen kuin sitä makusteli, pyöritteli hetken kielen päällä ja päästi sitten ilmoille häivähdys hymynkaretta suupielissä. Tänä suunnittelemisen, tunnelmoimisen ja unelmissa elämisen aikakautena sen ymmärtäminen, että olen saavuttanut sen, tuntui hienolta. Tätä todellakin olen. Niin olen.

                                           "I'm being present."

Excuse me, will I be excused?

Vielä kuudenkin kuukauden jälkeen huomaan yllättyväni suuresti paikallisten ihmisten kohteliaisuudesta. Jos jonkun takinhelma hipaisee kättäsi hänen mennessään junan käytävällä ohitsesi, kuulet mitä pikimmiten nopean anteeksipyynnön. Jos joku ohittaa sinua metroaseman liukuportaissa, ilman epäröintiä hän sanoo 'Excuse me, miss'. Jos joku pudottaa kadulla hanskansa ja kumartuu nostamaan sitä edessäsi, mennessäsi hänen ohitseen voit olla varma kuulevasi sanan 'Sorry'. Tullessasi huoneeseen huoneessa olijat kysyvät, miten voit, riippumatta siitä oliko se toinen vai viides kertasi sinä päivänä. Sanan please sanomatta jättäminen on yhtä suuri törkeys kuin röyhtäiseminen ravintolassa ilman anteeksipyyntöä.

Moinen kohteliaisuus ja muiden huomioiminen on valtavan hassua mutta samaan aikaan ihan äärimmäisen ilahduttavaa, täällä kun ihmiset huomioivat toisensa ja vastaantulijan sen sijaan, että nostavat kauluksen pystyyn, hartiat korviin, laskevat katseensa ja vetäytyvät omiin pieniin maailmoihinsa välittämättä välittää muista. Suomalaiselle kaduntallaajalle paikalliset tavat tuntunevatkin alkuun ennemmin turhalta liioittelulta kuin ilahduttavalta huomionosoitukselta, mutta jossain vaiheessa tässä maassa eleskellessä huomaa itse tekevänsä samoin. Excuse me, oh I'm sorry, Please, I'm fine, how are you? Osa jokapäiväistä sanavarastoa eikä niiden käyttöä edes mieti enää. Se on yhtä itsestään selvää kuin on käsien pesu vessakäynnin jälkeenkin.

Luulisin, että sitten Suomeen palattuani ensikohtaaminen suomalaisen jöröyden kanssa on kerta kaikkiaan ehdottomasti tai ainakin ehdottoman varmasti vähän hämmentävää. Joulunakin jo tuntui ihan hassulta, kun kaupassa kärryjä työntävä herrasmies ei hymyillytkään ystävällisesti ja kiittänyt päästäessäni hänet menemään käytävällä ensiksi ohi vaan purjehti silmiinkään katsomatta ohitse, ja silloin täkäläistä kiittelykulttuuria oli takana vasta neljä kuukautta. Nyt jo kuusi. Kotiin palatessa seitsemän. Tulen varmaan olemaan täydellisen loukkaantunut suomalaiseen kiittämättömyyteen.

No on siellä sitten ainakin yksi kiittelemisen lähettiläs. En varmaan tule muuta osaamaankaan kuin kiittää ja kiitellä ja kiitellessä kummastella, miksei kukaan muu kiittele kuin kilahtanut.

Anteeksi jo etukäteen. Kaikkea kun kuitenkin kohtuudella. Kiittelyäkin.

Muistakaa silti:

kuva: www.etsy.com

Keskiviikkokooma

Ensinnäkin, tämä bloggaaja pyytää anteeksi laiskuuttaan ja vakuuttaa, ettei täällä oikeasti ole laiskoteltu. Eläminen itsessään vain on vienyt kaiken ajan kirjoittamiselta ja tämä kanava Lontoon elämään on hetkellisen ollut suljettuna. Nyt se on kuitenkin auki taas, ja tämä täti aloittaa tarinointinsa - pikaisilla tämänhetkisillä tosin, mutta pian perässä seuraa muitakin kuulumisia. Kärsivällisyyttä, ystävät.

Toiseksikin, asiasta itse asiaan: juttu on niin, että jostain syystä joka ikinen keskiviikkoaamu herään ja totean olevani aivan täydellisen uuvuksissa. Ihan kuin yöllä olisi nukkunut tunnin verran ja edellisenä päivänä tehnyt suurimman urheilusuorituksensa koko siihenastisen elämänsä aikana. Ylös nouseminen tuntuu hirvittävältä vastoinkäymiseltä, saati sitten eteenpäin liikkuminen, ja silti sitä on päästävä ylös ja ulos ja esiintymiskelpoiseksi lastenhoitajaksi ennen seitsemää.

Olisiko se sitten kenties jotain noita henkisen puolen juttuja [en nyt tarkoita uskonnollista henkevyttä, vaan sanaparin fyysinen ja henkinen henkisyyttä], kun takana on yhtä monta päivää kuin on edessäkin ennen viikonloppua ja ajatus siitä on eriskummallisen uuvuttava, tai sitten se vain yksinkertaisesti on ruumiillinen väsymystila, joka kiertää seitsemän päivän sykleissä ja osuu aina keskiviikolle ja jolla ei ole mitään tekemistä psyykkisten asioiden kanssa, mutta uuvuttava päivä se on yhtä kaikki. Sen tähden on hyvä, että on olemassa joka keskiviikkoiset kuuden ja puolen tunnin lounasaikavapaat, jolloin talo on tyhjänä eikä tämän ihmisraadon tarvitse tehdä mitään. Mitään.

Kuuletteko, miten kauniisti se kaikuu?

Tämähän on ihan juhlan paikka. Kohottakaamme teekuppimme ja rentoutukaamme! Tämä uupumus on nimittäin saanut tästä yksilöstä parhaimman ja aktiivisimman osan, ja illalla on tiedossa vielä hurjan jännittävä juttu, joka vaatii tarkkaavaista nauttimista. Teille illalla [tai ehkä huomenaamulla] on tiedossa viime viikonlopun kukkaisia tunnelmia, ja meille varmaan varsin viihdyttävää vauhtia [olenko edes maininnut, mistä puhun? puhun Cirque du Soleil:sta, jota me ollaan menossa illalla katsomaan; WAHOO!! Teesiemaukset sillekin], joten jos nyt lähtisi keskittymään siihen ei minkään tekemiseen.

Että jaksaisi sitten nauttien tarkkailla illan spektaakkelia. Aika mainio ajatus.

Loppukiri loppukiri!!

Pari viikkoa sitten olin jokseenkin hämmentyneessä mielentilassa kirjoittanut luonnoksiin mieleni takaosissa nakertaneesta asiasta, joka vaati saada konkretisoitua mustaksi valkoiselle. Torstaina 17.1. tilanne oli siis seuraava:

Mitäs sanotte, jos tulisin pois jo 28. maaliskuuta? Tai 5. huhtikuuta?

Olen tuuminut, pohtinut ja pohdittuani miettinyt, mikä olisi paras ratkaisu ja sopiva hetki lähteä takaisin Suomeen, mutta yksikään päässäni risteilevästä tuhannesta ja yhdestä mahdollisuudesta ei tunnu vahvemmalta kuin toinenkaan. Olen oikeastaan tilanteessa, jossa vähänniinkuinsiinäsivussaohimennenyouknow mietin vaihtoehtoja mutten kertaakaan ole asettunut ruotimaan niitä kunnolla läpi enkä siis ole saanut selvyyttä, mikä tuntuu itselle parhaimmalta. Kävin tänään aika emotionaalisissa pohjalukemissa lähtöä ajatellen, koska olin vain todella päättämätön kaikesta.

[Ei siis ole kyse mistään ahdistuskohtauksista tai muustakaan vastaavasta, olin vain todella hämmentynyt ja pihalla kaikesta ihan kuin pöllö päiväsaikaan tai joku muu tosi hämmentynyt eläin...]

Ei tässä muuten olisi mitään hätää, porskuttelisin kyllä päivä kerrallaan vaan turhia suunnittelematta ja nauttisin mutta perheen äidin terveydellisistä syistä he haluaisivat minun jäävän vielä vähän pidemmäksi aikaa kuin itse olin suunnitellut mutta tarvitsevat silti summittaisen lähtöpäiväni voidakseen Christineä lainaten "aloittaa uuden sinän etsinnän", joten pieni paine puskee minua päättämään lähtöaikani. Voihan räkä.

Asia kun on vielä niinkin, että jos lähtisin maaliskuun puolella, minulla olisi hyvin aikaa valmistautua pääsykokeisiin ja tottua taas siihen, että olen Suomi-kotona. Tiedän kuitenkin, että silloin tuntisin jollain tavalla luovuttaneeni ja lähteneeni liian aikaisin pois, ja yksinkertaisesti en vain halua lähteä vielä 28. maaliskuuta pois.

Jo pari lisäpäivää muuttaisi asennettani hurjasti, ja mietin tulevani 5. päivä huhtikuuta pois. Muuta merkitystä sillä ei olisi kuin se, että saisin itselleni hyvän olon ja tuntisin olevani tyytyväinen siihen, etten sentään maaliskuussa lähtenyt pois [pienestä on likka tyytyväinen, tiedän...]. Suurin huolenaiheeni tässä on siis pääsykokeet, ja jos tulisin 5. päivä, minulla olisi hyvä puolitoista kuukautta aikaa päntätä. Ihan riittävästi omasta mielestäni, lukumotivaatiota kun ainakin tällä hetkellä tuntuu löytyvän.

Sitten tuli lause(et), jo(i)ta pelkäsin. "Okay, so you're planning to leave on the fifth of April? Okay, that's fine, obviously we'd like you to stay much longer because we love you, but we'll just have to do with the time we've got with you. But you know you can stay here as long as you like because you really are amazing and we all love you." Siinä se tuli. Sanoivat, että rakastavat minua ja haluavat minun jäävän.

Mitä muutakaan tunsin kuin iloa ja totaalista pahaa oloa siitä, että he haluaisivat minun jäävän koska pitävät minusta, ja sitten pitääkin lähteä aikaisin ja tuottaa pettymys. Eivät he sitä tietenkään niin ajattele, heille tämä on vain asia joka on hyväksyttävä koska minun pääsykokeet hengittävät niskaan, mutta silti. Nyt haluaisinkin jäädä, jottei minun tarvitsisi tuottaa pettymystä.

Naurettavaa vai naurettavaa? Osaanko kuunnella itseäni ollenkaan?

Ilmeisesti en. Tjaaa'a.

Tänään keskiviikkona 30.1. tilanne on kuitenkin sellainen, että päätimme yhdessä Christinen kanssa lähdön koittavan huhtikuussa. Annoin hänelle muutamia vaihtoehtoja ja kysyin, mikä hänelle sopisi parhaiten. Vastaukseksi sain, että niin paljon kuin he haluaisivatkin minun jäävän, Christine itse ei haluaisi olla se, joka pidättää minua yliopistoasioissa tai missään muussakaan. Hän sanoi kuitenkin, että tulisi hyvin iloiseksi jos päättäisin jäädä edes pääsiäisen yli viidenteen huhtikuuta. Ja sen minä siis teen, 5. huhtikuuta jätän Lontoon taakseni, enkä ole ihan varma, olenko iloinen vai surullinen. Haluan toki jo päästä asettumaan aloilleni ja alkaa valmistella tärkeitä asioita, mutta tämä on ollut tähänastisen elämäni parasta aikaa. Ja lähtö tuntuu niin äkkinäiseltä. 9 viikkoa. Melkein hirvittää.

Tähän on kuitenkin sopeuduttava, ja kuten jo aiemmin totesin, loppuaika on mentävä reikäpään lailla kuin jo viikon päästä koittaisi lähtö, ja siksi lista on jo laadittu asioista, mitä on täällä vielä koettava. Loppuajasta on otettava kaikki irti. Hukkaan sitä ei heitetä.

Devil's duo

The other day a rather unexpected feeling presented itself to me. I was having a leisurely stroll around the neighbourhood in an exceptionally jolly mood - I had had a wonderful day with lots of laughing and cuddling with the children and was really feeling The Christmas Spirit - when a sharp bang of longing went through my chest.

I began to feel anxious and with every pace taken towards home I grew more restless, it seemed. Even after having settled down comfortably in my room with a cup of mulled wine I couldn't shake the anxiety off. I was not feeling good, for the duo of anxiety and restlessness, or the duo from the devil, as one might say, I hate most of all. What made it worse was that I didn't know where the feelings came from. Oh boy, was it fun...

When I did the only thing that seemed to not make me feel worse [opened my Facebook, that is], and saw my Mum's name and the little green dot right next to it and felt a faint wave of sadness, I realised what was wrong. I was actually so homesick that it made me feel that bad. But how come? I've enjoyed and loved everything here, all the madness that's going on in my life nowadays is making me feel like I'm really living, and yet I get homesick. Why is that?

Just because I couldn't bare to feel so anxious without knowing the cause for it, I had to try and find it, the cause I mean. I sat down and actually thought through the recent changes in my life that might have caused my oh-so-strong anxiety.

And, believe it or not, I found it. The cause for the Devil's Duo and homesickness was the fact that I no longer had anything to wait for except for going home. What I mean is, not once during my time in London have I had a time when I didn't have anything really special and exciting to wait for - at the beginning there were the occasional and somewhat rare nights out with my relatives, then there was the visit of my Mum and friend looming in the future, after that I was so looking forward to going to celebrate Diwali with one of my relative's family. Thus, it seems that the something-a-bit-extraordinary that is going to happen in the future is something I get happiness from when I'm having a bad day. It cheers me up to think that there's something out of the ordinary coming up.

[Although, let's face it, who doesn't? Everybody gets cheered up by exciting events. I know I'm not the only one. But that's not the point.]

The good thing is that the Devil's Duo's appearance was only a one-day thing. It's long gone and moved on by now, and I'm as good as ever. But I guess one has to have at least one real low point while living abroad to realise how great the time on other days has been.

And, for one thing, it showed me that I do miss home even though I hadn't felt it until now. It made me realise how wonderful a thing it is to have a place called home to miss and to return to. Not everybody has one.

"Time flies but you're the pilot"

Tänään asetuin miettimään, miten kummallista ajankulku on. Maanantaina tuli kuudes viikkoni Lontoossa täyteen, ja tuntuu ihan siltä, ihan siltä, kuin olisin ollut täällä vasta kolme viikkoa. Ainahan sitä päivittelee kavereiden kanssa, miten voi olla, että aika menee niin nopeaa, vasta oltiin rannalla hiekkaa varpaiden välissä ja nyt ollaan miettimässä mitä joululahjoja ostetaan. Tämä on ikuisuusmiete, aika ja sen epärationaalinen kulku nimittäin, eikä pieneen päähäni vain mahdu ymmärrys siitä, miten yksi aikayksikkö, minuutti, tunti tai viikko, voi tuntua niin eri mittaiselta ajasta, paikasta ja mielialasta riippuen. Mitenmitenmiten?

Aikahan on periaatteessa vain abstrakti käsite konkreettisten mittayksiköiden muodostamalle kokonaisuudelle. Tietyssä yksikössä, sanotaan vaikka minuutissa, maapallo pyörii tietyn osan akselinsa ympäri, ja nämä yksiköt muodostavat suurempia yksiköitä ja abstraktimmassa käsittelyssä käsitteen aika. Saman mittaisiahan siis kaikki minuutit ja tunnit on, mutta mikä siinä on, että kun on hauskaa ja nauttii tekemisestään, nauttii elämästään oikeastaan, niin yksi kuukausikin voi tuntua yhdeltä viikolta?

Sinisen talon nalle osuu laulussaan aivan oikeaan: Aika kuluu nopsaa, kun paljon tapahtuu..

Reilua se minusta ei ole mutta valitettavan totta senkin edestä. Aika vain kuluu joutuisammin elämästä nauttien kuin silloin, kun ajankulkuun ehtii kiinnittää huomiota; kuusi viikkoa on nyt kulunut ja nopeammin se on mennyt kuin esimerkiksi viime kesäkuu neljine viikkoineen. Kaipa se on sitä, että on vaan kavereita ja lontoota ja cityä ja iltoja ja näkemistä tekemistä menemistä tulemista kaikki vapaa-ajat, niin ei ole ehtinyt miettiä oikeastaan mitään muuta kuin että puoli vuotta enää ei hitsi on vieläki niin paljon nähtävää ja tehtävää nyt lähden metro odottaa hei taas lontoo!

Tämä tekemisen paljous on saanut pääni hieman pyörälle, ja mietin, milloinkahan saan viettää ihan kokonaisen viikonlopun tekemättä yhtään mitään. Siis ilmauksen kaikessa merkityksessä tekemättä yhtään mitään. Tuleekohan sellaista viikonloppua edes olemaan? Tällä hetkellä niitä ei ole näköetäisyydellä, enkä niitä kaipaakaan, mutta entäs sitten, kun menemistä tällä mittakaavalla on maisteltu kolme kuukautta? Luulisi, että viimeistään sitten joulukuussa tunnen todellista tarvetta kokonaiselle viikonlopulle ilman minkäänlaista menoa, mutta toisaalta taas minulla on kutina, etten kolmen kuukauden päästä ehkä osaakaan enää olla vaan. Aikahan kuluisi siinä vaan hukkaan...?

Mitä tässä nyt yritänkään sitten sanoa? En tiedä täysin itsekään, mutta kyllä se taitaa liittyä siihen, että olen viihtynyt täällä niin hyvin ja kalenterini on [ihan totta] marraskuun loppuun asti viikonloppujaan myöten täynnä merkintöjä, että tunnen jo, miten au pair -aikani neljä ensimmäistä kuukautta hurahtavat ohi sitä edes tajuamatta. Yks kaks on joulu, ja ehkä joulunajan loma Suomeen tulee ihan oikeaan aikaan. Oletan tarvitsevani silloin hengähdystaukoa niin töistä, täkäläisestä vapaa-ajasta kuin omista jo nyt muuttuneista ajatustavoistakin [viittaan siihen, että jo nyt ajattelen ajan kuluvan vaan hukkaan jos istun vaan]. Suomessa voin sitten ehkä halutakin olla vaan ilman omien ajatusten aiheuttamaa poltetta pyllyssä.

Mutta en vielä. Koska nyt se [itsestä lähtevä] polte ajaa minua ympäri Lontoota tutustumaan kaikkeen ja kaikkiin, ja rakastan sitä.

Katsotaan uudestaan sitten joulukuussa...

Sattui yksi kumma juttu

Ennen kuin aloitetaan, laittakaa taustalle soimaan seuraavat kappaleet, ne ovat nimittäin niitä, joita kuuntelin tätä kirjoittaessani. Ne ovat tärkeintä oikeanlaisen tunnelman saavuttamiselle. Tässä, olkaa hyvät. Ensimmäinen. Ja Toinen. Nyt voitte lukea otsikon uudestaan, hypätä itse tekstiin ja kuvitella, ettei tätä ohjeistusta ole olemassakaan niin kauan, kuin Ensimmäinen on vielä soimassa. Kun se loppuu, tämä teksti on taas hetken olemassa mutta katoaa taas kuvitelmiinne kun Toinen on saanut äänensä kuuluviin. Otsikko siis nyt.

Juttelin eilen perheeni äidin kanssa siitä, miten lämmintä Lontoossa on vielä pitkälle lokakuuhunkin ja miten ihanaa aikaa syksy on. Kävi ilmi, että me molemmat rakastamme syksyä, ja tarkemmin sitä aikaa, jolloin on vähän kirpeää muttei tarvitse vielä takkia vaan villapaita ja kaulahuivi ja lapaset riittää pitämään kesän lämmön herkistämän ihon lämpimänä. Silloin on puut väreissään, ilma muuttuu höyryksi hengitettäessä ja pieni kutkuttava tunne alkaa hiipiä vatsanpohjaan, kunnes vihdoin marraskuussa saa luvan päästää koko syksyn sisällä kuplineen tunteen ulos: joulu on tulossa!!

Joulun odotus ja kaikki mahdollinen säheltäminen korttien, koristeiden, kuusen ja ruokien kanssa on minulle sitä parhainta joulua enkä voisi kuvitella selviytyväni ilman. Syksy, ystävät hyvät, on puolestaan aikaa, jolloin odotetaan siihen asti, että joulutohinat saa virallisesti aloittaa vaikuttamatta järkensä menettäneeltä [minun ja äitini tapauksessa siitä ei ole huolta, me olemme sitä jo valmiiksi, mutta tapauksessa ne normaalit ihmiset]. Kaikki se vähittäinen kulku lämpötilan kylmenemisen, ruskan väriloiston, lehtien putoamisen ja pikkupakkasten kautta kohti keskitalven kohokohtaa on minulle kuin jouluviikko tai itse jouluaatto pikkulapselle; odotan syksyn odottamista kuin lapsi joulua nousevaa.

Tänään sitten aamupalaa pois korjatessani aloin mietiskelemään, että Lontoossa ei kunnon syksyä olekaan, ja se syksyinen kirpeys, mitä täällä on, on märkää eikä lainkaan Suomen syyskirpeyden veroista. Ennen kuin huomaankaan, joulu on nenän edessä, mutten ole ehtinyt tajuta ja fiilistellä sen tuloa, koska olen vahingossa koko ajan odottanut sitä oikeanlaista kirpeyttä, josta tiedän joulun olevan tulossa. Sitten onkin jo tammikuu ja kohta kevät ja lähden takaisin Suomeen, ja siinä onkin jo kesä, ihan kulman takana. Meneekö koko vuoteni pelkässä odottamisessa? Odotan syksyä, odotan kuivaa syyskirpeyttä, odotan lomaa, joulua, sitä että tämä paikka alkaa tuntua kodilta. Odotan vain. Enkö aio asettua ja elää hetkessä ollenkaan?

Jos mietteisiini on uskomista, niin en, en kai sitten.

Näitä siis mietin aamulla tiskikonetta täyttäessäni, kunnes sattui kummallinen juttu. Hätääntynyt olotila, melkeinpä paniikinomainen sellainen, yllätti minut ja huomasin, että ei ei ei, en voi elää mahdollisesti elämäni poikkeuksellisinta, hienointa ja uskaliainta vuotta vain odottamalla, että jotain tulee, tapahtuu tai sattuu. Se ei käy päinsä, sillä muuten Englannista ei jää muuta jäljelle kuin muisto ajanjaksosta, jolloin odotin koko ajan jotain, aika oli ohimenevää ja valui sormien välitse ja elämä oli tuossa kädenkurkotuksen päässä mutten silti saanut siitä kiinni.

Näin olin palannut ajatuksissani taas siihen, mistä on alkanut muodostua Englannissa oleskeluni avainsana ja määritelmä: olla spontaani ja elää. Siitä ei näköjään vain pääse mihinkään; täällä asioita ei vain voi jäädä odottamaan, jos elämästä haluaa nauttia. Se on elämän - ja tämän kirjoituksen - yksinkertainen opetus. Eläkää.

Tuolla ulkona

 

Kun hetken keskittyy, voi melkein kuulla luonnon vähitellen juurtavan itsensä kaikkeen, mikä siihen ei oikeasti kuulu. Kaikesta irrallisesta tulee vähitellen osa sitä. Ei siis sovi jäädä liian pitkäksi aikaa paikoilleen istumaan?

Lähtölaskenta

Kohta mulla alkaa varmasti tähänastisen elämäni tärkein vaihe, sillä Englannin arki ottaa minut imuunsa puoleksi vuodeksi - tästä yhdestä tulee siis ohimeneväksi hetkeksi londoner. Se on epäilyksettä suurimpia juttuja elämässäni, sillä kuten joskus olen kirjoitellessani maininnut, perusluonteeltani olen melko arka ja turvallisuudenhaluinen, ja spontaanius on minulle pikemminkin ihailtu luonteenpiirre muissa ihmisissä kuin jotain, mikä kuuluisi minun vakinaisiin ominaisuuksiini. Haaveilija, kuten sanottu.

Taannoin tuo kummajainen nimeltä spontaanius kävi kuitenkin meilläkin kylässä, usutti minut ilmoittautumaan au pairiksi ja myhäili, kun kävi ilmi, että eräälle perheelle olin mieluinen ehdokas. Tietenkään en voinut välttyä pettymyksiltä ja mahalaskuilta ennen tämän perheen löytymistä, mutta kaiken pyörityksen jälkeen olen nyt valmistautumassa kahdeksan kuukauden au pairiuteen kaupungissa, joka kaikilla kolmella vierailukerroillani on tehnyt allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen ja tuntunut kodilta - siinä määrin tietenkin, missä se turistille on ollut mahdollista. Voitte siis kuvitella, että olen enemmän kuin innoissani.

Tätä prosessia ei tietenkään voi käydä läpi ilman pelkoa ja jännitystä, mutta ei tässä elämässä pääse pitkällekään jos siinä ei koskaan uskalla tehdä mitään uutta tai spontaania vaikka se pelottaakin. Kuvitelkaa, että elämässään tekee valintoja ainoastaan seuraamalla turvallisuuden tunnettaan - mihin sillä päätyy? Samoihin tuttuihin piireihin, tuttuihin kaupunkeihin, tuttuihin ihmisiin. Vaikka turvallisuudenhakuisilla on aina teoreettinen vapaus tehdä mitä he haluavat, enemmän kuin usein he päätyvät tilanteeseen, jossa poljetaan paikallaan ja tuttua ja turvallista valitaan sen takia, ettei uskalleta tehdä toisin, ei siksi, että se olisi sitä, mitä elämältä haluaa. Ja vaarana on, ettei koskaan uskalla rikkoa kaavaa, vaikka mahdollisuuksia olisikin. Tai vaikka haluaisikin.

Mitä, jos se uusi siellä rakentamasi kaavan ulkopuolella olisikin sitten osoittautunut elämäsi piiriksi, kaupungiksi tai ihmiseksi, muttet saanut sitä koskaan tietää, koska päätit vain jäädä vellomaan turvallisuuteesi ja tyytyä siihen, mitä sinulla on? Jos elämässä huomaa vain tyytyneensä johonkin, mitä se kertoo? Onko elämäsi silloin todella omaasi, vai oletko antanut muiden sanella sen kulkua? Tyytyminen nimittäin on täysi vastakohta omien intohimojen ja kiinnostusten toteuttamiselle. Se estää sinua toteuttamasta itseäsi, sillä tyytyminen ei ole haluamista. Tyytyminen on omien sisäisten intohimojen ja sinusta itsestäsi luopumista, se on tavallaan luovuttamista.

Ja kuka nyt haluaa elämänsä päätepisteessä todeta, että on tyytynyt omaan elämäänsä?

Muuttaminen Lontooseen on minun tapani poiketa omista kaavoistani, ja sillä näytän itselleni, että minä uskallan. Todistan että uskallan lähteä uuteen ja tuntemattomaan ja irtaantua siitä tutusta, turvallisesta ja jo koetusta. Se on jännittävää, uutta ja pelottavaa mutta ihanasti sellaista. Ja mikä tärkeintä, se on sitä, mitä haluan, ei sellaista, mihin tyytyisin.

Joten. Shall we begin the countdown? 10...

Ultimaalinen vai ultimaattinen?

Mitä tapahtuu seitsemän päivän työputken ja 70 yhteenlasketun työtunnin jälkeen [putken, joista viimeisenä 14 ja 16 tunnin päivät]?

Ainakin se, että tomaattien ja sipulien sijasta ohikulkijoille mainostetaan timaatteja ja sopulia, ja jaffan ja pepsin sijasta asiakas saa japsia ja peffaa [kyllä, kollegani sanoi niin ihan oikeasti]. Kiitos ja kumarrus, me tämänviikkoiset torimyyjät jäämme vapaalle itsestämme ylpeinä ja tietysti ilman häpeän häivää!

Tässä uupumuksen pyörteissä tuli myös mietiskeltyä, että onko se ultimaalinen vai ultimaattinen väsymys. Korvaani soi kauniimmin ultimaalinen mutta koska suomen kieli on useinkin vääntänyt kansainväliset kauneudet kömpelöön ja kompuroivaan muotoon, päätin laittaa googlen töihin. Mitä sitten kävi ilmi?
No, sivistyssanakirjan mukaan sanaa ultimaalinen ei edes ole olemassa, joten ultimaattinen väsymys it is. Olen siis ultimaattisesti väsynyt. Ultimaattisesti... Ultimaattinen? Ultimaalinen? Ultimatillinen? Ultimainen?

Voi ultimatiaa, mulla pyörryttää...
MaiMami

Ohjeet kakkuohjeen noudattamiseen ja pari ajatusta, jotka teeskentelevät viisasta ja filosofista

Rakastan leipomista. Ja jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan rakastan leipomisen sitä vaihetta, jossa kakkutaikina kaadetaan vuokaan ja vuoka työnnetään uuniin ja sitten saa istua alas keittiön lattialle uunin eteen katsomaan kakun paistumista ja syömään sitä jotenkin ihan vahingossa kulhoon jäänyttä puolikasta taikinanmöllykkää. Mutta leipominen on minulle asia, johon ryhdytään ja sen parissa viihdytään hyvän mittainen hetki, eikä se hetki ole yhtään mitään ilman muutamaa tiettyä vakiotekijää, jotka ovat mukana joka kerta. Nämä tekijät ovat seuraavanlaisia:

Varustaudu ruoantekoruoalla.
Ruokaa tehdessä [leipoessa etenkin] tulee nälkä, joten leipominen vaatii kyytipojaksi ruokaa. Tämä voi olla mitä ikinä taivaan ja suun väliltä löytyy, mutta minun makunystyräni saa parhaimmin hereille jollain makealla, ja mikä sen parempaa kuin suklaa - se sopii tarkoitukseen erinomaisesti ja herättää makuhermoni sopivasti ottamaan vastaan illan päämakunautinnon [erityisesti Maraboun Daim-suklaa on kokeiltu ja hyväksi havaittu.]

Leivo vain oikeanlaisella mielialalla tai vaihtoehtoisesti sellaisen ystävän kanssa, joka saa sinut oikealle tuulelle.
Leipominen on yhtä turhan kanssa, jos sen tekee ryppy otsalla ja väärällä asenteella; leipomisesta tulee nauttia. Ja miksi niin? No siksi, että mikään kakku ei maistu hyvältä, jos sen tekemiseen on käytetty väkivaltaa tai sen valmistaminen on lähinnä muistuttanut niitä pakotettuna tehtyjä kotiaskareita, museokäyntejä tai tuskaisia juoksulenkkejä [ärsyttää, turhauttaa tai tekee mieli huutaa]. Kaikessa se odottaminen on kutkuttavinta;
se matka eikä niinkään se määränpää on elämyksellisintä, ja jos matkaan lähtee ovet paukkuen ja tavaroita paiskoen, tuskin oleskelusta matkakohteessakaan tulee kovin nautinnollista. Miksei sama pätisi myös leipomisessa? Siitä valmistamisesta pitää nauttia yhtä paljon kuin itse maistelemisesta - matkasta ja määränpäästä nauttiminen tasapainoon, tiedättehän? Niin se kakkukin maistuu paljon paremmalta.


Kuten edellä jo mainitsin, asiaan kuuluu myös sen lopun taikinanpuolikkaan syöminen ison lusikan kanssa. Oikeaoppisesti se pitäisi tehdä siinä uunin edessä kakun paistumista katsellessa, mutta jos kakun kasvuaika on liian pitkä, tässä asiassa voi myös tehdä poikkeuksia, kunhan välillä käy kuitenkin kärsimättömänä kurkkimassa, kauanko vielä. Se vain kuuluu asiaan.

Ja sitten kakun tultua uunista voihkitaan tietenkin huonovointisena, miksi piti syödä niin paljon taikinaa, ettei oikeaa kakkua halua syödä, mutta ensimmäisen palan jälkeen todetaan kuitenkin, että se on niin hyvää että pitää ottaa vielä toinenkin.

Et alors, voilà, näitä ohjeita noudattamalla sinun pitäisi saada aikaan kakku, jonka makunautinto hipoo taivaita ja jonka matka on ollut yhtä kiva kuin sen määränpääkin. Bon appétit.

[Ja ihan vain tiedoksi, se on mutakakku.]

MaiMami

Sinne vai tänne, drip drop

Sadepäivä ja tietämättömyys = pettämätön yhdistelmä ja taattu turhautuminen. Olen mietiskellyt ensi vuotta niin paljon että päähän jo sattuu, mutten silti todellakaan tiedä mitä tekisin, milloin lähtisin tai edes minne menisin. Lontoo kutsuisi niin monesta eri syystä: oppisin kielen, tutustuisin elämäntyyliin, tapaisin uusia ihmisiä, ja mikä minulle itselleni tärkeintä, en harmaahapsena katuisi päätöstäni olla lähtemättä tai miettisi pettyneenä 'Mitä jos?' Nyt olisi nimenomaan niin sopiva aika lähteä vähäksi aikaa kauan haikailemaani ja jo niin kodilta tuntuvaan kaupunkiin, mutta samalla ystäväni Pelko ja Turvallisuudenhalu kehottavat minua jäämään Suomeen, etsivän sen työpaikan ja oman asunnon ja alkavan keskittyä keväällä alkaviin pääsykokeisiin. En tiedä yhtään, mitä tehdä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni en voi luottaa edes vaistoon ja tunteeseen [niin kuin lähes aina ennen tällaisessa tilanteessa olen tehnyt], koska ne ovat aivan yhtä kahden vaiheilla kuin olen minäkin. Miten tässä sitten mitään päätöksiä voi tehdä, kun molemmat rouvista Turvallisuudenhalu ja Halu Tarttua Tilaisuuteen Ja Elää on yhtä itsepäisiä eikä kumpikaan ole tähän mennessä tullut piiruakaan yli puolen välin vastaan?

En tiedä. Ehkä muutankin Siperiaan.

MaiMami

2012

Vuosi 2012 on kaikin puolin käänteentekevä. Uudenvuoden vaihteessa paljon isoja asioita oli edessä; viimeinen syntymäpäivä toisellakymmenellä, ylioppilaskirjoitukset, ratkaisevia päätöksiä ensi vuoden ja koko tulevaisuuden suhteen, uusi alku yliopistossa tai, kuka ties, ehkä uudessa maassa ja uudessa perheessä, ihmisten menettämistä ja uusien tapaamista.

Koska tiesin, että tulevana vuonna tapahtuisi paljon minulle merkittäviä asioita, päätin, että se olisi vuosi, joka minun tulisi muistaa, ja tein uuden vuoden lupauksen: valokuvaisin joka päivä sitä päivää merkittävästi kuvaavan tapahtuman, asian, henkilön tai yksityiskohdan ja tallentaisin sen ihan oikeaan, vanhan kansan valokuva-albumiin.











Enkä tiedä mistä se johtuu, ehkä siitä, että valokuvaillessa tarpeeksi monta rauhallista koti-iltaa ymmärtää jossain vaiheessa elämän yksitoikkoisuuden, myöntää sen itselleen ja ryhtyy tietoisesti muuttamaan sitä, tai ehkä siitä, että tänä vuonna olen vain luonut ihmissuhteita, jotka ovat antaneet enemmän kuin muut koskaan ennen, mutta tänä vuonna olen ollut onnellinen. Ihan vain onnellinen. En todellakaan sano, etteikö minulla olisi ollut niitä päiviä, jolloin mikään, ei niin mikään, onnistu ja kaikki kaatuu niskaan ja
tekee mieli huutaa, mutta sanon, että tänä keväänä olen kokenut pieniä onnen hetkiä (on siellä ollut myös pari isoakin:)) niin monta, että koko kevät on tuntunut olevan onnellinen. Luulen, että olen tänä keväänä kunnolla ymmärtänyt sanaparren arjen pienet ilot.



Ja minulle, tällaiselle kaikkea mietivälle stressaavalle haaveilijalle se on iso juttu, huomata nimittäin, että on arjessakin jotain iloitsemisen aihetta. Iso juttu todellakin. :)

Täältä sateisen kesäarjen keskeltä, MaiMami