Mignon-muna nimeltä Jack ja hanska, jolla oli huono päivä

Hyvää pääsiäistä, kaikki!



Tässä tulikin heti kivan uuden alun jälkeen melkoinen kirjoitustauko, kun yhtäkkiä rysähti yhtä aikaa kouluhommat [kuuden opintopisteen kurssi painaa päälle; juu, jaksan, jaksan!!], kaksi työtä ja toisessa vielä harjoittelija jota piti koutsata, ja vielä melkein kaikki kaukokaupunkilaiset kaverinikin putkahtivat samaan syssyyn maisemiin. Ollaan sitten oltu vähän kiireessä, mutta eihän se mittään, hyvin tässä on selvitty. Eteenpäin vaan, sanoi mummo sulaneessa lumessa.

Sain vihdoin tuon turkkulaisen kamunikin Ouluun asti, ja käytiin sen kanssa Pitkäperjantain kunniaksi olemassa vaihteeksi lapsia. [Sitähän me kyllä me ollaan semmoiset 23 tuntia vuorokaudesta, joten kovin suurta eroa normaaliin käytökseemme tuskin oli huomattavissa.]

Ulkona oli nimittäin hämmentävän samanlainen ilma kuin Lake Districtissä vuosi sitten maaliskuussa [clickclick!], ja ajauduttiin sitten vahingossa semmoiseen paikkaan, joka näyttikin ihan Lake Districtiltä. Huippua!! Se oli mahtava reissu ja tuli vähän ikävä, mutta sama meno meillä jatkui kuin vuosi sitten, tippaakaan ei olla vuoden aikana vartuttu ja kunnon kuvia meistä ei saanut tälläkään yrittämällä. Ja hauskaa oli. Hauskaa todella.

 

Sain muuten myös pääsiäistuliaisia [nimesin tuliaisen Jackiksi, sillä minusta se on ihan Jackin näköinen.] Sain nähkäätte itse maalatun Mignon-munan, ja minusta se on tosi söpö. Miten minulla voisi olla sydäntä särkeä sen sydäntä ja syödä se? No okei, oikeastihan olisi pitänyt kirjoittaa, "Miten minulla olisi sydäntä särkeä sen kuori ja syödä sen sydän?", mutta totesin sen kuulostavan liian barbaariselta, joten päätin jättää sen kirjoittamatta. Sen sijaan lisään, että törmättiin tänään myös varsin uhmakkaaseen hanskaan. Sillä oli selvästi huono päivä.  

Meillä ei kuitenkaan ollut, ja toivottavasti ei ollut teilläkään. Viettäkäähän rauhallinen pääsiäisaika ja syökää tarpeeksi suklaata, että jaksetaan Vappuun asti. Rentouttavaa pääsiäistä!

 

Neljän tähteen illalliset

Siis anteeksi - tuli ihan kirjoitusvirhe, tarkoitan toki Neljän Tähden Illalliset - hupsis.

[Ei passaa erikseen alleviivata sitä, että ollaan kaikki niin kovin opiskelijoita, me ei tähteitä sentään tarjoilla etenkään aloittaneen ja sitä seuranneen toisen illallisen jymymenestyksien jälkeen; Voi Ella, minkä [suklaakakun] teit ja Marjukka, näin unta siitä lohesta...]

Me ollaan tyttöjen kanssa siis vietetty tunnelmallisia iltoja pöydän ääressä neljän tähden illallisilla, ja niin uskomattoman ihanaa kuin meillä on ollutkin, jokaisessa tähänastisessa illassa on kaikunut ehkä pieni pohjavire: yksi meistä muuttaa kohta kuudensadan kilometrin päähän tuonne etelän kaukaisen auringon alle, ja minusta tuntuu että me kaikki alitajunnassa aistitaan se, vaikkei tietoisesti lähtöhetkeä vielä ajatellakaan - se tuntuu vähän vaikealta. Ja ehkä siinä syykin, miksi nämä illat ovat olleet aivan uskomattomia: kohta jotain muuttuu, mutta nyt ollaan vielä tässä.

[Mietittiin kyllä, että eihän me pärjätä ilman meidän maailmanparannusjuhlia, joten pahan paikan tullen laitetaan tietokone neljänneksi naamaksi ja Marjukka on Skypen kautta viiniä meidän kanssa siemailemassa. Tapa sekin, yes?]

Pian jatketaan kolmannen illallisen parissa - allekirjoittanut pääsee näyttämään kokkikolmosen kirvelevän kulinaristiset kyntensä. Mitähän siitä tulee?

Sunnuntaina se nähdään...

Jälkihuomautus: Kirjoitin tämän jo sunnuntaiaamuna, ja postaus näki päivänvalon vasta tänään... Oli jäänyt julkaisematta näköjään. Allekirjoittaneenkin illallinen on siis enää murusia lautasilla, ja kyllä tänä neljäntenä iltana [välissä oli yhdet tuparitkin...] huomasi, että koville ottaa tuommoinen syöminen ja kaikenlainen seurustelemiseen ja sosialisoimiseen liittyvä hauskanpito. Kolmannen tähden illallisen väsymys johti tosin vilttien alle sohvalle ja parhaista parhaimpaan hipsutussessioon, joten en voi kyllä valittaa. Todellakaan. Ihania iltoja.

Kodiksi

En ole uudessa ihanassa, omassa, asunnossani viettänyt yhtään kokonaista päivää ilman vierailijoita tai kahvittelijoita, ja olen rakastanut sitä täydestä sydämestäni. On käynyt leffailtalaisia, teehetkiläisiä, päivällisvieraita ja suklaasuitakin, ja tupa on ollut täynnä, niin ihmisiä kuin ääntäkin. Yksi päivitteli asunnon siisteyttä ja toinen sitä, miten jo viikon sisällä muutosta sain kotini esittelykuntoon, kun taas kolmas mietti, missä mahtuisi yöpymään. Postiluukku on kolahdellut ja postinkantaja on kantanut minulle omaa postia, ja vaikka talo on suurimman osan ajasta täynnä vieraita, pulinaa ja pälinää, ja asunto on jo omani, ihan koti se jo on, niin osoiterivi nimen alla näyttää silti vähän oudolta. Onneksi on ystäviä, jotka piirtävät kauniita tupaantulijaislahjoja ja saavat kotini tuntumaan vielä kodimmalta. Koti on kiva.

Ja ne ystävätkin ihan.

Girls' night in!

Perheen isä on siskonsa luona Hong Kongissa, äiti lapsineen lähti isovanhempien luokse viikonlopuksi ja naapurin kissa on toivottavasti hoitanut talossa kukkuvat hiiret, joten talo on viikonlopun tyhjänä ja me aiotaan Sonjan kanssa pitää koti-ilta. Ensin me tietenkin annetaan hyvä tekosyy kaikelle tulevalle käymällä lenkillä, sitten me tullaan kotiin ja hypätään yökkäreihin, kokataan ja syödään, leivotaan ja syödään, katsotaan leffaa ja pelataan korttia sekä juodaan viiniä ja unohdetaan kaikki työhön liittyvä ihan kokonaan. Työviikkokin loppui reilut pari tuntia aikaisemmin kuin normaalisti, joten tämä on ihan täydellinen sauma aloittaa viikonloppu, parhaassa seurassa parhaalla tavalla.

Parhautta on myös, että huomenna on lauantai 23., ja O2-Areenalle astelee The Script, yleisössä ME! Toiseksi viimeinen viikonloppuni, tästä lähtee!

Edit: No, sattuipa niin, että Lontoo keinahteli eilisillan kovissa myrskyn tyrskyissä, joten meidän hyvän omantunnon takaava urheilusuoritus oli lopulta huiman kilometrin mittainen seikkailu vesisateessa kaupalta takaisin kotiin. Pyjama ja piknik olohuoneessa vei voiton.

Kotiutuminen

Ihana olla kotona... Multa pääsi huokaus, kun pääsin illalla kotiin ja nojatuoliini istumaan. Vajosin tyynyihin ja löhösin pitkän aikaa paikallani. Tuli tarpeeseen.

Takanani on kaksi päivää ja yksi yötä [Khihee, kieleni on kehnoa, intertekstuaalinen viittaukseni vielä kehnompaa. Suonette anteeksi.] Lake Districtissä, Enkkulan luoteisosassa kansallispuistoalueella, Konnun kaltaisia maisemia Taru Sormusten Herrasta -elokuvista, paljon lampaita, sydämet sulattava majatalo, jonka takapihalla solisi tunturilta laskeutuva puro ja etupiha paistatteli järven ja kukkuloiden varjostamassa maisemassa, hervotonta räkättämistä arviolta 11 tuntia kahdestakymmenestäkahdesta yhdessäolotunnista, joista tietenkin toiset 11 meni nukkumiseen, sekä läpäisemätöntä pimeyttä ilman katuvaloja ja ihanat majatalon pitäjät, jotka lainasivat meille lyhtyä [oikeasti se oli taskulamppu, mutta 'torch'ina ne sitä mainostivat niin eihän me nyt ruveta saivartelemaan].

Koska allekirjoittanut kohelsi vähän ja tajusi määränpäähän päästyään, että kameran akkuhan on lopussa, matkamuistoiksi meille jäi valokuvia harmillisesti vain neljäsosamatkasta ja juurikin siitä osasta, jolloin me keskityttiin ihan muuhun kuin maisemiin. Muita matkamuistoja meille toki jäi, esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka räkättämisestä kipeät vatsalihakset, ylensyöntiä ja matkapahoinvointia sekä kaksi reikää etusormessa, kun matkatoverini päätti puraista sitä [hän myös päätti matkan aikana läimäistä kasvojani kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla tyynyllä, toisella kädellään; nipistää jalkaani ja muuten vaan hutkia ja moksia tasaisesti koko matkan, ihan vain tiedoksenne; teinä en lähtisi sen kanssa reissuun]. Takana on niin hauska viikonloppu, ettei moista hetkeen ole ollut. Thanks, buddy, vaikka nyt vähän mua runtelitkin!

Semmävaankuitenkissanon, että nauraminen on totista touhua, sillä kotiin päästyäni ja nojatuoliin rojahdettuani en tosiaan päässyt siitä ihan heti ylös. Olin rätti, poikki ja pinoon heitetty, enkä olisi niin välittänyt tänäkään aamulla nousta seitsemäksi taas töihin. Nousin kuitenkin, ja nyt olen elämäni energioissa [??] ja valmiina taistoon. Kolmanneksi viimeinen kokonainen viikko Lontoossa alkaa än, yy, tee...

Oho. Sehän onkin jo alkanut. Nythän on maanantai? Meinaan olla vähän sekaisin. Niinku silleen muutenki ku vaan nyt just. Vähänniinkö silleen tiiättekö aina.

Seitsemän punnan orkideani

Muistanette, kun tässä eräänä päivänä kerroin teille kukkakadusta nimeltä Columbia Road? Kävimme siellä ystäväni kanssa yhtenä helmikuisena sunnuntaiaamuna, ja palasin sieltä kotiin mukanani ihka ensimmäinen oma huonekasvini, tuo seitsemän punnan orkidea. Asiassahan ei muuten olisi mitään raportoitavaa, mutta kukka nyt vain sattui uuteen kotiinsa matkatessaan kokemaan aika hurjanmoisen kohtalon, ja siitä on tullut ihmekukka. Ihmekukka, sanon! Antakaas, kun kerron miksi.

Juttuhan meni niin, että lämpöasteita tuona kyseisenä helmikuun päivänä ei ollut kuin heikot yksi tai kaksi. Ystävältäni kuulin jälkeenpäin, että orkideoita ei kannata edes ostaa, jos ne ovat olleet ulkona alle 15 asteen lämpötilassa enemmän kuin ihan pakon saneleman kuljetuksen kotiin. Sen lisäksi, että orkideaparkani oli siis saanut kylmäkylvyn ennen tuttavuutemme alkuakaan, se joutui kulkemaan kanssani 8 pitkää tuntia ulkosalla, kun sen laiska uusi emäntä ei jaksanut viedä sitä sightseeing-/shoppailupäivänä kotiin [ja sehän oli siis ensimmäinen asia, mitä sinä päivänä ostin]. Ja sen päivän itsepäinen ja erityisen vahva tuulikin vielä riepotteli sitä ympäriinsä eikä antanut raasun hengähtää. Ai niin, ja se sai ensimmäisen kerran vettä vasta viikko meille muutettuaan. Olin varma, että olin tappanut sen jo ennen kuin sen elämä kukkineen oli kunnolla alkanutkaan.

Sittenpä viikon päästä, hyvin monen alkamista vaille valmiin kastelemisyrityksen jälkeen vihdoin upotin sen vesialtaaseen ja annoin sen imeä elämänsä takaisin, ja voitteko kuvitella, että se virkosi? Nyt se on täydessä kukassaan nuppunsa avanneena ja ilahduttaa minua kukkaisella hymyllään joka aamu, jolloin kapuan tympeänä ja univajeisena alakertaan heräämään. Ihmekukka, kuten todettu. Ja nupuista kukkiin puhjenneena juuri ajoissa ystävänpäiväksi. Siispä minä ja orkidea toivotamme ihanaa ystävänpäivää! Muistakaa ystäviänne. ;)

"Meidän ei tarvitse kysellä toisiltamme.

Me tiedämme, juommeko kahvin kerman kanssa vai mustana,

syömmekö ituja, tarvitsemmeko vierailulla kaksi tyynyä vuoteeseemme.

Me tiedämme millaisista teatterikappaleista toinen pitää,

mistä kirjoista, millaisesta musiikista.

Tiedämme toistemme lempikukan ja mielihajuveden.

Tiedämme toistemme pikku omituisuudet.

Niinpä tapaamisemme on aina kuin kotiintulo."

- Pam Brown

Unohdus ja uppelus

Talvistuva kaupunki puhui taas viikonloppuna kauneimmalla kielellään, kun kävimme katsomassa Westminster Abbeya, St Jamesin puistoa syysväreissään, jotenkin eriskummallisesti kaikilla kolmella edellisellä Lontoo-vierailulla näkemättä jäänyttä Buckinghamin palatsia sekä tietenkin kuningattaren luo johtavaa kävelykatua, jolla siis kaikki kuninkaat ja kuninkaiset [lue: prinssi Harry] on kulkeneet [ohmygooood, oon siis ihan totally melkeen kulkenu sen jalanjäljissä tai ainaki niiden vieressä. OMG!!]. Näin myös pitkän tauon jälkeen ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, tai siis oikeastaan tarkalleen ottaen kahta ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, mutta toista heistä olin onnekseni nähnyt lähemminkin kuin kolme viikkoa sitten, toisin kuin toista vallan valloittavaa.

On muuten ihmeellistä, miten antoisaa pelkkä yhdessä oleskelu voi sellaisen ihmisen kanssa olla, jonka seurassa tuntee olonsa mukavaksi ja mutkattomaksi - mutkattomalla tarkoitan tietysti sitä, ettei tarvitse teeskennellä, pakottaa tai yrittää olla mitään, mitä yksinkertaisesti ei ole, vaan sanat saavat virrata ulos ihan sellaisina kuin ne ajatuksissakin virtaavat. On hieno tunne, kun tietää, että toisen seurassa voi olla aidosti itsensä eikä yhdessä olo vaadi enempää kuin toisen seuran [niin, ja tietenkin ajoittaiset Starbucks-kahvit ja inkivääriset piparkakku-ukkomuffinssit] ollakseen mukavaa.

Eilen illalla palasin sitten pitkän päivän jälkeen kotiin, kääriydyin talven kanssa yhteen kuuluvaan uuteen perinnevillapaitaan ensimmäistä kertaa, sammutin valot ja mietin hetken, miten ihanan lopetuksen viikko sai. Pitäisi useamminkin muuten hiljentyä palaamaan kuluneen päivän onnenhetkiin ja elämään ne uudestaan, ne kun tahtovat arjen imussa jäädä tyystin huomiotta ja unohtua kokonaan. Ja ovathan onnenhetket ihan liian kivoja jäädäkseen unohduksen uppeluksiin, hmh duh! :)

Kahden kuukauden takaa

Muistatteko tämän? Erityisesti tuon pienen London Baby! -paketin, jolla ystäväni lähetti minut ihmeellisesti suureen ja suuresti ihmeelliseen maailmaan?

Survival Kitiksi nimetty paketti sisälsi Suomi-välttämättömyyksien lisäksi kaksi kirjettä; yhden, jossa luki "21.9.2012" ja toisen, joka sanoi "5.11.2012". En tietystikään voinut avata niitä ennen kyseessä olevia päiviä, mutta voin kertoa teille, ystävät, että sormien pitäminen erossa noista kirjeistä oli vaikeaa. Ne kun vaan näytti niin herkullisilta siinä yöpöydällä ja kun vaan niin syyhytti avata ne...!

Onneksi en kuitenkaan avannut, sillä nyt kahden ja puolen kuukauden jälkeen osaan arvostaa kirjeiden sisältöä huomattavan paljon enemmän. Kuinka paljon yksinkertaiset sanat, kuten "Nyt on kulunu kuukausi sun lähdöstä ja mulla on ikävä" ja "Toivottavasti pieni lahja miellytti :)" voivatkaan nyt lämmittää mieltä? Pelkkä tieto siitä, että joku ajatteli kuukausia eteenpäin ja tuumi minun kaipaavan ilahdutusta saa ihan vaaaaaltavan ison hymyn huulilleni!

Ja, no, mitä tähän voi sanoa? Sen lisäksi, että kirjeissä oli monien, monien vuosien varrella tutuksi tulleella suloisella käsialalla kirjotettuja jutusteluja ja kuulumisten kyselyjä, niin maanantaisen päivän kirjekuoressa oli myös yksi varsin sydämellinen yllätys. Jos en yrittäisi säilyttää edes vähän asiallista arvokkuutta silmissänne, niin kertoisin, että itkin vähän, kun löysin tämän. Mulla on ihana sydänystävä.

Ystävyyselämyksiä

Näin on taas sunnuntai, ja toinen satsi ihania ihmisiä lähti takaisin kotiin. Hieman jäi haikea olo, kun eilen metroasemalla halattiin pitkäaikaisten ystävieni kanssa hyvästit ja sanottiin, että jouluna sitten nähdään, mutta aivan tottahan se on; jouluna me nähdään eikä siihen ole enää kahtakaan kuukautta. Ja mehän ollaan neljän päivän päässä virallisesta joulutunnelmoinnin-saa-aloittaa-kuukaudesta, jeejeeejoo! Nopeasti aika siinä menee!

Viikonloppu ystävieni kanssa oli ihana ja intensiivinen. Me ehdittiin kokea sitä jos tätä ja vähän tuotakin, siis niin kulttuuria, illanviettoja, nähtävyysnäkemyksiä kuin torielämyksiäkin, unohtamatta shoppailua, kävelyä, turhautumista, nauramista, autuutta, oikeaa englantilaista aamiaista ja hotellin respanaista, joka kysymykseen "Siirretäänkö täällä kelloja huomenna, vaihdetaanko täälläkin talviaikaan?" vastasi: "Yes, it's winter time now. It's very cold outside."

Vielä olisi voinut yhdessä jatkaa, mutta aikansa kaikkea, sanotaan. Tämän päivän aion kuluttaa pitkästä viikosta palautumiseen, Frendeihin [kun ne omat ei enää ole täällä!] ja siitä nauttimiseen, että ulkona tarvitsee jo talvitakkia. Nyt hetkeksi Notting Hilliin.
[Suosittelen taas klikkaamaan kuvia :) ]