Loppukiri loppukiri!!

Pari viikkoa sitten olin jokseenkin hämmentyneessä mielentilassa kirjoittanut luonnoksiin mieleni takaosissa nakertaneesta asiasta, joka vaati saada konkretisoitua mustaksi valkoiselle. Torstaina 17.1. tilanne oli siis seuraava:

Mitäs sanotte, jos tulisin pois jo 28. maaliskuuta? Tai 5. huhtikuuta?

Olen tuuminut, pohtinut ja pohdittuani miettinyt, mikä olisi paras ratkaisu ja sopiva hetki lähteä takaisin Suomeen, mutta yksikään päässäni risteilevästä tuhannesta ja yhdestä mahdollisuudesta ei tunnu vahvemmalta kuin toinenkaan. Olen oikeastaan tilanteessa, jossa vähänniinkuinsiinäsivussaohimennenyouknow mietin vaihtoehtoja mutten kertaakaan ole asettunut ruotimaan niitä kunnolla läpi enkä siis ole saanut selvyyttä, mikä tuntuu itselle parhaimmalta. Kävin tänään aika emotionaalisissa pohjalukemissa lähtöä ajatellen, koska olin vain todella päättämätön kaikesta.

[Ei siis ole kyse mistään ahdistuskohtauksista tai muustakaan vastaavasta, olin vain todella hämmentynyt ja pihalla kaikesta ihan kuin pöllö päiväsaikaan tai joku muu tosi hämmentynyt eläin...]

Ei tässä muuten olisi mitään hätää, porskuttelisin kyllä päivä kerrallaan vaan turhia suunnittelematta ja nauttisin mutta perheen äidin terveydellisistä syistä he haluaisivat minun jäävän vielä vähän pidemmäksi aikaa kuin itse olin suunnitellut mutta tarvitsevat silti summittaisen lähtöpäiväni voidakseen Christineä lainaten "aloittaa uuden sinän etsinnän", joten pieni paine puskee minua päättämään lähtöaikani. Voihan räkä.

Asia kun on vielä niinkin, että jos lähtisin maaliskuun puolella, minulla olisi hyvin aikaa valmistautua pääsykokeisiin ja tottua taas siihen, että olen Suomi-kotona. Tiedän kuitenkin, että silloin tuntisin jollain tavalla luovuttaneeni ja lähteneeni liian aikaisin pois, ja yksinkertaisesti en vain halua lähteä vielä 28. maaliskuuta pois.

Jo pari lisäpäivää muuttaisi asennettani hurjasti, ja mietin tulevani 5. päivä huhtikuuta pois. Muuta merkitystä sillä ei olisi kuin se, että saisin itselleni hyvän olon ja tuntisin olevani tyytyväinen siihen, etten sentään maaliskuussa lähtenyt pois [pienestä on likka tyytyväinen, tiedän...]. Suurin huolenaiheeni tässä on siis pääsykokeet, ja jos tulisin 5. päivä, minulla olisi hyvä puolitoista kuukautta aikaa päntätä. Ihan riittävästi omasta mielestäni, lukumotivaatiota kun ainakin tällä hetkellä tuntuu löytyvän.

Sitten tuli lause(et), jo(i)ta pelkäsin. "Okay, so you're planning to leave on the fifth of April? Okay, that's fine, obviously we'd like you to stay much longer because we love you, but we'll just have to do with the time we've got with you. But you know you can stay here as long as you like because you really are amazing and we all love you." Siinä se tuli. Sanoivat, että rakastavat minua ja haluavat minun jäävän.

Mitä muutakaan tunsin kuin iloa ja totaalista pahaa oloa siitä, että he haluaisivat minun jäävän koska pitävät minusta, ja sitten pitääkin lähteä aikaisin ja tuottaa pettymys. Eivät he sitä tietenkään niin ajattele, heille tämä on vain asia joka on hyväksyttävä koska minun pääsykokeet hengittävät niskaan, mutta silti. Nyt haluaisinkin jäädä, jottei minun tarvitsisi tuottaa pettymystä.

Naurettavaa vai naurettavaa? Osaanko kuunnella itseäni ollenkaan?

Ilmeisesti en. Tjaaa'a.

Tänään keskiviikkona 30.1. tilanne on kuitenkin sellainen, että päätimme yhdessä Christinen kanssa lähdön koittavan huhtikuussa. Annoin hänelle muutamia vaihtoehtoja ja kysyin, mikä hänelle sopisi parhaiten. Vastaukseksi sain, että niin paljon kuin he haluaisivatkin minun jäävän, Christine itse ei haluaisi olla se, joka pidättää minua yliopistoasioissa tai missään muussakaan. Hän sanoi kuitenkin, että tulisi hyvin iloiseksi jos päättäisin jäädä edes pääsiäisen yli viidenteen huhtikuuta. Ja sen minä siis teen, 5. huhtikuuta jätän Lontoon taakseni, enkä ole ihan varma, olenko iloinen vai surullinen. Haluan toki jo päästä asettumaan aloilleni ja alkaa valmistella tärkeitä asioita, mutta tämä on ollut tähänastisen elämäni parasta aikaa. Ja lähtö tuntuu niin äkkinäiseltä. 9 viikkoa. Melkein hirvittää.

Tähän on kuitenkin sopeuduttava, ja kuten jo aiemmin totesin, loppuaika on mentävä reikäpään lailla kuin jo viikon päästä koittaisi lähtö, ja siksi lista on jo laadittu asioista, mitä on täällä vielä koettava. Loppuajasta on otettava kaikki irti. Hukkaan sitä ei heitetä.

Cambridgestä(-ssä) tuulee

Sunnuntaipäivät ovat hiljalleen kehittyneet täällä päiviksi, jolloin vaihdetaan maisemaa ja käydään tuulettumassa tästä ihmismassasta ja elämän melusta. Tässä työssä sitä vain huomaa joskus tarvitsevansa täydellisen unohduksen kaikesta hulinasta, vilinästä, hälinästä ja ölinästä, ja lähteminen uusiin maisemiin Lontoon ihmispaljoudesta yhdeksi päiväksi on siihen oiva keino. Niin paljon kuin Lontoossa asumista siis rakastankin, väistämättä päivät alkavat silloin tällöin puuroutua ja tuntua yhdeltä samalta pitkältä päivältä, joka pyörii ja pyörii ympäri vain. Silloin tietää, että on aika ottaa tuulien kantama kutsu vastaan ja lähteä pois, vaikka hetkeksi vain.

Tällä kertaa kyseessä oleva sunnuntaipäivä, tammikuun neljäs sunnuntai, jää muistiin päivänä, jolloin ihana Cambridge puhkui tuuliaan meihin päin, ja me lontoolaiset lähdimme sitä ihastelemaan [aikamoiset tuulet se muuten meille asti puhalsikin, meinaan jos eteenpäin täällä Lontoossa halusi niin kaksinkerroin sai tietään puskea]. Me Sonjan kanssa nousimme bussin kyytiin ja hurruuttelimme tuohon opiskelijoiden tyyssijaan nauttimaan päivästä ilman vaippojen vaihtoa, huutoja, itkuja ja potkuja ja tutustumaan kaupunkiin ilman ainuttakaan kiireen häivää.

Cambridgen tuuli pyöritti meitä ympäri ämpäri; me kiertelimme, ihailimme, heittelehdimme ja söimme hyvin, ja istahdettuamme väsyneinä mutta tyytyväisinä alas päivän päätteeksi valkosuklaakaakaon äärelle totesimme, että aika kuluu liian nopeasti [niin siinä hetkessä kuin muulloinkin - se on varmasti se Lontoon tuuli, joka puskee minua tekemään kaikenlaista ja saa minut ja aikani lentämään siivillä]. Laadimme valkoisen kaakaon maisteissa listan siitä, mitä haluamme täällä vielä tehdä, jotta tuuli ei puhaltaisi aikaa ihan hukkaan. Ja kotimatkalla lauloimme suomalaisia lastenlauluja ihan vain muiden bussimatkaajien iloksi - stemmoissa tietenkin.

Ne oli siis niitä suomalaisia tuulia. Ettei tässä ulkomaalaisten tuulten pyörityksessä kuitenkaan aivan unohda, mistä [missä] päin normaalisti tuulee.

Ja kulttuuri kaikuu

Olen yllättänyt itseni siinä, miten kultturelli ihminen minusta on täällä kuoriutunut.

Syksy toi mukanaan viisi filminrullajaista, jotka oli ihan pakko päästä katsomaan elokuviin: Emma Watsonin Harry Pottereista -kuoriutumisleffa The Perks of Being a Wallflower, Batman-trilogian päätösosa, The Hobbit, Breaking Dawn tietysti ja uusin Daniel Craig [minulle se on Daniel Craig eikä James Bond, koska tuota sinisilmäähän minä sinne menin katsomaan, ei se James Bondin ja kumppaneiden riehuminen minua liikuta varpaan vertaa (vaikka myönnettäköön, olihan se ihan hyvä leffakin...)].

Olen käynyt katsomassa Billy Elliotin, nähnyt Monet'ta ja DaVinciä, sisällistänyt itseni paikalliseen pubikulttuuriin, viettänyt iltapäiviä pienissä yksityiskahviloissa, ihaillut modernia taidetta Tate Modernissa ja suunnitellut oopperalippujen ostamista. Jo pelkästään tällä viikolla olen tavannut Winston Churchillin, Queen Elizabeth II:n morsiusneitoineen, prinssit Williamin ja Harryn [aaaahhhh... näettekö kuinka sulan?], Cambridgen herttuattaren ihka ensimmäisen muotokuvan, Paul McCartneyn, Elizabeth Taylorin, Mick Jaggerin, Marilyn Monroen, David Beckhamin nukkumassa; osallistuin Ranskan vallankumoukseen Les Misérablesissa,

ja silti,

mikään ei tunnu yhtä ylpeyden arvoiselta kuin se, mitä pian tulen kokemaan. Koska tänään, aivan pian, koittaa elämäni käännekohta ja maailmani mullistukseen johtava kultturelli mestariteos: The Liiion Kiiiinng!! [kuulettehan juhlallisen, miltei Hallelujah-kuoromaisen julistuksen tuossa takana?] Se tarina, ne muistot, se musiikki...!! Sanokaa minun sanoneen, mutta tämän jälkeen en enää ole entisenlainen.

Tai no,

ehkä olen, mutta ainakin voin sanoa nähneeni Disney-elokuvista parhaimman livenä. Repikääs siitä!

PS Kuten saatoitte huomata, kulttuurielämä on ehkä kohdallaan, mutta ravitsemuksessa voi olla hitunen parannettavaa... Johtuneekohan sitten kaikista niistä yksityiskahviloissa vietetyistä tunneista, ken tietää...

Sinä päivänä

20-vuotissyntymäpäivänäni kuulin aidosti englantilaisen syntymäpäivälaulun [joka kajahti komeana alkuun koko perheen suusta mutta jota loppujen lopuksi lauloi pelkkä äiti, koska paketti jota pidin sylissäni osoittautuikin tyttöjen mielestä paljon mielenkiintoisemmaksi kuin laulaminen], toimitin elämäni ensimmäisen ostokseni Victoria's Secretillä, vietin laatuaikaa ostoskeskuksessa ihanan ystävän kanssa...

... söin elämäni ensimmäisen meedium-pihvin ja olin hirvittävän ylpeä itsestäni, minä kun en koskaan saata syödä mitään mikä ei ole kypsä läpikotaisin, ihailin lumen peittämää maata ja hiutaleiden leijailua ajatellen, että tämä on merkki jostain [onko muka pelkkää sattumaa, että syntymäpäivänäni herään siihen, että talven ensilumi peittää maata?] ja siemailin teetä ja viiniä illallispöydässä Covent Gardenissa. Ei hullumpaa, sanon.

Me pyöreät

Vuosi 2013 on ko(l)meassa pyöreydessään oikein mainio vuosi ja tuo mukanaan kaikenlaista uutta, uutukaista ja uudenlaista.

Paitsi että tämä on ensimmäinen vuosi, jonka alkua en asu kotona, niin se on myös vuosi, jolloin tapahtuu tulevaisuuteen ja itsenäistymiseen liittyviä merkittäviä asioita: Haen yliopistoon [ja todennäköisesti sinne myös pääsen vaikken välttämättä ihan eniten haluamallani pääaineella, sillä matematiikkaa pääsen lukemaan ylioppilaskokeen perusteella suoralla valinnalla kävi englannin miten kävi]. Hankin 'oman' asunnon ja muutan virallisesti pois kotoa. Aloitan täysin uudessa koulussa ja tulen todennäköisesti matkustelemaan enemmän kuin koskaan vuoden aikana olen matkustellut. Vuoteen 2013 tulee siis mitä todennäköisimmin mahtumaan paljon uusia alkuja ja uusiutumisia.

Tietenkin, minulle itselleni se merkitsee ennen kaikkea sitä, että minulla alkaa elämäni kolmas vuosikymmen [wahoo!!], ja sehän on siis toden totta aikamoinen uusi alku. Kolmas vuosikymmen. Täytän pyöreitä. 20 vuotta. Ei se mitenkään hirveän pieni luku enää ole.

Näin kirjoitettuna se tuntuu vielä isommalta.

20-vuotiaan tulisi kai sitten olla jo aika iso. Ja aikuinen. Sellainen kypsä, tiedättehän. 20-vuotiaana kun kuitenkin ollaan kirjaimellisesti kasvettu ulos teen-vuosista, ollaan moninkertaisesti äänioikeutettuja, voidaan hankkia käsiase, päästään kuulemma arkipäivänä risteilylle ilman 30-vuotiasta valvojaa [kertoo nettinappi.fi], kaupasta saa ostaa ihankaikkea [siis väkeviä alkoholijuomia], velvoitetut/siihen halunneet voivat yleensä 20-vuotiaana sanoa käyneensä armeijan, ja no kaksikymmentävuotiaan vain nyt oletetaan käyttäytyvän vähän niin kuin jotenkuten kypsästi tai jotain sinne päin.

Vain, jotta elämä ei siis täysin kypsyisi eikä tähänastisen elämän valtakausi pääsisi unohtumaan, palatkaamme hetkeksi lapsuuteemme ja käyttäytykäämmekin kuin kidit konsanaan. Kas näin.

Tässä ystäväni Sonja.

Tässä ystäväni Ella.

Näin me aikuiset vietämme iltaa pubissa. Hyvää 20. syntymäpäivää, minä aikuinen lapsi!

Lontoon tematiikkaa

Tiedättekös mitä?

Olen taas Lontoo-elämäni kunnossa, sillä olen. sairas. taas. Onko enää edes yllätys, kun tämä taitaa jo olla neljäs kerta Lontoo-kuukausieni aikana? Hienoa se, että muistan viimeiseltä neljältä kuukaudelta bigbenit ja oxford streetit, nenäliinat, kuumemittarin ja Day & Night Nurse Pillsit... Cool. Olen käytännössä ollut koko ajan sairas täällä, ja siitä onkin alkanut muokkautua aivan itsenäinen teema tälle hurjalle välivuodelleni. Voin kolmen kuukauden päästä katsoa taakseni ja todeta, että seitsemää kuukauttani täällä kuvaavat parhaiten sanat elämäntäyteinen, upea ja kuumeinen. Mikäs siinä tosin; jos kehoni tuntee tarvetta rauhoittua hetkeksi, niin olkoon niin. Rauhoitutaan sitten!

Ystäväni antoi tosin oikein houkuttelevan neuvon surkuteltuani ensin, miten alkaa jo turhauttaa se, että joudun viettämään neljättä päivää neljän seinän sisällä pääsemättä lähtemään minnekään [aeoöigsjvroöhnfdköangfka voi itku!!]. Hän kehotti lukemaan, katsomaan elokuvan ja nukkumaan. Ja uskokaa vain, se on herkullisimman kuuloinen ehdotus pitkään aikaan. Juuri sitä mitä tarvitsen. Ja jos vielä heittäisin pakkaan joulunaikaiset glöginloput, vähän suklaata ja parasetamolia, niin kyllä vaan. Niillä tauti taantuu. Lääkkeet siis vaan naamaan, ja perheen leffahyllylle tieni käyp! Siija leitö.

Hämmennyksen erävoitto

Minä en nyt ihan rehellisesti tiedä, miltä musta tuntuu. Tulin takaisin, olin innoissani, elin euforisissa pilvissäni ja nyt olen ihan tavattoman hämmentynyt. Mulla oli tänään ensimmäinen päivä oikeita töitä, ja niin ihanaa kuin se olikin, tuntuu, etten jaksa tätä kolmea kuukautta. Tai no ei, en oikeastaan tunne niinkään, vaan jotenkin vain väsyttää ihan kamalasti. Olen tulossa taas sairaaksikin, tunnen sen kurkussani, ja ehkä sekin vaivaa jonkin verran, mutta jokin muukin on nyt vähän huonosti.

Minulla oli mielettömän mukava aamu perheen kanssa ja niiden seurassa oleskeleminen sai minut hyvälle tuulelle, mutta nyt omassa huoneessa pienellä tauollani jonkinasteinen suru hiipi puseroon. Tai ei ei ei, ei edes suru, vaan pieni alakulo. Levottomuus , ehkäpä.

[Pystytte ehkä rivien välistä havaitsemaankin, miten oikeasti olen hämmentynyt tällä hetkellä.]

Oikeastaan tällä väsymyksellä ei ole mitään tekemistä perheen, työn tai edes sen kanssa, että olen taas Lontoossa enkä kotona [koska siitä olen vielä ihan superinnoissani], vaan syy on siinä, että kuulin juuri yhden täällä asuvan ystäväni uutiset. Hän lähti joululomalleen kuten mekin, innokkaana siitä että pääsee kotiin mutta myös siitä, että jäljellä oli vielä pari kuukautta Lontoota ja täkäläisiä ystäviä. Sitten hänen host-mamansa olikin ilmoittanut loman aikana, että kuule, ei sittenkään ole takaisin tulemista, voit vaan tulla hakemaan tavarasi täältä ja lähteä kotiin.

Voitteko kuvitella.

Ensin tästä kuultuani tulin täysin tuohtuneeksi; en voinut ymmärtää, miten raukkamaisesti ystäväni host-äiti oli asian hoitanut, ja seuraavaksi olin vain pettynyt siitä, että tämän ystävämme seurasta emme voikaan nauttia kevätaikaa. Sitten ajatukseni alkoivat kulkea suuntaan, jossa erinäisiä ajatuksia risteili päässä ja hyvä vaikkakin väsynyt olotilani ajautui hyvin hämmentävän tunteen valtaan - niina ei olekaan enää täällä, mitä ihmettä? annakin lähtee jo maaliskuun kolmas, milloinkahan muut porukasta? ketä tänne sitten jää? pitäisikö minunkin hankkia jo se lentolippu maaliskuun loppuun, olisi ainakin jotain mitä kohti suunnata? jaksanko tosiaan niin pitkään?

Olin siis aamun töiden takia onnellinen mutta samalla ymmärrys siitä, että tämä oli vasta ensimmäinen päiväni kolmesta kuukaudesta, oli jotenkin valtavan väsyttävä. En tälläkään hetkellä aivan tiedä, mitä tunnen, mutta ehkä se tässä selviää. Kuka muukaan sen minulle selvittäisi? Kyllä minä tämän viikon, tai viimeistään seuraavan, jälkeen tiedän, millä mielillä tämän kolmikuukautiseni täällä tulen viettämään. Hämmennyksestä selvyyteen, kyllä kyllä. Ajan kanssa.

I'm back in business!

Koti tuli ja meni, joulu tuli ja meni, loma tuli ja meni. Kaksiviikkoinen loma kotona tuntuu jälkeenpäin niin intensiiviseltä ja samaan aikaan aivan uskomattoman rentouttavalta - jotenkin onnistuin ehkä ensimmäistä kertaa lomailemaan lomani niin, että menostelut ulkona kavereiden kanssa ja rauhalliset koti-illat oli tasapainossa ja jälkeen jäi vain tosi hyvä fiilis. Vaikka nyt väsynyt olenkin ja univajetta riittää jakoon asti, niin olen silti eriskummallisen tyytyväinen. Minulla oli hyvä loma. Mitäs siitä nyt sen enempää. Hyvä oli.

Jotenkin tuo niin karmean kova kahden tunnin jet lag painaa päälle [siis suomeksihan tämä tarkoittaa sitä, että Uuden Vuoden Väsymys painaa vieläkin silmissä ja kehossa niin, ettei pystyssä pysyisi ellei olisi ihan pakko], että minun on pakko painaa piste tälle kirjoitukselle jo ennen kuin se oikeastaan edes alkoi, mutta tuntui siltä, että oli silti aika ilmoittaa itsestään edes jotain. Siispä terveisiä Suomen talvilandiasta, Lontoossa ollaan taas! [Ja tuntuu muuten hyvältä. :)]

Kuulumisiin!

PS Niin, ja siis tämähän minua odotti kun aloin purkamaan matkalaukkuani. Siinä ne nökötti tyytyväisenä matkalaukussa minun vaatteitten seassa ja asetteli korut ja alusvaatteet siistiin sotkuun siihen ympärille. Mutta on ne niin ihania... :')

[Olenkohan samaa mieltä vielä viikonkin päästä? Rasavillejä kun tahtovat olla... Mutta on ne niin hellyttäviä:))]