Mörkö mielen päällä

Ihmiset. On taas aika puhua Lontoosta.

Liityin tässä taannoin Finnairin Plus-asiakkaaksi [arvatkaa, tunnenko itseni hyvin aikuiseksi vai hyvin aikuiseksi?], ja eihän ne muuta siellä sitten teekään, kuin lähettävät kiusaavia sähköpostiviestejä johonkin tällaiseen tyyliin: "Äkkilähtö Lontooseen, Plus-asiakkaille reilusti alennetut hinnat", "Huipputarjouksia Plus-asiakkaille, meno-paluu Lontooseen alle 200" tai "Plus-asiakkaana pääset nyt Lontooseen ennätyksellisen edullisesti, LÄHDE NYT PE-KELE MATKAAN KUN SINNE KOKO AJAN ITKET TAKAISIN JA TÄSSÄ ON TÄLLAINEN TARJOUS!"

Gotta love Finnair.

Okei, viimeiseen saatoin ehkä lisätä oman tulkintani, mutta ei siitä pääse mihinkään. Kaikkialla tuntuu himputti olevan merkkejä siitä, että pitäisi kääntyä kannoillaan ja lähteä takaisin. Edes vähäksi aikaa; On kiusallisen houkuttelevia ja vielä tasaisin väliajoin itsestään muistuttelevia tarjoussähköposteja, Lontoo-ajan ällöonnellisuuskuvia, jotka putkahtelevat milloin mistäkin kolosta vahingossa esiin;

on ihmisiä, jotka kutsuvat sinne takaisin; lempi kappaleeni muistuttavat minua Lontoosta; se on koko ajan alitajunnassa [näin eräänä yönä taas unta siitä, että menin takaisin] ja sääkin on siellä mieletön. Siis että hei oikeasti, leikkiikö joku isompi taho kanssani ja nauraa jossain räkäisesti sille, että koko ajan törmään Lontoosta muistuttaviin asioihin enkä pääse siitä eroon? Kiitos nyt kamalasti hei, riittää jo! Voisi lopettaa leikkimisen, tai sitten vaihtoehtoisesti vaikka poistaa £9000 lukukausimaksut Lontoon yliopistoista, jotta voisin lähtä sinne opiskelemaan. Se olisi jotakin!

Tiedättekös muuten mitä?

Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun olen lähtenyt/tullut takaisin. Tekisi mieli sanoa, että onpa vuosi mennyt nopeasti, ja toisaalta onhan se totta kai; siihen on mahtunut kaksi ulkomaanreissua [ei, en laske mukaan Ikea-reissuja Haaparantaan], pääsykokeita, kesä töineen ja muuttoineen, oma asunto, viikonlopputöitä ja tosi nopeasti vierähtänyt akateeminen vuosi yliopistolla, mutta se on silti kaiken kaikkiaan ollut mahdollisesti elämäni tähänastisesti pisin vuosi. Luulisi, että vuoden jälkeen ikävä olisi tasaantunut ja olisin oppinut olemaan taas kotona, mutta nauran kyllä hykerrellen partaani, ehkä vähän katkerastikin. Juu ei minun kohdallani ainakaan. Ikävä vaan kasvaa. Tuntuu siltä, että jokin kamalan vahva magneetti on asettunut johonkin tuohon rintani kohdalle ja sen pari on Lontoossa vetämässä minua takaisin. Oikein nykäiseekin välillä, niin että rinnassa tuntuu.

Mutta hei, mitäs pienistä. Kohta on kevät [siis huh, nyt on huhtikuu!] ja sitten kesä ja työt ja sitten syksy ja mahdollisesti taas Lontoo. Awahooo! Sellaiset olisi suunnitelmat ainakin, mutta no joo, okei, ehkä olisi hyvä miettiä sellaisiakin asioita kuin opiskelu, vuokranmaksu, säästöt ja velanmaksut ennen kuin suin päin suihkii lentsikalla muihin maihin.

No mutta jaa, ehtiihän niitä sitten kun on iso ja aikuinen... ;) Vai mitä sanot, äiti?

[Kohta saattaa tulla perään tiukka puhelu siitä, että saahan sitä olla ikävä ja haluta takaisin mutta eihän sitä niin vaan voi rahojaan tuhlata kun pitää ajatella seuraavaa vuottakin kun tuommoinen opiskelijan heitukka olet, ja vielä taipuvainen hömpöttelyynkin niin kuin äitis. Katsotaan vain, kohta pärähtää puhelin !]

Kulinaristinen hurraahuuto suoraan Lontoosta

Olen tähän asti elämässäni tyytynyt toteamaan, että olen hyvin nirso ruoan suhteen enkä yksinkertaisesti ole syntynyt yhdeksi niistä kulinaristeista, jotka antautuvat silmin nähtävään nautintoon minimalistisen hanhenmaksapateeneliön tai les escargot á l'ail'n edessä

[ylä-asteella meidän ranskanopettajamme opetti, että les escargot on ainoa sana, jota aito kulinaristi käyttää etanoista, sillä aidot valkosipulietanat tulevat ranskasta, ja kaikkien aitojen yleissivistyneiden tulisi tietää, mitä escargot tarkoittaa];

lihapullat, makaroonivelli ja pinaattikeitto olivat suurinta herkkuani ja olin tyytyväinen siihen. Maksalaatikkoakaan en koskaan oppinut syömään, koska, no, siinähän on maksaa. Ei ei.

Varttuvan minäni puolustukseksi sanottakoon, että lapsuusvuosieni rajoittuneet menyyt ja makuaistimukset laajenivat kyllä vuosien karttuessa, mutten silti teinivuosinakaan oppinut syömään veri- tai maksaruokia, koska, no, nehän on verta ja virtsa-ainetta. Haarukka ei vain mennyt suuhun asti, vaikka miten pinnistin ja ponnistelin.

Sitten matkustin Lontooseen kahdeksaksi kuukaudeksi ja mullistin maailmani. Minä maistelin. Minä kokeilin. Minä mullistuin, enkä minä siihen erityisesti kuollut. Kokeilin oikeasti ruokia, joita en ikimaailmassa koskaan kuvitellut suuhuni laittavan, koska, no, enhän minä, koska, no, hyi. Tämä ei ollut tietoinen muutos, mutta siinä uuden maan ja ympäristön imussa ei tuntunut luontevalta jättää maistamatta sanomalla: En mää kiitos, ku mää en tykkää ku en oo koskaan maistanu tai siis en mää halua ku en uskalla ja se näyttää pelottavalta. Ai et uskalla kun et oo koskaan maistanu, uskalsit tännekin vaikket oo koskaan täällä asunut, no tervetuloa vaan tehdään sulle sitten kauravelliä. 

Vuoden aikana maistelin yhtä ja neljää, kuten myös toista ja kolmatta, koska siihen oli mahdollisuus, ja koska koko vuoden perimmäinen tarkoitus oli tehdä asioita, joita en muuten voisi tehdä. Tiesin, että sellaisia makuelämyksiä ei voinut kokea missään Suomessa, erityisestikään sillä hinnalla, joten pakkokin melkein oli tarttua haarukkaan ja tuikata se suuhun. Ja no maistelun tuloksena syntyneeseen listaan en oikeastaan voisi olla tyytyväisempi, koska se vain sattuu sisältämään kaikkien pinnan alla kyteneiden ennakkoluulojeni kumoamisen. Nehän oli syötäviä.

Mitä siis tarkalleen söin kahdeksan kulinaristisen kuukauden aikana Englannin elämyksellisessä pääkaupungissa? Oi, lista on mullistava!

• Kalmaria tervetuliaisillalliseksi.

• 22.9. kampasimpukkaa.

• 2.11. maksaa ihan paljaaltaan, ja 
• maaliskuussa maksapateeta...[Mikä kulinaristinen riemuvoitto!]

• ... unohtamatta sieniä, black buddingia ja englantilaista aamiaista.

• Minä pumpulisuu kokeilin myös ihan oikeaa chiliä paljaaltaan - BURN!  [Klikkaa!]

• Joulukuussa maistelin merikrottia...
  [Tämän kohdalla suosittelen Googlettamista, se ei nimittäin ole kaloista se viehättävin, ja sen syöminen samaan aikaan, kun sen ulkomuoto on sielunsilmien edessä, on itsessäänkin saavutus.] 

• ... ja kummitätini syntymäpäivänä söimme sushia yhdessä Lontoon parhaimmista ravintoloista - ja vielä tikuilla koko ateria!

• Ja syntymäpäiväillallisellani kokeilin sammakonjalkoja ja kania Piccadlly Circuksella [ranskalaisessa ravintolassa, jossa lautasliinanikin oli laskostettu sillä välin, kun kävin vessassa].

Avot vaan! Opimme sen, että oppia ikä kaikki; minäkin voin oppia syömään. Jos seuraavaksi sitten se rössypottu?

Lähdössä

Siinä oli se tarina. Elämäni on nyt matkalaukussa [ja yhdessä olkalaukussa ja kolmessa muovipussissa] ja taksi on saapuva näillä minuuteilla. Seitsemänkuukautiset muistot jäävät kuvittamaan 71 Scholars Roadin siipihuoneen seiniä, koristamaan kuljettuja katuja ja kohdattuja katseita, ja nuo tänne jäävät osat minusta tulevat varmasti aina vetämään minua tänne takaisin. Joskus palaan niitä hakemaan, mutta sitä en tiedä, jäänkö asumaan vai vierailenko vain. Kummin vain, tänne palaan vielä. Tämä nyt kuitenkin on kuin toinen kotikaupunkini täynnä muistoja ja elettyä elämää.

Miltähän tuntuu palata tänne parin vuoden päästä? Näyttääköhän tämä erilaiselta? Muistankohan enää silloin, miltä tuntui, kun kaikki oli tuttua ja tuntui ihan kodilta?

No, sitähän en tiedä ennen kuin muutama vuosi on mennyt. Siihen asti siis. Nyt kuitenkin, Lontoo, aika mennä. Heippa, sanon. Palataan taas.

Give a little time to me, I'll burn this out

Muistan tasan seitsemän kuukautta ja kaksi viikkoa sitten seisoneeni kummitätini etupihalla matkalaukun kahvaa pidellen ja yrittäneeni olla huomaamatta sydäntäni, joka takoi itsepintaisesti rytmiään kaikkialle kehooni, aina lempeän hermostuneeseen hymyyni ja täriseviin käsiini. Silloin aurinko paistoi selkään ja kesä oli hehkeimmillään, vaikka oli jo elokuun loppu ja Suomesta lähtiessä oli tarvinnut jo takin. En osannut lainkaan kuvitella, mitä pihaan kaartavasta autosta kohtaisin, en vain tiennyt, mitä odottaa.

Seitsemän ja puoli kuukautta oli edessäni, ja se tuntui ikuisuudelta. Muistan sen hetken paremmin kuin minkään muun koko seitsemältä ja puolelta kuukaudelta, koska siinä hetkessä, siinä kuumassa auringonpaisteessa, vihreiden puiden katveessa ja hermostuneessa hymyilyssäni minulla oli kaikki, se kaikki elämä, edessäni. Olin välitilassa, jossa tiesin joutuneeni jättämään taakse paljon saamatta niitä enää takaisin mutta kohtaavani jotain uutta ihan niillä hetkillä - ei vain uutta perhettä vaan kyse oli myös tulevaisuudestani. Tiesin jo jollain tasolla, että se hetki edelsi merkittävintä aikaa elämässäni, koska tällainen tilaisuus tuskin tulisi toistumaan, ja aikani täällä tulisi määrittämään minua koko loppu elämäni. Täällä näkisin, oliko minusta tarttumaan elämään vai olinko oikeasti niin arka ja mukavuudenhaluinen ihminen, kuin siihen asti olin kokenut olevani.

Välitila. Odottava jännitys. Tässä sitä mennään. Jos olisin elänyt elokuvassa, elämäni taustalla olisi silloin soinut tämä.

Muistan nyt järjettömiltä tuntuvat huoleni siitä, etten sopeutuisi perheeseen eivätkä lapset oppisi luottamaan minuun, ja on vaikea uskoa, että todella silloin huolehdin sellaisista asioista, koska se tuntuu niin naurettavalta. Voi lapsi pieni, sanoisin, vuotesi tässä perheessä tulee olemaan hienompi kuin uskoit.

Sitten elämä imaisi mukaansa ja tajusin, miten paljon sillä oli tarjottavana. Oli mentävä, kun oli mahdollisuus. Pääsin mukaan suurkaupungin menoon ja seitsemänkuukautinen ikuisuuteni alkoi osoittautua lyhyemmäksi kuin olisin toivonut. Menin, tulin, juoksin, olin ja elin hetkessä, en miettinyt liikaa. Oli elokuvani tämä vaihe; Mennään sinne. Mennään tuonne. Juostaan takaisin. Kiirehditään eteenpäin. Tuskin nukutaan ja taas mennään, mennään niin lujaa että jossain vaiheessa alkaa pyörryttämään ja elokuvan päähenkilö vain seisoo pyörryksissä paikallaan ja kaikki muu pyörii sumeana ympärillä.

Elämäni/elokuvani taustanauha vaihtui pian täksi, mitä lähemmäs joulua päästiin. Aloin elää sitä vaihetta, jolloin tarve mennä ja nähdä ei ollut enää pakonomainen, vaan elämä oli tasaantunut ja tiesin, mitä viikoilta ja viikonlopuilta odottaa ja mitä niiltä halusin. Tein sitä, mikä tuntui hyvältä enkä sitä, minkä koin velvollisuudekseni koska olin Lontoossa. Olin asettunut ja hirvittävän, sanoinkuvaamattoman, mielettömän onnellinen siitä, että olin missä olin. Tässä vaiheessa, pari viikkoa ennen joulua, päälle humahti toki myös ensimmäinen koti-ikäväaalto, mutta sitä olin odotellut saapuvaksi kauan ennen kuin se sitten saapui. Sehän kun kuitenkin kuuluu asiaan, mutta positiivista oli, että se tuli vasta niin myöhään. Rakastin elämääni, ihan kunnolla.

Sitten vaihtuikin kohtaus. Joulun jälkeen sotkin itseni yhdenlaiseen tunnemyräkkään ja kesti aikansa, että pääsin siitä eroon. Sosiaalisessa elämässäni tapahtui silloin kaikenlaista hämmentävää ja podin sen lisäksi lomanjälkeistä koti-ikävää, joten elokuvani eli nyt sitä vaihetta, jossa päähenkilö kohtaa suurimman vastoinkäymisensä. Tiedättehän te, kohtaukset, joissa päähenkilö vain vaeltaa tyhjillä kaduilla huppu päässä tai istuu kotona tuijottaen tyhjästi eteensä tai itkien hiljaisia kyyneleitä käydessään läpi jotenkin vastoinkäymiseensä liittyviä muistoja tai muuta yhtä kliseistä. Oma elämäni nyt todellakaan ei ollut niin dramaattista, hahhah, mutta you get the point. Oli siis se vaihe elokuvastani, omani vain nyt potenssiin miinus tuhat!

Nyt ihan uskomattoman kevään, mitä antoisamman seuran ja itkettävän haikeiden ihanien hetkien jälkeen en voi uskoa, että ikuisuuteni on nyt tässä. On viimeinen iltani Lontoossa, ja huomenna nostan laukut taksiin ja ajan kohti taas yhtä uutta välitilaa elämässäni - konkreettisesti tarkoitan lentokenttää, kuvainnollisesti puhun ajasta, kun olen taas kotona ja totuttelu uuteen arkeen alkaa jälleen. En osaa sanoin kuvailla, miten käsittämätön aika täällä on ollut, enkä osaa kuvitellakaan, millaista on jättää tytöt ja koko muukin perhe tietäen, etten ehkä oikeasti näe heitä enää. Olen meinannut itkeä monet itkut heidän kanssaan miettiessäni, millainen lähtö tulee oikeasti olemaan, mutta en usko, että mikään kuvitelmistani on ollut lähelläkään sitä, mitä huomenna tulen kohtaamaan. Jo kirjoittaessani tätä pala nousee kurkkuun. Mikään muu kuin tämä ei kuvaa tunnetilaani paremmin.
[Sanat nyt eivät aivan kohtaa tilanteeni kanssa, mutta muuten se on täydellinen.]

Sitä se kuitenkin on. Muutos tuntuu eniten, lähteminen on vaikeinta. Sitten helpottaa.

How about a cuppa?

Tässä kerron vajaan kahdeksan kuukauden tarinani teekuppein. Vain murto-osanhan tämä silti kertoo siitä, kuinka monta iltapäivää, aamua, myöhäistä tuntia ja naurua näiden äärellä todella vaihdettiin, ja siitä, miten elämä tuntui niin voimaannuttavalta ja maailma aina niin paljon paremmalta näiden ylle kumartuneena intensiivisen keskustelun imussa.

Joskus se teekuppikin kuitenkin tyhjenee, ja kaikkien on lähdettävä kotiin. Niin nytkin.

Teekuppi on nyt tyhjä. Finland, I'm coming home! [Kohta.] Toivottavasti kaapissa on tarpeeksi teetä, jotta kupin saa nopeasti taas täyteen.

Se on [rahan]menoa nyt

Viimeinenviikonloppu viimeinenviikonloppu viimeinenviikonloppu viimeinenviikonloppu. 36 viimeistä tuntia on menty hullunkiilto silmissä ja menosärky jalkapohjissa, taaplattu New River Walkeilla, Changing of the Guardilla, ravintoloissa ja kahviloissa, suklaakaupoissa ja tavallisissa, vaatteellisissa ja vaatteettomissa, ylensyöty kaksi kertaa ratkeamiseen asti, mässäilty pääsiäissuklailla häpeällisin, aivan epäinhimillisin määrin, nautittu elämästä ihanassa seurassa ja kulutettu arviolta nelinkertaisesti se rahamäärä, jonka normaaliviikoilla kulutan - kaikki vain sen takia, että meneillään on viimeinen viikonloppuni Lontoossa.

Hummailuni saa toki jatkua vielä toisetkin kaksi päivää [kiitos pääsiäispyhien vapaiden], mutta onneksi olen nyt 36 tunnin karkumatkan jälkeen vihdoin kotona ja voin huilata vähän aikaa ennen toista mokomaa. Mukavaa pääsiäispyhien välipäivää!

PS Hehkutetaan myös hetki torstai-iltaista teatteriesitystä, sillä me päästiin katsomaan upeita, upeita [myös uusimmassa James Bondissa näytelleitä] näyttelijöitä, Ben Whishawia ja Judi Denchiä. En vieläkään ole aivan päässyt yli siitä, miten lahjakkaita näyttelijöitä kumpainenkin oli myös suorana näyttämöllä. Sitä näytelmää pystyi kuvaamaan ainoastaan sanalla vangitseva. Voi väristys...

Keskellä taideteosta

Brick Lane on niitä Lontoon alueita, joista ei uskoisi, että ne on niin lähellä niinkin hyvää aluetta kuin London Bridge. Siinä missä London Bridge on toimistotyöläisten valta-aluetta, elättää pukumiehet salkkuineen ja tiukat tädit jakkuineen ja tervehtii kaduntallaajaa korkeilla toimistorakennuksillaan, Brick Lane on sen vastakohta. Se on katutaideteosten sylissä lepäävä katu, jonka yllä leijuvat sanat ghetto, grunge ja graffiti ovat melkein käsinkosketeltavia. Siellä varastoliikkeen vieressä on tatuointiliike, autotallista sinne lykättyine romuineen on tullut menestyvä kauppatila, puunrunko on suojeltu värikkäällä villakääröllä ja kadulla kävelee vastaan aaseja [ihan oikeita]. Se on kaikkea muuta kuin naapurinsa London Bridgen tiukka ja kliininen ympäristö; se on värikäs, monikulttuurinen, yllätyksellinen ja jo itsessään taideteos

- niin kuin on Lontookin. Tämä kaupunki on täynnä erilaisia, niin Brick Lanen kuin London Bridgenkin kaltaisia pikkukyliä ja yhteisöjä, monia kulttuureja sekä lukuisia toisestaan poikkeavia ympäristöjä, ja ne kaikki silti elää tasapainossa tämän kaupungin sisällä. Se on yksi Lontoon hienoimmista asioista; jo yhden metroaseman matkustettuaan tuntee matkanneensa toiseen maailmaan, ja toisen aseman jälkeen eteen valkenee kolmas maailma. Tämä on kulttuurien kirjoa ja moninaisuutta parhaimmillaan, niin on.

Ja jos mistään haluat Lontoosta löytää vintage-liikkeitä ja kirpputoreja, Brick Lane on se paikka.