Kotona kaikki hyvin

Olen asunut pienessä yksiössäni kuukauden päivät. Olen kotiutunut. Olen elänyt nautiskellen. Olen löytänyt kodistani lempipaikkani, jossa istun illat villasukat jalassa. On ihanaa lähteä töistä miettien: ah, kotona saa vihdoin olla itsekseen.

Olen nimittäin ollut harvinaisen sosiaalinen tämän kesän, kun tuntuu, että kaikki ihmiset hajoavat ympäriltä johonkin suuntaan; yksi Helsinkiin, toinen Turkuun, taas yksi Helsinkiin. Kaikki lähtee omille teilleen, ja sitä haluaa viettää kaiken mahdollisen ajan heidän kanssaan, mutta kummallisesti työt rajoittavat ajankäyttöä niin, ettei päivässä tunnu olevan riittämiin tunteja, ja kuitenkaan ystäviäänkään ei halua unohtaa ja on ponnisteltava, että ehtii kaikkea. Ja sitä nimen omaan haluaa ehtiä, koska kohta ei ole enää mahdollisuutta yrittääkään, kun kaikki asuvat muualla. Siksi päivät ovat rajojaan myöten täynnä, vähän pullollaan toisen vuorokauden puolella, ja töiden jälkeen on mahtavaa, että kotona on pieni hetki aikaa itsellekin. Parasta on, että se hetki on omassa pikku kodissa omalla sohvalla omalla tavalla. Ihan parasta.

Ja onneksi on kesä, jolloin päivää voi venyttää seuraavan puolelle, eikä se silti ole mistään pois.

Kesä on tuulitukka, hymytyttö

Tähän alkuun jälleen yksi biisi taustalle tunnelmoimaan. Klick. Jatketaan sitten.

Totesin eräänä päivänä itselleni, että kesällä me kaikki ollaan jotenkin erityisen huolettomia. Mennään silloin, kun siltä tuntuu, unohdetaan kello kotiin, annetaan hiusten takkuuntua merituulessa, valvotaan illan viemänä ihan vahingossa aamuaurinkoon, tehdään vähän sinne päin eikä sitä mietitä sen enempää. Kesällä hetki on enemmän läsnä ja siihen on helpompi tarttua, ja asiat, jopa ne harmittavat, tuntuvat mutkattomilta auringonpaisteessa, siinä hetkessä, varpaiden kurkottuessa laiturin yli virtaavaan jokiveteen. Ei huolehdita, hymyillään.

Täydellinen sekasotku. Kamalan pitkä valitusveisuu. Silti ihana elämä.

Siis voi huh. Ennen Suomeen paluuta ajattelin pysyväni tänä ahkerana kirjoittajananne ja päivittäisin päivittäisiä päivityksiäni -- no voi huokaus, tiedän olevani ihan sucker noiden alkusointuviljelmieni kanssa, mutta kun ne vaan on niin kivoja you know!! -- mutta noin arviolta ensimmäisen päivän jälkeen tajusin, ettei se todellakaan tulisi tapahtumaan. Asettuminen takaisin kotiin vei liikaa aikaani, piti hoitaa asioita, nähdä sukulaisia, viettää laatuaikaa ystävien kanssa, hankkia passeja ja todistuksia töihin ja tehdäkin töitä, ja yhtäkkiä aikaa ei sitten muulle jäänytkään ja tässä me nyt ollaan viikko ja neljä päivää paluuni jälkeen enkä vieläkään ole mitään kirjoittanut. Paitsi nyt kirjoitan. Ja aika pitkästi, ilmeisesti.

Paluu. Kenen muun mielestä tuo sana muuten kaikuu jotenkin tosi kauniisti?

Asettuminen takaisin kotiin ja 'normaaliin' elämääni on ollut vivahteikkaampaa kuin etukäteen ajattelin. Kuvittelin, että olisin kamalan innoissani kotiin pääsystä ja kaikesta, mitä siihen liittyi, mutta oloni on kieltämättä ollut aika alla päin ja haikea. Ei yhtään pahalla tavalla, sen sanon, mutta perhettä Lontoossa on hirmuinen ikävä ja oikeastaan ikävöin jo sitä Lontoo-aikaista Mariakin. Siellä se oli paljon menevämpi ja meni hetken mukana enemmän, mutta jostain syystä täällä ajattelen, että eihän tuolla ole edes mitään nähtävää. Sama vanha se siellä ulkona on, saanko vain jäädä katsomaan leffoja peiton alle ja rauhoittua vähän aikaa. Oli se kuitenkin aika intensiivinen kahdeksan kuukautta.

Tai, no - ei oikeastaan ihan noinkaan, haluaisin kyllä mennä ja nähdä normaalissa määrin, mutta huomaan, että kyllä se eräänlainen ulkoinen paine siitä, että piti mennä kun se oli mahdollista, on kadonnut. En vain täällä tunne tarvetta siihen, siihen menemiseen ja juoksemiseen. Kaikki on tuolla kyllä, kyllä sinne ehtii. Toisaalta tämähän on ihan hyvä näin, koska nyt pystyn keskittymään siihen kevään olennaisimpaan enkä hillu pitkin kyliä kun pääsykoekirjat lojuisi kauniissa asetelmassa täydessä siivossa työpöydälläni. Sekamelska ja hävettävä siivo kertovat ainakin, että alkuun on päästy ja kulku kohti pääsykokeita on alkanut. [Hyvä minä.]

Paitsi tuo sotku ja sekamelska on pitkälti ihan muiden syiden ansiota kuin pääsykokeisiin panostamisen [olen tähän mennessä tehnyt sitä kerran, mutta PÄÄSIN SENTÄÄN ALKUUN!]. Tämä sotku se vain on sen syytä, että takaisin tullessani tunsin aivan hämmentävän vahvaa ahdistusta kaikesta vanhasta roinasta ja tavarasta, joka muistutti ajasta ennen Lontoota, ja päätin pistää huoneeni uuteen uskoon. En halunnut minkään muistuttavan vanhasta, koska koin kuitenkin olevani vähän muuttunut ihminen, tai ainakin sellainen, jolla oli vahvoja ja vielä tuoreita muistoja edeltäviltä kuukausilta toisessa maassa ja kaupungissa, ja ne olivat juuri sellaisia muistoja, joista ei halunnut päästää irti. Myönnettäköön, olin ehkä vähän turhan antipaattinen Suomea kohtaan, mutta jotenkin tänne takaisin tulo ei tuntunut niin loistokkaalta nyt, kun tiesi, ettei ollut menossa takaisin.

Huomaan, että kuulostan nyt tosi negatiiviselta. Sitä en kuitenkaan todellakaan ole, sillä minusta oli aivan äärimmäisen, voimaannuttavan, uskomattoman kivaa tulla takaisin ja nähdä kaikki perheenjäsenet ja ystävät joita ikävöin. Vain tähän ympäristöön tottuminen vie [vei] aikaa.

Huoneessani myllertävä sekamelska on laajentunut kyllä näköjään myös pääni sisälle, sillä olen vielä vähän semmoisessa välitilassa, jossa pitää tottua uuteen. Olen vähän hämmentynyt vielä. Piti heti etsiä käsiin Lontoota muistuttavia asioita ja pistää ne esiin, ja piti pistää piiloon semmoisia, joista tuli huonoja viboja. Onkohan tämä univeraali ilmiö kaikille vaihdosta tai pitkäaikaisesta oleskelusta toisesta maasta tulleilla? Tuskin sentään olen ainoa?

Nyt, kun valitusvirteni on lähestulkoon loppu, haluan vain sanoa, että kyllä. Elämä on ihanaa kaikesta huolimatta.

Helmikuun kahdennenkymmenennenensimmäisen kuumimmat

Joskus on päiviä, jolloin ei oikeastaan tapahdu mitään hurjanmoista jännityksellistä, mutta olo on silti tosi keveä ja onnellinen. Tänään on yksi niistä päivistä, ja totta vie, onhan tässä päivässä paljonkin hurjanmoisen jännityksellisiä asioita, kun ne osaa etsiä. Sellaisia, jotka ansaitsevatkin ilahduttamisensa kunniaksi onnellisuutta tänä kahdentenakymmenentenäensimmäisenä päivänä helmikuuta.

Onnen ainesosat 21. helmikuuta:

Iso, keltainen aurinko, joka on tullut takaisin ja jaksaa taas paistaa valovoimaisena varmasti seuraavan syksyn pipoon ja lapasiin asti. Se säihkii keltaisuuttaan Lontoon talvikirpeyden keskelle ja hymyilee oikein aurinkoisesti. Aurinkohan on onnellisuudessa kuin vehnäjauho pullataikinassa; ilman sitä ei tule muuta kuin elämäniloton limaklöntsä, josta ei ole kuin [maha]vaivaksi.

Ajatus siitä, että oioi, nyt on torstai! toimii onnen ohjeessamme kananmunana, joka pitää kaiken koossa. Se jaksaa sitoa kaiken merkitykselliseksi kokonaisuudeksi ja muistuttaa että hahaa, huomennapa on jo perjantai, ja sen jälkeen tulee lauantai ja Harry Potter -kierros Warner Brothers Studiolla!! Torstait ovat hienoja päiviä.

Tuttuna ja turvallisena mausteena muistista, vaniljana siis totta kai, toimii eilisillan kuuma, poksuva suomikirkon sauna. Ei ole kakkua ilman vaniljaa eikä elämää ilman saunaa. Mikään ei ole tuntunut niin ihanalta sitten tänne tulon, ei vaan mikäänmikäänmikään, kuin se lämpö, joka otti heti saunan oven avatessa vastaan - unohtamatta sitä hetkeä, kun vesi sihahti kiukaalle ja höyry kääriytyi ympärille yhden minun Lontoohistorian kamalimman päivän jälkeen. Koko keho rentoutui yhdessä hetkessä ja kaikki huolet valui pois. Se tunne oli sanoinkuvaamaton, ja siitä on varsin mainio ammentaa voimaa tähänkin päivään. Vaikka varsin mainio se on jo nyt, ei sillä! Aivan oiva leivos tästä on kehkeytymässä.

Ensi kesän inspiraatiokuva- ja suunnitelmakokoelma, joka valmistuu Pinterestiin pala palalta minua motivoimaan; tämä käy siis kaiken kokkaamisen erikoismausteena, ehkä kanelina, ehkä mansikkana, joillekin kirsikkana tai viikunana kenties. Kesä 2013, minulla on varallesi kovaa kyytiä ja suuria suunnitelmia - paras alkaa valmistautua, sillä tämä inspiraatio on vaikeasti hillittävissä.

Tämä onni lähtee nyt uuniin kypsymään, ja illallahan sen näkee, millainen kakku siitä tuli. Odotan innolla!

Hämmennyksen erävoitto

Minä en nyt ihan rehellisesti tiedä, miltä musta tuntuu. Tulin takaisin, olin innoissani, elin euforisissa pilvissäni ja nyt olen ihan tavattoman hämmentynyt. Mulla oli tänään ensimmäinen päivä oikeita töitä, ja niin ihanaa kuin se olikin, tuntuu, etten jaksa tätä kolmea kuukautta. Tai no ei, en oikeastaan tunne niinkään, vaan jotenkin vain väsyttää ihan kamalasti. Olen tulossa taas sairaaksikin, tunnen sen kurkussani, ja ehkä sekin vaivaa jonkin verran, mutta jokin muukin on nyt vähän huonosti.

Minulla oli mielettömän mukava aamu perheen kanssa ja niiden seurassa oleskeleminen sai minut hyvälle tuulelle, mutta nyt omassa huoneessa pienellä tauollani jonkinasteinen suru hiipi puseroon. Tai ei ei ei, ei edes suru, vaan pieni alakulo. Levottomuus , ehkäpä.

[Pystytte ehkä rivien välistä havaitsemaankin, miten oikeasti olen hämmentynyt tällä hetkellä.]

Oikeastaan tällä väsymyksellä ei ole mitään tekemistä perheen, työn tai edes sen kanssa, että olen taas Lontoossa enkä kotona [koska siitä olen vielä ihan superinnoissani], vaan syy on siinä, että kuulin juuri yhden täällä asuvan ystäväni uutiset. Hän lähti joululomalleen kuten mekin, innokkaana siitä että pääsee kotiin mutta myös siitä, että jäljellä oli vielä pari kuukautta Lontoota ja täkäläisiä ystäviä. Sitten hänen host-mamansa olikin ilmoittanut loman aikana, että kuule, ei sittenkään ole takaisin tulemista, voit vaan tulla hakemaan tavarasi täältä ja lähteä kotiin.

Voitteko kuvitella.

Ensin tästä kuultuani tulin täysin tuohtuneeksi; en voinut ymmärtää, miten raukkamaisesti ystäväni host-äiti oli asian hoitanut, ja seuraavaksi olin vain pettynyt siitä, että tämän ystävämme seurasta emme voikaan nauttia kevätaikaa. Sitten ajatukseni alkoivat kulkea suuntaan, jossa erinäisiä ajatuksia risteili päässä ja hyvä vaikkakin väsynyt olotilani ajautui hyvin hämmentävän tunteen valtaan - niina ei olekaan enää täällä, mitä ihmettä? annakin lähtee jo maaliskuun kolmas, milloinkahan muut porukasta? ketä tänne sitten jää? pitäisikö minunkin hankkia jo se lentolippu maaliskuun loppuun, olisi ainakin jotain mitä kohti suunnata? jaksanko tosiaan niin pitkään?

Olin siis aamun töiden takia onnellinen mutta samalla ymmärrys siitä, että tämä oli vasta ensimmäinen päiväni kolmesta kuukaudesta, oli jotenkin valtavan väsyttävä. En tälläkään hetkellä aivan tiedä, mitä tunnen, mutta ehkä se tässä selviää. Kuka muukaan sen minulle selvittäisi? Kyllä minä tämän viikon, tai viimeistään seuraavan, jälkeen tiedän, millä mielillä tämän kolmikuukautiseni täällä tulen viettämään. Hämmennyksestä selvyyteen, kyllä kyllä. Ajan kanssa.

Itsenäinen itsenäisyyspäivä

Tiedättehän se tunteen, kun joskus aamulla herää eikä tiedä, mikä päivä on? On ihan tokkurassa ja heiveröisillä aamuvoimillaan ponnistelee tiensä läpi sinne mielen sopukoihin, missä tieto "On torstai 6. päivä joulukuuta" pitää residenssiään? Olen huomannut, että yleensä tämä käy silloin, kun ei tarvitse herätä kellon sointiin, vaan edessä on vapaapäivä ja herätä saa rauhassa ja omaan tahtiin tietäen, että sinä aamuna on mahdollisuus laiskotella.

Tänään sitten herrat Aamutokkura ja Tietämättömyys kävivät kylässä meilläkin, vaikka valkenemassa olikin ihan tavallinen työpäivä; laitoin herätyksen pois päältä, makoilin hetken tietämättömässä tilassani peittojen alla jump-inissa ja yritin löytää oikean sanan tälle päivälle. Kesti huikean kauan aikaa, ennen kuin sana torstai pulpahti pinnalle. Erityisen hauskaa siitä teki se, että juuri herättyäni hyvin lapsenomainen joulunodotus kutitti mahassa [tai oikeastaan se tuntui rinnassa mutta jostain syystä se olisi kuulostanut turhan romantisoivalta tähän paikkaan]. Eriskummallista oli se, että kehoni tiesi ennen kuin mieleni sen, että nyt on aika juhlapäivä, paras olla juhlamielellä. Aika fiksu keho, vai mitä sanotte!
 
No, ainakin minun mieleni tähän sanoi, että juhlamielellä minä olinkin, sillä tuntui siltä, kuin olisin ollut 5-vuotias jouluaatonaattona ja tiennyt, että jotain jännittävää tapahtuu pian. Kun sitten vihdoin torstai  loksahti mielessäni paikoilleen, mukana vyöryi muutkin oleelliset asiat: on 6. päivä joulukuuta, siis on Itsenäisyyspäivä, joulu on tulossa, illalla on Linnan juhlien kotikatsomo ja Suomen kotona leivottaisiin torttuja - tämä aamu oli siis kaikin puolin mainio, eikä vähiten sen takia, että tänään tuntui ensimmäisen kerran kunnon jouluinnostus. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!

Nyt ei tietenkään saa unohtaa sitä huomauttamisen arvoista tosiseikkaa, että enää on kulutettava vain 15 päivää, ennen kuin sinivalkoinen kone kiidättää minut kohti kotikontua ja joulua [!!]. Olen minä vaan jo niin mahdottoman valmis käymään kotona, että jos nyt olisi mahdollisuus, lähtisin heti. Niin paljon kuin perheen tyttöjä rakastankin, niin [voi hyvänen, mutta myönnettäköön] on se vaan niin väsyttävää. Minusta se lisäksi kertoo aika paljon tämänhetkisestä työ-/Lontoo-motivaatiostani, että puhun päivien kuluttamisesta sen sijaan, että sanoisin odottavani tulevaa kahta viikkoa ennen kotiin lähtöä.

[Vaikka pääasiallinen päämääräni onkin nyt vain päästä käymään kotona, niin älkää nyt käsittäkö väärin: odotan toki lähes yhtä suurella innolla kaikkea sitä, mitä kalenterini ennen sitä lupaa tapahtuvan. Tämä on lähinnä työaiheinen juttu. Vapaa-aika se kukoistaa edelleenkin.]

Asiasta kukkapurkkiin, minun kuluneeseen Suomen 95. itsenäisyyspäivään on kuulunut jouluinnostuksen lisäksi lämmintä kaakaota, lounas ja hyvää seuraa pubissa Wimbledonissa, kieli joka meni menojaan yhden suklaatoffeekakun perässä, pakkasasteita ja linnanjuhlia, joissa hetki sitten koettiin melko historiallinen hetki, kun neljä presidenttiä osallistuu Itsenäisyyspäivään presidentinlinnassa. [Kahdesti se käsittääkseni on ennen tapahtunut.] Seuraavana vuoroaan odottavat taas Linnanjuhlat, Tonttu Toljanteri ja Tuntematon Sotilas. Niitä on iltani tehty.

Nyt hyppään jump-iniini ja vetäydyn kotikolooni huoneeni nojatuoliin. Hyvää itsenäisyyspäivää, kaikki!

Devil's duo

The other day a rather unexpected feeling presented itself to me. I was having a leisurely stroll around the neighbourhood in an exceptionally jolly mood - I had had a wonderful day with lots of laughing and cuddling with the children and was really feeling The Christmas Spirit - when a sharp bang of longing went through my chest.

I began to feel anxious and with every pace taken towards home I grew more restless, it seemed. Even after having settled down comfortably in my room with a cup of mulled wine I couldn't shake the anxiety off. I was not feeling good, for the duo of anxiety and restlessness, or the duo from the devil, as one might say, I hate most of all. What made it worse was that I didn't know where the feelings came from. Oh boy, was it fun...

When I did the only thing that seemed to not make me feel worse [opened my Facebook, that is], and saw my Mum's name and the little green dot right next to it and felt a faint wave of sadness, I realised what was wrong. I was actually so homesick that it made me feel that bad. But how come? I've enjoyed and loved everything here, all the madness that's going on in my life nowadays is making me feel like I'm really living, and yet I get homesick. Why is that?

Just because I couldn't bare to feel so anxious without knowing the cause for it, I had to try and find it, the cause I mean. I sat down and actually thought through the recent changes in my life that might have caused my oh-so-strong anxiety.

And, believe it or not, I found it. The cause for the Devil's Duo and homesickness was the fact that I no longer had anything to wait for except for going home. What I mean is, not once during my time in London have I had a time when I didn't have anything really special and exciting to wait for - at the beginning there were the occasional and somewhat rare nights out with my relatives, then there was the visit of my Mum and friend looming in the future, after that I was so looking forward to going to celebrate Diwali with one of my relative's family. Thus, it seems that the something-a-bit-extraordinary that is going to happen in the future is something I get happiness from when I'm having a bad day. It cheers me up to think that there's something out of the ordinary coming up.

[Although, let's face it, who doesn't? Everybody gets cheered up by exciting events. I know I'm not the only one. But that's not the point.]

The good thing is that the Devil's Duo's appearance was only a one-day thing. It's long gone and moved on by now, and I'm as good as ever. But I guess one has to have at least one real low point while living abroad to realise how great the time on other days has been.

And, for one thing, it showed me that I do miss home even though I hadn't felt it until now. It made me realise how wonderful a thing it is to have a place called home to miss and to return to. Not everybody has one.

Unohdus ja uppelus

Talvistuva kaupunki puhui taas viikonloppuna kauneimmalla kielellään, kun kävimme katsomassa Westminster Abbeya, St Jamesin puistoa syysväreissään, jotenkin eriskummallisesti kaikilla kolmella edellisellä Lontoo-vierailulla näkemättä jäänyttä Buckinghamin palatsia sekä tietenkin kuningattaren luo johtavaa kävelykatua, jolla siis kaikki kuninkaat ja kuninkaiset [lue: prinssi Harry] on kulkeneet [ohmygooood, oon siis ihan totally melkeen kulkenu sen jalanjäljissä tai ainaki niiden vieressä. OMG!!]. Näin myös pitkän tauon jälkeen ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, tai siis oikeastaan tarkalleen ottaen kahta ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, mutta toista heistä olin onnekseni nähnyt lähemminkin kuin kolme viikkoa sitten, toisin kuin toista vallan valloittavaa.

On muuten ihmeellistä, miten antoisaa pelkkä yhdessä oleskelu voi sellaisen ihmisen kanssa olla, jonka seurassa tuntee olonsa mukavaksi ja mutkattomaksi - mutkattomalla tarkoitan tietysti sitä, ettei tarvitse teeskennellä, pakottaa tai yrittää olla mitään, mitä yksinkertaisesti ei ole, vaan sanat saavat virrata ulos ihan sellaisina kuin ne ajatuksissakin virtaavat. On hieno tunne, kun tietää, että toisen seurassa voi olla aidosti itsensä eikä yhdessä olo vaadi enempää kuin toisen seuran [niin, ja tietenkin ajoittaiset Starbucks-kahvit ja inkivääriset piparkakku-ukkomuffinssit] ollakseen mukavaa.

Eilen illalla palasin sitten pitkän päivän jälkeen kotiin, kääriydyin talven kanssa yhteen kuuluvaan uuteen perinnevillapaitaan ensimmäistä kertaa, sammutin valot ja mietin hetken, miten ihanan lopetuksen viikko sai. Pitäisi useamminkin muuten hiljentyä palaamaan kuluneen päivän onnenhetkiin ja elämään ne uudestaan, ne kun tahtovat arjen imussa jäädä tyystin huomiotta ja unohtua kokonaan. Ja ovathan onnenhetket ihan liian kivoja jäädäkseen unohduksen uppeluksiin, hmh duh! :)

Kulman takana taivaalla

Blogin puolella on ollut viime aikoina hiljaiseloa, sillä mitään uutta uutukaista elämässäni ei oikeastaan ole tapahtunut. Käyn yhä kuluneiden kuukausien lailla tutkimassa Lontoota sen minkä ehdin, mutta tavallaan siitäkin on jo tullut osa arkea; uusien paikkojen ja tapahtumien näkeminen kuuluu nykyään yhtä lailla arkeen kuin itkupotkuraivarit ja kakkavaipatkin. Muutenkin elämä on hiljalleen asettunut uomiinsa, ja päivittäinen rytmi lasten hippaleikkine aamupalapöydän ympäri

[ilman vaatteita, tietysti [ne lapset, en minä]],

tyttöjen vaatteidenvaihtodraamoineen, vessanpönttöönputoamispelkoineen ja maailman sydäntä lämmittävimpine haleineen on tullut niin tutuksi, että arjen ihanuus on täälläkin alkanut välillä jäädä ihan huomiotta. Sanon sen nyt kuitenkin ihan vain selventääkseni seuraavan tosiasian niin teille kuin itsellenikin: elämä täällä on ihanaa ja nautin arjesta enemmän kuin osasin odottaa. Puhumattakaan vapaa-ajasta. Minä todella viihdyn täällä.

Mitäs täällä nyt sitten on tapahtunut? Noh. Viikonloppuna ympäri Lontoota paukuteltiin raketteja sellaisen miehen kunniaksi, joka on ainoana koko Englannin historiassa yrittänyt räjäyttää kuninkaanlinnan. Hieno mies vai miten se meni...? No okei, ei ne nyt oikeastaan sitä miestä itsessään juhli vaan tämän vangitsemista, mutta raketteja ne on täällä paukutelleet koko viikon ja viikonlopun ja eilen niitä ammuskeltiin ihan komeallakin tavalla Blackheathissa. Olin kaverin kanssa niitä katsomassa, ja vaikka nämä kyseiset kaivossa ja kaivonkolossakin kuulutetut Blackheathin ilotulitukset olivatkin pettymys kestonsa puolesta, niin olihan ne silti aika hienot... Ja kun seura oli mukavaa, niin mitäs muuta minulla siihen on sanottavana kuin että ihana ilta vaikka lyhyt olikin!

Iltani jatkui väripommituksen jälkeen tärkeämpääkin tärkeämmäksi tulleen kummitätini luokse ihan vain kulman taakse ilotulitusaukeasta. Me löhöiltiin sohvalla kynttilän valossa, syötiin kanapasteijoita ja rentouduttiin, eikä se tarvinnut mitään muuta. Paitsi että matkalla lähikauppaan ja takaisin vatsanpohjaan tuli kutkuttava tunne, ja sen takia tuntui melkein kuin olisi ollut joulu. Se kutkuttava tunne oli lumen odotus.

Eihän sitä tietenkään tullut, sitä lunta siis, mutta jokin eilisillan pimeässä kirpeydessä sai tuntemaan, että kohta ensimmäinen hiutale leijailee taivaalta lapaselle. Ehkä se oli se täysin kirkas tähtitaivas, tai ehkä se hengityksen höyryttävä kirpeys, tai ehkä vain se tosiasia, että olen jo heti marraskuun alettua tuntenut joulujännityksen mahanpohjassa, mutta eilen joulu tuntui olevan ihan ikkunan takana. Niin kuin lumihiutaleetkin. Vaikkeivät oikeasti olleetkaan.

Minullahan ei tietenkään ole mitään sitä vastaan. Otan joulun ja joulutunnelman avosylin vastaan heti, kun se vain luokseni saapuu. Ja jos eilen oli se hetki, niin olkoon näin. Tervetuloa, joulu.

Kotiin

Paluumatkalla Birminghamista Lontooseen oli pimeää ja talvista. Linja-auto oli sisältä punainen ja vierustoverini kanssa olimme molemmat punaisissa, toinen villapaidassaan, toinen kaulahuivissaan. Juttelimme joulusta.

Olimme kotoisasti auton perällä omassa pienessä pesässämme ja minusta tuntui, ettei tarvinnut olla missään muualla kuin juuri siinä. Kuuntelimme musiikkia, joka sai kylmät väreet luikertelemaan niskasta varpaisiin [klikkaa] ja katselimme ulos ikkunasta. Mikä jännittävintä, välillä näytti siltä ihan kuin moottoritien liittymä olisi ollut se, joka kääntyy kotiin Höyhtyälle. Ja kun huomasin, että tienviitta ei ollutkaan se sininen valkoisilla kirjaimilla joka viittoi Kaukovainio/Äimärautio vaan London ja tienumeroita mustilla kirjaimilla valkoisella, ajatus ei ahdistanut. Tuntui silti, että olin menossa kotiin.

Illalla nukkumaan mennessä mielessä pyöri paluumatkalla kuunnellut sanat: "My love, leave yourself behind..."

Itsekkyyden äärimmäisyys ja naurettava tuonnekuohu

Edessä on valtavan tunnekuohun pyörteissä kirjoitettu teksti, joten pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, mitä negatiivista se ikinä saakaan teidät tuntemaan. Oli se sitten ärsytystä, turhautumaa tai huvittunutta epäuskoa minua kohtaan, aion kohdata sen selkä suorana ja nauraa jälkeenpäin, miten naurettava koko teksti ja siitä kuultava paniikki on minustakin. :D

Mutta asiaan. Elämä Lontoossa on alkanut mielettömän hyvin. Olen oppinut itsestäni enemmän kuin osasin kuvitella kuukaudessa [!] oppivani [muun muassa sen että pystyn sittenkin syömään kalmaria ja oliiveja (Ella kuulitko tuon?! OLIIVEJA!)], ja koko Lontoo tuntuu vain täydellisesti omalta kaupungilta. Täällä on ihanaa.

Olen kuitenkin edelleen luonteeltani niitä huolehtijaihmisiä, kuten varmaan olette kuulleet, ja kaiken ihanuuden takana on silloin tällöin ja hetkittäin soinut pieni ahdistuksen pohjavire. Tiedän hyvin, mistä se johtuu.

Se johtuu siitä, että vertaan itseäni muihin. Teen sitä ihan alitajuisesti voimatta sille mitään. Olen valitettavasti aina tehnyt niin, ja täällä olen huomannut sen tehdessäni kotiaskareita ja hiljentyessäni lasten kanssa alas. Olen huomannut yrittäväni verrata itseäni perheen entiseen au pairiin, joka lähti päivää ennen kuin mari tuli taloon, ja se on naurettavaa, tiedän sen, mutta tahattomia tunteitaan on mahdotonta tuosta vain muuttaa kun niin tahtoo. Huomaan miettiväni, mitä Sofia teki minun tilassani ja tunnen ohimennen vaimeaa kateuttakin. Puhuiko hän tytöille telkkaria katsellessa? Tulivatko tytöt hänen syliinsä? Antoivatko he hänelle haleja tässä tilanteessa? Menivätkö he juosten hänen luokseen ja suukottivat? Tulevatkohan he koskaan pitämään minusta niin kuin he pitävät Sofiasta? Tykkäävätkö he minusta vielä ollenkaan?

Tiedän, että he tykkäävät, kyllä sen tiettyinä hetkinä näkee ja he tulevat jo syliinkin ja ovat niin suloisia, mutta tiedän myös sen, että he rakastivat Sofiaa. Hän oli hitti, enkä tiedä, tulenko minä koskaan olemaan sellainen. En missään nimessä voi aliarvioida seitsemänkuukautista aikaa heidän välillään, ja se saa minut tuntemaan pientä ahdistusta.

Joo joo, tiedän tiedän, että tulen itsekin viettämään heidän kanssaan seitsemän kuukautta ja alle viisivuotiaille se on pitkä aika. Tiedän, että he tulevat todennäköisesti tykästymään minuun puolessa vuodessa syvästikin [ainakin toivon niin]. Ja tiedän, että tämä on typerää.

Mutta juttu on niin, että pelkään oman luonteeni olevan riittämätön heille. Ja pelkään, että vaikka lapset oppisivatkin pitämään minusta toivomani hyvin paljon -määrän, niin lannistun, jos vanhemmat eivät opi. Ja kaikista todellisimmin, elävimmin ja epätoivoisimmin pelkään sitä, etten koskaan tule olemaan perheelle yhtä rakas kuin Sofia on heille. Haluaisin, että he rakastaisivat minua yhtä paljon kuin häntä.

Siinä on. Kaikessa yksinkertaisessa itsekkyydessään, sanottu ja blogiin painettu. Siinä on syy todelliselle ahdistukselleni. Kuinka itsekkääksi ja suuresti itseni nolanneeksi tunnenkaan itseni. Mutta kun se tuossa nyt on kaikkien silmien edessä ja voin sen itse siitä konkreettisesti kirjaimina lukea, niin toivon, että ymmärrän myös konkreettisesti, miten itsekäs ja ihan vain uskomattoman typerä pelkoni on.

Voi draamaa...!

Mitä tehdä kun mitään ei saa tehdä?

Aloitetaanpa tämänhetkisestä tilanteesta. Olen sairas. Sairastuin flunssaan pari päivää sitten, kuten ohimennen mainitsin, ja sen ei tietenkään pitäisi olla mukavaa. Kukaan ei tykkää olla sairaana. Paitsi että minä tykkään. Olen aina salaisesti mielissäni siitä, että ei tarvitse lähteä kouluun tai töihin ja saa hengailla kotona yöpuvussa hyvällä omallatunnolla ilman muuta tekemistä kuin TV:n katselu ja jäätelön syöminen [kun sehän siis auttaa kurkkukipuun]. Nautin siitä ehkä liiaksikin.

[Niin, huomatkaa siis ero sairastumisen ja sairaana olemisen välillä - ne ovat kaksi ihan eri asiaa.]

Kunnes tulin tänne ja sairastuin. Yhtäkkiä tämä ei olekaan yhtään kivaa, olo on ärsyttävä ja koko sairaana olemisen ilo on kadonnut, ja huomaan koko ajan etsiväni jotain korviketta sille, mitä haluaisin tehdä mutten saa: Katson telkkaria. Ei, kolme tuntia Shrek-elokuvia oli tarpeeksi, neljäs veisi mielenterveyden. No okei, syön jotain. Hyi, en halua, mulla on vieläkin huono olo siitä aamuisesta jes-olen-sairas-ja-saan-syödä-jäätelöä-jäätelöstä. Selvä. Vien sitten roskat ja tyhjennän astianpesukoneen. No aha. Siinä meni minuutti.

Mikään ei siis tunnu hyvältä tai vie tarpeeksi aikaa. Tukahduttaa ajatellakin, että katsoisin yhtään enempää televisiota tai lepäisin, ja turhauttaa, että minulla olisi mitä mainioin päivä olla tuolla jossain tekemässä asioita joita jo odotan pääseväni tekemään mutta sen sijaan joudun jököttämään talon sisässä nenä tukossa, kurkku kipeänä ja keho lamaannuttavista vilunväreistä väsyneenä. hjrioemagijoreJGGRKEOA GREAGR [Jos hämmennyitte, niin purin tuossa juuri turhautumaani. Se ei siis tarkoita mitään enkä ole oman arvostelukykyni mukaan menettänyt vielä järkeänikään.]

No, päätin sitten, että kun aikaa kerran on, niin suunnitellaan sitten koko loppu viikko kerralla niin ei tarvitse itkeskellä! Tässä on siis, ystävät, toimintasuunnitelmani siitä, mitä loput viisi yksinolo-viikkoni päivistä tulevat sisältämään.

Torstai 30.8. Hidastempoinen, viivyttelevä, perusteellinen vierailu National Galleryyn.
Ota metrolla Northern Line. Jää Charing Crossilla pois.

Perjantai 31.8. Kävelyretki Notting Hillissä, Kensington Gardenilla, Hyde Parkissa ja Oxford Streetillä. Shoppailua jos jää aikaa.
Ota metrolla Northern Line ja jää Bankilla pois. Vaihda Central Linelle ja jää Notting Hill Gatella pois.

Lauantai 1.9. Harrin ja Kushin kanssa jotain! To be decided what.

Sunnuntai 2.9. Thames Path today! London Bridgeltä Thames Pathille: Millennium Footbridge, London Eye [Jubilee Gardens?], over the bridge to the Houses of Parliament, Westminster Abbey -> Buckinghamin Palatsi. Muista kamera!
Mene Northern Linella suoraan London Bridgelle.

Maanantai 3.9. Kikan kanssa jotaki!

Tiistai 4.9. Perhe tulee takaisin n. klo 15.

Pieni askel

Kävin tänään lenkillä. Yksin. Uudessa kaupungissa. Tuntemattomassa. Uskaltauduin ja selvisin.

Se voi tuntua ihan mitättömältä sieltä ruudun toiselta puolelta luettuna. So you went jogging. Big deal? Mutta se on iso juttu minulle. Se osoitti, että uskallan lähteä kun niin päätän.

Mietin aiemmin nimittäin sitä, mikä minua estää lähtemästä ulos lenkille - ja loppupeleissä kaupungille, lasilliselle, mihin vain. Mikä minua pelottaa? No, ainakin huppupäiset miehet, jotka saattavat tykätä tehdä juttuja vieraille tytöille. Tuntemattomat tiet. Ahdistelijat. Pommiräjähdykset. Ampumavälikohtaukset. Näitä mietiskellessäni kuitenkin ymmärsin, että yhteenkään näistä en voi vaikuttaa. Jos ne on tapahtuakseen, ne tapahtuvat, enkä voi sille mitään. Nämä eivät ole minun käsissäni.

Eivätkä ne myöskään ole niitä asioita, jotka oikeasti estävät minua lähtemästä. Asia, joka minua todellisuudessa estää, on oma itseni. Omat ajatukseni: mietin liikaa ja liian turhaan. Se ainoa oikeasti epämiellyttävä asia tuolla ulkona on omat ylivilkkaat ja typerät ajatukseni ja jos päätän ajatella ja asennoitua toisin, positiivisesti, yksin ulos lähtemiseen, koko Lontoo tulee näyttämään aivan erilaiselta kuin pelokkain silmin katsottuna. Kuka välittää, vaikka olenkin yksin liikkeellä kamerani kanssa?  Kuka katsoo nenää pitkin, vaikka istun yksin kahvilassa kirjan kanssa? Ketä haittaa, jos pysähdyn hetkeksi katsomaan, oliko tie sittenkään oikea?

Ja mitä väliä sillä edes olisi, sillä että jotakuta haittaisi? Teen sitä, mitä itse haluan. Olen sitä, mitä olen - uusi ja ymmärtämätön ja vasta tänne muuttanut, ja olen sitä rehellisesti. Mitä kenelläkään on siihen sanomista?

Siksi päätin tänään, että minähän lähden. Lähden lenkille ja lähden kaupunkiin vaikka yksin lähtisinkin. Minähän en suostu jäämään omien ajatusteni vangiksi. Beware, ajatukset. Teen teistä selvää ensi viikonloppuna...

PS Ostin muuten uudet juoksukengät.

1...

Packing - done.
Check-In - done.
Getting nervous - done.

Ei mulla sitte muutaku että omg omg omg omg OMGOMGOMG!

2...

Vietin vähän aikaa eilisissä hetkissä ja viipyilevissä tunnelmissa ja kuuntelin itkettävää musiikkia [klikkaa].

Nyt olo on haikea, jännittynyt ja utelias. Huomenna voin sanoa lähteväni huomenna Lontooseen, ja ajatus on... tyhjentävä.

3...

Eilen oli aika mukava päivä [ja illasta tuli vielä mukavampi]. Olin eilen viimeisen päivän töissä, ja työnantajani kiitti kesästä ja sanoi, että jos nyt sitten olen ensi kesänä maisemissa, niin mulle on työpaikka aina vapaana. Vaikka onkin tavattoman hienoa lähteä uusiin maisemiin, on myös jollain tavalla lohduttavaa tietää, että mulla on mahdollisuus päästä takaisin tähän vähäksi ajaksi hylkäämääni nykyiseen elämän rytmiin jos niin haluan.

Vaikkakin luulen, että kahdeksankin kuukautta sellaisessa kaupungissa kuin Lontoo muuttaa ihmistä sen verran, etten enää halua palata samoihin rytmeihin ja rutiineihin tänne palatessani.

Enkä usko, että elämä rutiineineen koskaan tulisikaan tuntumaan samalta Lontoossa vietetyn vuoden jälkeen vaikka yrittäisin. Mutta on kiva, että on kuitenkin mahdollisuus yrittää saada nopeasti kiinni tästä paikasta ja sen menosta edes tutun työn kautta, koska loppujen lopuksi, ellei suuria käänteitä tapahdu, niin tännehän minä haluaisin päästä opiskelemaan ja asuntoa asuttamaan, ja mitä nopeammin saan ensi vuoden jälkeen kiinni tästä eteenpäin posottaneesta Oulun elämästä, niin sitä helpompi minun on asettautua aloilleni ja alkaa luoda uusia rutiineja ihmisenä, joka luonnollisesti on vähän erilainen tänne palattuaan kuin täältä lähdettyään. Ihminen kasvaa ja kehittyy ja elämä ja rutiinit kehittykööt siinä mukana - mutta sentään ei tarvitse uusia työrutiineja opetella ellen välttämättä tahdo!

Mutta sitten asiasta toiseen. Eilen huomasin ilokseni, että olin taas aika onnellinen, ja pari juttua jäi yksittäisesti mieleeni [arjen pienet ilot, niistä puhun nyt]. Näistä jutuista minulle tuli eilen hyvä mieli:

Auringonpaiste - tuntui taas ihan kesältä.

Töiden jälkeinen sauna - siitä on vähän aikaa, kun olen viimeksi käynyt päivällä saunassa, mutta kuulkaa, kyllä se virkisti! Spontaanihetket on kyllä hetkistä ihanimpia...

Ihana John Mayer..:

Ja sitten vielä illan ihan ehdoton huippu, lapsuudenystävä, jonka kanssa vietettiin ihana läksiäisilta ja nautittiin harvinaisesta kesäillasta alkusyksyssä - oli vielä ihan lämmin, vaikka ilta oli jo pimeä. Kotiympäristöni yrittää ilmeisesti sanoa helliä hyvästejä kauniilla säillä ja leppoisilla illoilla - ja onnistuukin siinä ihan hyvin...

Haikein terveisin,
MaiMami