Kotona kaikki hyvin

Olen asunut pienessä yksiössäni kuukauden päivät. Olen kotiutunut. Olen elänyt nautiskellen. Olen löytänyt kodistani lempipaikkani, jossa istun illat villasukat jalassa. On ihanaa lähteä töistä miettien: ah, kotona saa vihdoin olla itsekseen.

Olen nimittäin ollut harvinaisen sosiaalinen tämän kesän, kun tuntuu, että kaikki ihmiset hajoavat ympäriltä johonkin suuntaan; yksi Helsinkiin, toinen Turkuun, taas yksi Helsinkiin. Kaikki lähtee omille teilleen, ja sitä haluaa viettää kaiken mahdollisen ajan heidän kanssaan, mutta kummallisesti työt rajoittavat ajankäyttöä niin, ettei päivässä tunnu olevan riittämiin tunteja, ja kuitenkaan ystäviäänkään ei halua unohtaa ja on ponnisteltava, että ehtii kaikkea. Ja sitä nimen omaan haluaa ehtiä, koska kohta ei ole enää mahdollisuutta yrittääkään, kun kaikki asuvat muualla. Siksi päivät ovat rajojaan myöten täynnä, vähän pullollaan toisen vuorokauden puolella, ja töiden jälkeen on mahtavaa, että kotona on pieni hetki aikaa itsellekin. Parasta on, että se hetki on omassa pikku kodissa omalla sohvalla omalla tavalla. Ihan parasta.

Ja onneksi on kesä, jolloin päivää voi venyttää seuraavan puolelle, eikä se silti ole mistään pois.

Kodiksi

En ole uudessa ihanassa, omassa, asunnossani viettänyt yhtään kokonaista päivää ilman vierailijoita tai kahvittelijoita, ja olen rakastanut sitä täydestä sydämestäni. On käynyt leffailtalaisia, teehetkiläisiä, päivällisvieraita ja suklaasuitakin, ja tupa on ollut täynnä, niin ihmisiä kuin ääntäkin. Yksi päivitteli asunnon siisteyttä ja toinen sitä, miten jo viikon sisällä muutosta sain kotini esittelykuntoon, kun taas kolmas mietti, missä mahtuisi yöpymään. Postiluukku on kolahdellut ja postinkantaja on kantanut minulle omaa postia, ja vaikka talo on suurimman osan ajasta täynnä vieraita, pulinaa ja pälinää, ja asunto on jo omani, ihan koti se jo on, niin osoiterivi nimen alla näyttää silti vähän oudolta. Onneksi on ystäviä, jotka piirtävät kauniita tupaantulijaislahjoja ja saavat kotini tuntumaan vielä kodimmalta. Koti on kiva.

Ja ne ystävätkin ihan.

Hurja juttu

Tiedättekö, mitä tapahtuu 11 päivän päästä?

Minä muutan pohjoiseen.

Tai ainakin pohjoiseen tämän kaupungin mittakaavassa, sillä 1.7. vaihdan kotimaisemaa täältä etelän lämmöstä Höyhtyältä pohjoisen viimaan Koskelaan, jossa tällä kertaa varsin onnekkaan oven numero 13 takana minua odottaa pieni yksiö ja oma rauha. En sano toki sillä, etteikö täällä kotona olisi rauhaa, mutta tiedättehän, oma rauha. Sellainen, oma. Odotan sitä, että saan jättää laukkuni keskelle olohuonetta tai nenäliinan olohuoneen pöydälle jos niin haluan, ilman että se saa tämänhetkisten kanssa-asujieni sisäiset patoumat avautumaan joka päivä. Ne on niitä pikkujuttuja, joilla on valtava merkitys. Kuulemma. Ja yhdentoista päivän päästä niistä määrään minä.

Kylään saa tulla koska vain, paitsi ehkä soitto yllätysvisiittiä ennen olisi paikallaan, niin että minäkin olisin varmasti paikallani ottamassa teidät vastaan. Varautukaa vain sitten, että minun kotonani se nenäliina saattaa olla siinä olohuoneen pöydän nurkassa.

ABC-kiria, 1. painos, kevät 2013

Tunnuspiirteet, jotka kuvaavat kevättäni oltuani kotona tasan kaksi kuukautta?

A

Aurinko. Tätä ei varmaan tarvitse selitellä enempää? Se voimaannuttava pieni keltainen hetki auringossa, jonka jälkeen koko elämä on ihan toisenlainen ja iloisempi, ja se, kun koko koti näyttää paremmalta paikalta pienessäkin auringonpaisteessa. Ihmeellinen voimavara tuo aurinko.

B

[Irvistän ja peitän kasvot samalla, kun tunnustan:] Boyce Avenue - Mirrors ft. Fifth Harmony; kuuntelukertoja 9 viimeisen kahden päivän aikana; alati toistuva kohdassa 3:28-3:33. Pidettäköön koko kevään kattava kuuntelusaldo minun ja Spotifyn välisenä tietona.

AH.

C

Crazy cramming. Crazy. Ahdan pääsykoetietoja päähäni ja välillä on hetkiä, jolloin olen vakuuttunut, ettei se ehkä räjähdäkään. Sitten on se 99 prosenttia ajasta, jolloin olen unohtanut, että olen joskus kokenut positiivisiakin ajatuksia.

D

"Daa-daa, daa-da-daa-da, hiki pintaan täytyy saada!" Olen vimmatusti yrittänyt saada takaisin fyysistä kestävyyskuntoani, jonka hukkasin Lontoon mukulakivikatuja tarpoessani. Tai siis oikeastaanhan olen lähinnä vimmatusti vakuutellut itselleni, että näin aion tehdä heti huomenna, mutta käytännön osuus, se itse lenkkeily, on myönnettävästi kyllä jäänyt vähän toissijaiseksi. Olen minä kuitenkin reippaampi kuin Lontoossa asuessani [vaikka se ei kyllä ole kovinkaan suuri saavutus, jos totta puhutaan].

 

E

Englanti ja kaikki siinä mukana tuleva - arkkitehtuuri, kieli, käytöstavat, ihmiset, pääkaupunki ja se huolettomuus, mitä Englanti minulle merkitsee. Elämäni hienoimman alkukevään asuin Lontoossa, ja nyt minulla on aivan hullu ikävä Lontoota ja sen englantilaisuutta. Olen ollut lapsenomaisen kiukutteleva Suomen television Amerikka-tarjontaa kohtaan ja mutissut itsepintaisesti brittiversioita amerikkalaisten sanojen päälle. Ja lienee tarpeetonta huomauttaa, että kaipaan brittiaksenttia? Oh, duh-ling, to get you back!

Kaikista raastavimmaksi on osoittautunut ikävä Lontooseen jääneitä ihmisiä kohtaan. Sen määrää en todella osannut kuvitellakaan.

F

Frendit. Vaikken olekaan ehtinyt sitä katsomaan kuin kahden jakson verran, sarja on jo vakiinnuttanut asemansa elämässäni, niin että se ansaitsee paikkansa listalla, vaikkei sen katselemiseen ole tänä keväänä liiennytkään aikaa.

G

Globaali vastuu tai global responsibility - tuo vitsaus, jota pääsykoeaineiston sisällöksi kutsun.

H

Haikeus. Haaveilu. Huokailu.

I

Irtokarkit!

J

Jumpat! Miten näitä kaipasinkaan! Zumba, pumppi, latinoladyt, zumba, zumba...

K

K-20 - ei minihameisia pikkupimuja eikä öliseviä ällötyksiä niinä [harvoina] kertoina, kun olen päässyt ulos rentoutumaan, vaan laatuiltoja ja puhdistavia keskusteluja -- aikuisemmassa ympäristössä. ;) Parikin vuotta on merkittävä ero, pakko myöntää!

L

Leipominen: olen alkanut tehdä paljon enemmän itse! Itse leivottuja sämpylöitä ei voita mikään, ja viimeisempänä valloituksena - ja potentiaalisena suosikkileipomuksena - omatekoinen muromysli!! Namia.

M

Muutto omaan kotiin!  ...heinäkuun ensimmäisenä enkä. jaksa. odottaaa.

N

Olen muistanut nauttiakin elämästä pänttäämisen lomassa. Aika paljon minulta.

O

Opiskelu, ja odotus, että vapaus olla vapaana, mennä ja tehdä alkaisi, siis että nämä --> vitsaukset olisivat OHI:

P

Pääsykokeet. Yksi piru ne on muuten mahtavassa keväässäni...

Q

James Bondin apuri Q Skyfallissa. Näin Q:ta näyttelevän Ben Whishaw:n livenä Lontoossa Judy Denchin kanssa eräässä teatterinäytelmässä. Todella upeita molemmat. Aivan häkellyttäviä.

R

Ruskettuminen toukokuussa. Siis sehän on ihan rrrrrrmahtavaa! [Lukuun ottamatta erästä piirrettä, johon palaan myöhemmin kohdassa Ö.]

S
Suklaaammmm........

T

That 70's Show ja hervottomat naurukohtaukset [sekä lisääntyneet vessareissut, koska tässä kuumuudessa on pakko nesteyttää itseään tavallista enemmän, mikä lisää sisäistä painetta you know, ja tämä nauramisen määrä puolestaan tuntuu korostavan -- öh, elimistössäni olevan nesteen määrää ja siitä aiheutuvaa painetta - enkä kuitenkaan ihan käytännössä halua nauraa pissat housussa. Maailman kuivin (märin?) vitsi?].

U

Uusi musiikillinen pakkomielle, mikä tarkoittaa minulle uutta Michael Jacksonia. Ed Sheeran. Ed Sheeran Ed Sheeran Ed Sheeran. Täysi pakkomielle.

V

Vastuu ja velvollisuudet. Ne ovat kovin kasvaneet tänä keväänä.

X

Xylitoli

Y

Ystävät. Ja ystävän ylioppilasjuhlat! <3 Onnea Iida:))

Z

Zumba. Tätä aihetta sivuttiin kohdassa J...

Å

Åhå! Välillä olen ollut ihan pihalla ja pihamaalla, ulapalla ja åålannissa. Tämä periytyvä sukuvika åutåus on näyttänyt lisääntyneen tänä keväänä kotiin paluun jälkeen. Åutåa!

Ä

Äiti.

Ö
Öiset tuskanhuudot siitä, miksi hemmetissä Suomen pitää olla Euroopan kuumin maa myös öisin??

Täydellinen sekasotku. Kamalan pitkä valitusveisuu. Silti ihana elämä.

Siis voi huh. Ennen Suomeen paluuta ajattelin pysyväni tänä ahkerana kirjoittajananne ja päivittäisin päivittäisiä päivityksiäni -- no voi huokaus, tiedän olevani ihan sucker noiden alkusointuviljelmieni kanssa, mutta kun ne vaan on niin kivoja you know!! -- mutta noin arviolta ensimmäisen päivän jälkeen tajusin, ettei se todellakaan tulisi tapahtumaan. Asettuminen takaisin kotiin vei liikaa aikaani, piti hoitaa asioita, nähdä sukulaisia, viettää laatuaikaa ystävien kanssa, hankkia passeja ja todistuksia töihin ja tehdäkin töitä, ja yhtäkkiä aikaa ei sitten muulle jäänytkään ja tässä me nyt ollaan viikko ja neljä päivää paluuni jälkeen enkä vieläkään ole mitään kirjoittanut. Paitsi nyt kirjoitan. Ja aika pitkästi, ilmeisesti.

Paluu. Kenen muun mielestä tuo sana muuten kaikuu jotenkin tosi kauniisti?

Asettuminen takaisin kotiin ja 'normaaliin' elämääni on ollut vivahteikkaampaa kuin etukäteen ajattelin. Kuvittelin, että olisin kamalan innoissani kotiin pääsystä ja kaikesta, mitä siihen liittyi, mutta oloni on kieltämättä ollut aika alla päin ja haikea. Ei yhtään pahalla tavalla, sen sanon, mutta perhettä Lontoossa on hirmuinen ikävä ja oikeastaan ikävöin jo sitä Lontoo-aikaista Mariakin. Siellä se oli paljon menevämpi ja meni hetken mukana enemmän, mutta jostain syystä täällä ajattelen, että eihän tuolla ole edes mitään nähtävää. Sama vanha se siellä ulkona on, saanko vain jäädä katsomaan leffoja peiton alle ja rauhoittua vähän aikaa. Oli se kuitenkin aika intensiivinen kahdeksan kuukautta.

Tai, no - ei oikeastaan ihan noinkaan, haluaisin kyllä mennä ja nähdä normaalissa määrin, mutta huomaan, että kyllä se eräänlainen ulkoinen paine siitä, että piti mennä kun se oli mahdollista, on kadonnut. En vain täällä tunne tarvetta siihen, siihen menemiseen ja juoksemiseen. Kaikki on tuolla kyllä, kyllä sinne ehtii. Toisaalta tämähän on ihan hyvä näin, koska nyt pystyn keskittymään siihen kevään olennaisimpaan enkä hillu pitkin kyliä kun pääsykoekirjat lojuisi kauniissa asetelmassa täydessä siivossa työpöydälläni. Sekamelska ja hävettävä siivo kertovat ainakin, että alkuun on päästy ja kulku kohti pääsykokeita on alkanut. [Hyvä minä.]

Paitsi tuo sotku ja sekamelska on pitkälti ihan muiden syiden ansiota kuin pääsykokeisiin panostamisen [olen tähän mennessä tehnyt sitä kerran, mutta PÄÄSIN SENTÄÄN ALKUUN!]. Tämä sotku se vain on sen syytä, että takaisin tullessani tunsin aivan hämmentävän vahvaa ahdistusta kaikesta vanhasta roinasta ja tavarasta, joka muistutti ajasta ennen Lontoota, ja päätin pistää huoneeni uuteen uskoon. En halunnut minkään muistuttavan vanhasta, koska koin kuitenkin olevani vähän muuttunut ihminen, tai ainakin sellainen, jolla oli vahvoja ja vielä tuoreita muistoja edeltäviltä kuukausilta toisessa maassa ja kaupungissa, ja ne olivat juuri sellaisia muistoja, joista ei halunnut päästää irti. Myönnettäköön, olin ehkä vähän turhan antipaattinen Suomea kohtaan, mutta jotenkin tänne takaisin tulo ei tuntunut niin loistokkaalta nyt, kun tiesi, ettei ollut menossa takaisin.

Huomaan, että kuulostan nyt tosi negatiiviselta. Sitä en kuitenkaan todellakaan ole, sillä minusta oli aivan äärimmäisen, voimaannuttavan, uskomattoman kivaa tulla takaisin ja nähdä kaikki perheenjäsenet ja ystävät joita ikävöin. Vain tähän ympäristöön tottuminen vie [vei] aikaa.

Huoneessani myllertävä sekamelska on laajentunut kyllä näköjään myös pääni sisälle, sillä olen vielä vähän semmoisessa välitilassa, jossa pitää tottua uuteen. Olen vähän hämmentynyt vielä. Piti heti etsiä käsiin Lontoota muistuttavia asioita ja pistää ne esiin, ja piti pistää piiloon semmoisia, joista tuli huonoja viboja. Onkohan tämä univeraali ilmiö kaikille vaihdosta tai pitkäaikaisesta oleskelusta toisesta maasta tulleilla? Tuskin sentään olen ainoa?

Nyt, kun valitusvirteni on lähestulkoon loppu, haluan vain sanoa, että kyllä. Elämä on ihanaa kaikesta huolimatta.

Lähdössä

Siinä oli se tarina. Elämäni on nyt matkalaukussa [ja yhdessä olkalaukussa ja kolmessa muovipussissa] ja taksi on saapuva näillä minuuteilla. Seitsemänkuukautiset muistot jäävät kuvittamaan 71 Scholars Roadin siipihuoneen seiniä, koristamaan kuljettuja katuja ja kohdattuja katseita, ja nuo tänne jäävät osat minusta tulevat varmasti aina vetämään minua tänne takaisin. Joskus palaan niitä hakemaan, mutta sitä en tiedä, jäänkö asumaan vai vierailenko vain. Kummin vain, tänne palaan vielä. Tämä nyt kuitenkin on kuin toinen kotikaupunkini täynnä muistoja ja elettyä elämää.

Miltähän tuntuu palata tänne parin vuoden päästä? Näyttääköhän tämä erilaiselta? Muistankohan enää silloin, miltä tuntui, kun kaikki oli tuttua ja tuntui ihan kodilta?

No, sitähän en tiedä ennen kuin muutama vuosi on mennyt. Siihen asti siis. Nyt kuitenkin, Lontoo, aika mennä. Heippa, sanon. Palataan taas.