Nyt paistaa aurinko

Eräs opettajamme, taisi olla ruotsin opettaja, puhui meille kerran tyhjän paperin syndroomasta. Sellaisesta nimittäin, että moni kammoaa tyhjää paperia, oli se sitten paperiarkki, Word-tiedosto tai sähköpostiviesti, ja heidän on vaikea saada aloitetuksikaan, kun eivät tiedä, mitä kirjoittaisivat. Sitä tuijottaa tyhjää valkoista edessään ja miettii, ettei mitään tule. Ei yhtään mitään, ja sähköpostin pitäisi olla perillä puoleen päivään mennessä. Esseen ilta kuuteen. Hakemuksen kymmeneen. Been there, done that?

Jep, niin minäkin. Viimeksi juuri äsken. Jostain syystä en tiennyt yhtään, mitä kirjoittaa, vaikka päässäni oli kymmenen ja yksi ajatusta, joita teille jakaa, joista teille kertoa, ja silti ruutu pysyi tyhjänä. Ehkä minusta tuntui vaikealta aloittaa kirjoittaminen, kun en tiennyt, aloittaisinko ikään kuin puhtaalta pöydältä, vaikka moni teistä on ollut mukana jo hyvän tovin ja tietävät, missä mennään; vai jatkaisinko suoraan siitä, mihin jäin Lilyssä? Vai olisinko sittenkin päivittänyt tilannetta vähän, kertoisin, mitä on tapahtunut viime kuukausina täältä poissaoloni aikaan, vai enkö ehkä sittenkään...? 

"Huh, kun tuntuu, että kuukaudet juoksev--" Ähhhhh. Ei ei ei.
"Noniin, täällä taas, pitkästä aik--" Eeeeeieiei mitään tämmöistä...
"Ah, mistähän aloittaisin? On kulunut hiukkasen aikaa siitä, kun --" Ei. Ei. Ei.
"ÄSCH fjiosdzgifjzlz!!!" 

Siinä valittuja paloja lukuisista aloittamisyrityksistä. Mikään ei toiminut. Kunnes vain päätin noudattaa ruotsinopettajani neuvoa ja kirjoittaa jotain, ihan mitä vain, kunhan se tyhjä valkoinen arkki katoaa eikä ihmisen alitajuntainen kammo liian kliinistä, puhdasta tai tyhjää kohtaan pääse ottamaan yliotetta. Aloittakaa vaikka tästä, opettajamme ehdotti, "Heippahei, tässäpä minä kirjoittelen aikani kuluksi. Tykkään kissoista. Ja suklaasta. Ja juoksemisesta. Kirjoista myös. Pitäisi itse asiassa kirjoittaa ruotsin essee, mutta en tiedä mistä aloittaa. Hirveän vaikeaa keksiä mitään... " tai "Olen Laura, 24-vuotias matematiikan opiskelija ja tarkoituksenani olisi kirjoittaa matematiikan historian essee aiheesta matematiikan kolme suurinta vaikuttajaa. En tiedä siitä vielä paljoakaan, mutta tähän mennessä olen ottanut selvää, että..."

Niinpä minä kirjoitin, että nyt paistaa aurinko. Koska nyt paistaa aurinko.

Ja uskotteko, että se toimii? Ihmismieli on kiehtova asia, sillä ihan minkä tahansa kirjoittaminen saa jotkin sisäiset lukot aukeamaan ja jossain vaiheessa siinä turhia paperille rupatellessaan huomaa, että hei, tässähän voisi olla hyvä aihe esseeseen, tai hei, minähän voisin aloittaa hakemukseni jotenkin näin. Kunhan vain ei tuijota tyhjää valkoista paperia kolmeakymmentä minuuttia ja vaivu staattiseen tilaan, josta ei pääse avullakaan ylös.

Tähän menetelmään perustuu varmaan muuten myös tajunnanvirta, se, että kirjoittaa parin minuutin ajan pelkästään sitä, mitä ajatuksissa liikkuu, pysäyttämättä kynäänsä ollenkaan ja miettimättä etukäteen. Nähkääs juuri siihen, että ei ole liian kriittinen aloittaakseen, vaan kirjoittaa vaan. Mitä odottamattomimmat asiat saattavat nimittäin poikia jotain hyvin suurta. Yksinkertaisista asioista syntyy hienoja asioita, kokeilkaa vain.

 Yksinkertaista, eikö? Kyllä se on.

Kohta me eletään!

Yllättävää - vaikka ehkei sittenkään niin kovin jos minut tuntee...? - että olen kotiin tuloni jälkeen kirjoittanut yhden ainoan tekstin, vaikka hyvä tarkoitukseni oli pitää tasainen tahti yllä heti hämmentävän aloilleen asettumisen jälkeen. Häpeällisen kehno kirjoitustahtini - siis oikeastaan sen puute - ei toki missään nimessä johdu mielenkiinnon puutteesta, sillä elämässäni, niin ulkopuolisilta tekijöiltä kuin henkisilläkin aloilla, tapahtuu koko ajan niin paljon kaikkea jakamisen arvoista, että haluaisin kamalasti kirjoittaa teille, mutta aika ei riitä. Pääsykokeet ne vievät valtaosan ajastani [ihan tuosta sivumennen arvioisin että semmoisen 99 prosenttia valveillaolostani ja myös kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestäni], joten kirjoittaminenkin on väistynyt englannin kieliopin ja akateemisen kielenopiskelun opiskelun tieltä.

[Niin. Hämmentyisin minäkin, ellen tietäisi, mistä puhun. Lukekaa vain uudestaan ja ajatelkaa. Akateemisen kielenopiskelun opiskelu. Mitähän lienee tarkoittaakaan? Siinäpä teille arvoitus siksi aikaa, kunnes palaan taas ruudun ääreen. Tämä tosin taitanee tuntua suuremmalta arvoitukselta minulle itselleni kuin se teille todellisuudessa on, koska väsymykseni on tällä hetkellä luokkaa ääretön ja sänky kutsuu yläkerrassa vastustamattomasti luokseen.]

Aika siis taas jotenkin rientää, ja minun on pistettävä nukkumaan, jotta huominen aamu olisi taas pirteä ja aurinkoinen ja täynnä viime viikon kadoksissa ollutta opiskelumotivaatiota, mutta palaan takaisin. Sanottakoon, että viikon päästä ensimmäinen ja tärkein pääsykokeeni on ohi, ja voin taas vähän aikaa [tarkalleen kolme päivää] keskittyä elämiseenkin, ennen kuin valmistautuminen toisiin pääsykokeellisiin koitoksiin alkaa. Siinäkin yksi urakka... Mutta sisulla tästä selvitään, ja viimeistään neljän viikon päästä huokaisen helpotuksesta ja käynnistän elämäni uudelleen. Siihen asti!

Täydellinen sekasotku. Kamalan pitkä valitusveisuu. Silti ihana elämä.

Siis voi huh. Ennen Suomeen paluuta ajattelin pysyväni tänä ahkerana kirjoittajananne ja päivittäisin päivittäisiä päivityksiäni -- no voi huokaus, tiedän olevani ihan sucker noiden alkusointuviljelmieni kanssa, mutta kun ne vaan on niin kivoja you know!! -- mutta noin arviolta ensimmäisen päivän jälkeen tajusin, ettei se todellakaan tulisi tapahtumaan. Asettuminen takaisin kotiin vei liikaa aikaani, piti hoitaa asioita, nähdä sukulaisia, viettää laatuaikaa ystävien kanssa, hankkia passeja ja todistuksia töihin ja tehdäkin töitä, ja yhtäkkiä aikaa ei sitten muulle jäänytkään ja tässä me nyt ollaan viikko ja neljä päivää paluuni jälkeen enkä vieläkään ole mitään kirjoittanut. Paitsi nyt kirjoitan. Ja aika pitkästi, ilmeisesti.

Paluu. Kenen muun mielestä tuo sana muuten kaikuu jotenkin tosi kauniisti?

Asettuminen takaisin kotiin ja 'normaaliin' elämääni on ollut vivahteikkaampaa kuin etukäteen ajattelin. Kuvittelin, että olisin kamalan innoissani kotiin pääsystä ja kaikesta, mitä siihen liittyi, mutta oloni on kieltämättä ollut aika alla päin ja haikea. Ei yhtään pahalla tavalla, sen sanon, mutta perhettä Lontoossa on hirmuinen ikävä ja oikeastaan ikävöin jo sitä Lontoo-aikaista Mariakin. Siellä se oli paljon menevämpi ja meni hetken mukana enemmän, mutta jostain syystä täällä ajattelen, että eihän tuolla ole edes mitään nähtävää. Sama vanha se siellä ulkona on, saanko vain jäädä katsomaan leffoja peiton alle ja rauhoittua vähän aikaa. Oli se kuitenkin aika intensiivinen kahdeksan kuukautta.

Tai, no - ei oikeastaan ihan noinkaan, haluaisin kyllä mennä ja nähdä normaalissa määrin, mutta huomaan, että kyllä se eräänlainen ulkoinen paine siitä, että piti mennä kun se oli mahdollista, on kadonnut. En vain täällä tunne tarvetta siihen, siihen menemiseen ja juoksemiseen. Kaikki on tuolla kyllä, kyllä sinne ehtii. Toisaalta tämähän on ihan hyvä näin, koska nyt pystyn keskittymään siihen kevään olennaisimpaan enkä hillu pitkin kyliä kun pääsykoekirjat lojuisi kauniissa asetelmassa täydessä siivossa työpöydälläni. Sekamelska ja hävettävä siivo kertovat ainakin, että alkuun on päästy ja kulku kohti pääsykokeita on alkanut. [Hyvä minä.]

Paitsi tuo sotku ja sekamelska on pitkälti ihan muiden syiden ansiota kuin pääsykokeisiin panostamisen [olen tähän mennessä tehnyt sitä kerran, mutta PÄÄSIN SENTÄÄN ALKUUN!]. Tämä sotku se vain on sen syytä, että takaisin tullessani tunsin aivan hämmentävän vahvaa ahdistusta kaikesta vanhasta roinasta ja tavarasta, joka muistutti ajasta ennen Lontoota, ja päätin pistää huoneeni uuteen uskoon. En halunnut minkään muistuttavan vanhasta, koska koin kuitenkin olevani vähän muuttunut ihminen, tai ainakin sellainen, jolla oli vahvoja ja vielä tuoreita muistoja edeltäviltä kuukausilta toisessa maassa ja kaupungissa, ja ne olivat juuri sellaisia muistoja, joista ei halunnut päästää irti. Myönnettäköön, olin ehkä vähän turhan antipaattinen Suomea kohtaan, mutta jotenkin tänne takaisin tulo ei tuntunut niin loistokkaalta nyt, kun tiesi, ettei ollut menossa takaisin.

Huomaan, että kuulostan nyt tosi negatiiviselta. Sitä en kuitenkaan todellakaan ole, sillä minusta oli aivan äärimmäisen, voimaannuttavan, uskomattoman kivaa tulla takaisin ja nähdä kaikki perheenjäsenet ja ystävät joita ikävöin. Vain tähän ympäristöön tottuminen vie [vei] aikaa.

Huoneessani myllertävä sekamelska on laajentunut kyllä näköjään myös pääni sisälle, sillä olen vielä vähän semmoisessa välitilassa, jossa pitää tottua uuteen. Olen vähän hämmentynyt vielä. Piti heti etsiä käsiin Lontoota muistuttavia asioita ja pistää ne esiin, ja piti pistää piiloon semmoisia, joista tuli huonoja viboja. Onkohan tämä univeraali ilmiö kaikille vaihdosta tai pitkäaikaisesta oleskelusta toisesta maasta tulleilla? Tuskin sentään olen ainoa?

Nyt, kun valitusvirteni on lähestulkoon loppu, haluan vain sanoa, että kyllä. Elämä on ihanaa kaikesta huolimatta.

Fresh winds

Olen ollut yhtäältä aivan äärimmäisen saamaton ja toisaalta ihan hirvittävän aikaansaava tällä viikolla. En ole käynyt juuri missään tavallisilla tutkimusretkilläni mutta olen ollut töissä sitäkin enemmän lasten oksennustautien takia ja saanut kotonakin hirveästi aikaan.

Olen kirjoittanut ja lähettänyt eteenpäin kolme työhakemusta.
Olen osoittanut viestillä kiinnostukseni kahteen asuntoon.
Olen saanut järjestettyä kaksi asuntoesittelyä heti ensi viikolle [itsehän en niihin tietenkään pääse mutta übersupermahtiparasikinäkoskaanystäväni lupasi mennä niitä katsomaan].
Olen kysynyt vihdoin viime ja sitä edellisen ja sitä edellisen kesän työnantajaltani työtodistuksen.
Olen tuulettanut huushollini.
Olen pessyt pyykit.
Olen vaihtanut lakanat, pessyt nekin, pyyhkinyt pölyt, imuroinut,
ja mikä mahtavinta,

olen vihdoin kastellut tuon hemmetin orkidearukkani, joka on ollut vettä ilman jo kolme viikkoa. Sillä ei todellakaan ole helppo elämä.

Tässähän tuntee itsensä melkein aikuiseksi, ja erityisen muksua [siis lyhenne sanalle mukava, ei lapsellinen. tärkeä huomio] siitä tekee se, että saan jo vähän enemmän kuin vähän leikilläni kuvitella itseni omaan asuntoon astioineni teekannuineni kaikkineni. Huvittavinta tässä on se, että olemme tuon  übersupermahtiparasikinäkoskaanystäväni kanssa suunnitelleet tavaroiden pakkaamista ja tupareita ja ihan mitä sattuu jo ennen asunnonhankintapuuhiani, ja nyt toinen katsastettavista asunnoista sattuu olemaan tuon ystäväni yläkerrassa.

Tästä tulee niiiiiiiin siistiä.

Tunnen itseni niin aikuiseksi. Kauas on tultu lapsuusajoilta, kun oma asunto oli vielä paperiversio ja huoneen siivoamista tapahtui sen kolme kertaa vuodessa.

Keskiviikkokooma

Ensinnäkin, tämä bloggaaja pyytää anteeksi laiskuuttaan ja vakuuttaa, ettei täällä oikeasti ole laiskoteltu. Eläminen itsessään vain on vienyt kaiken ajan kirjoittamiselta ja tämä kanava Lontoon elämään on hetkellisen ollut suljettuna. Nyt se on kuitenkin auki taas, ja tämä täti aloittaa tarinointinsa - pikaisilla tämänhetkisillä tosin, mutta pian perässä seuraa muitakin kuulumisia. Kärsivällisyyttä, ystävät.

Toiseksikin, asiasta itse asiaan: juttu on niin, että jostain syystä joka ikinen keskiviikkoaamu herään ja totean olevani aivan täydellisen uuvuksissa. Ihan kuin yöllä olisi nukkunut tunnin verran ja edellisenä päivänä tehnyt suurimman urheilusuorituksensa koko siihenastisen elämänsä aikana. Ylös nouseminen tuntuu hirvittävältä vastoinkäymiseltä, saati sitten eteenpäin liikkuminen, ja silti sitä on päästävä ylös ja ulos ja esiintymiskelpoiseksi lastenhoitajaksi ennen seitsemää.

Olisiko se sitten kenties jotain noita henkisen puolen juttuja [en nyt tarkoita uskonnollista henkevyttä, vaan sanaparin fyysinen ja henkinen henkisyyttä], kun takana on yhtä monta päivää kuin on edessäkin ennen viikonloppua ja ajatus siitä on eriskummallisen uuvuttava, tai sitten se vain yksinkertaisesti on ruumiillinen väsymystila, joka kiertää seitsemän päivän sykleissä ja osuu aina keskiviikolle ja jolla ei ole mitään tekemistä psyykkisten asioiden kanssa, mutta uuvuttava päivä se on yhtä kaikki. Sen tähden on hyvä, että on olemassa joka keskiviikkoiset kuuden ja puolen tunnin lounasaikavapaat, jolloin talo on tyhjänä eikä tämän ihmisraadon tarvitse tehdä mitään. Mitään.

Kuuletteko, miten kauniisti se kaikuu?

Tämähän on ihan juhlan paikka. Kohottakaamme teekuppimme ja rentoutukaamme! Tämä uupumus on nimittäin saanut tästä yksilöstä parhaimman ja aktiivisimman osan, ja illalla on tiedossa vielä hurjan jännittävä juttu, joka vaatii tarkkaavaista nauttimista. Teille illalla [tai ehkä huomenaamulla] on tiedossa viime viikonlopun kukkaisia tunnelmia, ja meille varmaan varsin viihdyttävää vauhtia [olenko edes maininnut, mistä puhun? puhun Cirque du Soleil:sta, jota me ollaan menossa illalla katsomaan; WAHOO!! Teesiemaukset sillekin], joten jos nyt lähtisi keskittymään siihen ei minkään tekemiseen.

Että jaksaisi sitten nauttien tarkkailla illan spektaakkelia. Aika mainio ajatus.

Hämmennyksen erävoitto

Minä en nyt ihan rehellisesti tiedä, miltä musta tuntuu. Tulin takaisin, olin innoissani, elin euforisissa pilvissäni ja nyt olen ihan tavattoman hämmentynyt. Mulla oli tänään ensimmäinen päivä oikeita töitä, ja niin ihanaa kuin se olikin, tuntuu, etten jaksa tätä kolmea kuukautta. Tai no ei, en oikeastaan tunne niinkään, vaan jotenkin vain väsyttää ihan kamalasti. Olen tulossa taas sairaaksikin, tunnen sen kurkussani, ja ehkä sekin vaivaa jonkin verran, mutta jokin muukin on nyt vähän huonosti.

Minulla oli mielettömän mukava aamu perheen kanssa ja niiden seurassa oleskeleminen sai minut hyvälle tuulelle, mutta nyt omassa huoneessa pienellä tauollani jonkinasteinen suru hiipi puseroon. Tai ei ei ei, ei edes suru, vaan pieni alakulo. Levottomuus , ehkäpä.

[Pystytte ehkä rivien välistä havaitsemaankin, miten oikeasti olen hämmentynyt tällä hetkellä.]

Oikeastaan tällä väsymyksellä ei ole mitään tekemistä perheen, työn tai edes sen kanssa, että olen taas Lontoossa enkä kotona [koska siitä olen vielä ihan superinnoissani], vaan syy on siinä, että kuulin juuri yhden täällä asuvan ystäväni uutiset. Hän lähti joululomalleen kuten mekin, innokkaana siitä että pääsee kotiin mutta myös siitä, että jäljellä oli vielä pari kuukautta Lontoota ja täkäläisiä ystäviä. Sitten hänen host-mamansa olikin ilmoittanut loman aikana, että kuule, ei sittenkään ole takaisin tulemista, voit vaan tulla hakemaan tavarasi täältä ja lähteä kotiin.

Voitteko kuvitella.

Ensin tästä kuultuani tulin täysin tuohtuneeksi; en voinut ymmärtää, miten raukkamaisesti ystäväni host-äiti oli asian hoitanut, ja seuraavaksi olin vain pettynyt siitä, että tämän ystävämme seurasta emme voikaan nauttia kevätaikaa. Sitten ajatukseni alkoivat kulkea suuntaan, jossa erinäisiä ajatuksia risteili päässä ja hyvä vaikkakin väsynyt olotilani ajautui hyvin hämmentävän tunteen valtaan - niina ei olekaan enää täällä, mitä ihmettä? annakin lähtee jo maaliskuun kolmas, milloinkahan muut porukasta? ketä tänne sitten jää? pitäisikö minunkin hankkia jo se lentolippu maaliskuun loppuun, olisi ainakin jotain mitä kohti suunnata? jaksanko tosiaan niin pitkään?

Olin siis aamun töiden takia onnellinen mutta samalla ymmärrys siitä, että tämä oli vasta ensimmäinen päiväni kolmesta kuukaudesta, oli jotenkin valtavan väsyttävä. En tälläkään hetkellä aivan tiedä, mitä tunnen, mutta ehkä se tässä selviää. Kuka muukaan sen minulle selvittäisi? Kyllä minä tämän viikon, tai viimeistään seuraavan, jälkeen tiedän, millä mielillä tämän kolmikuukautiseni täällä tulen viettämään. Hämmennyksestä selvyyteen, kyllä kyllä. Ajan kanssa.

I'm back in business!

Koti tuli ja meni, joulu tuli ja meni, loma tuli ja meni. Kaksiviikkoinen loma kotona tuntuu jälkeenpäin niin intensiiviseltä ja samaan aikaan aivan uskomattoman rentouttavalta - jotenkin onnistuin ehkä ensimmäistä kertaa lomailemaan lomani niin, että menostelut ulkona kavereiden kanssa ja rauhalliset koti-illat oli tasapainossa ja jälkeen jäi vain tosi hyvä fiilis. Vaikka nyt väsynyt olenkin ja univajetta riittää jakoon asti, niin olen silti eriskummallisen tyytyväinen. Minulla oli hyvä loma. Mitäs siitä nyt sen enempää. Hyvä oli.

Jotenkin tuo niin karmean kova kahden tunnin jet lag painaa päälle [siis suomeksihan tämä tarkoittaa sitä, että Uuden Vuoden Väsymys painaa vieläkin silmissä ja kehossa niin, ettei pystyssä pysyisi ellei olisi ihan pakko], että minun on pakko painaa piste tälle kirjoitukselle jo ennen kuin se oikeastaan edes alkoi, mutta tuntui siltä, että oli silti aika ilmoittaa itsestään edes jotain. Siispä terveisiä Suomen talvilandiasta, Lontoossa ollaan taas! [Ja tuntuu muuten hyvältä. :)]

Kuulumisiin!

PS Niin, ja siis tämähän minua odotti kun aloin purkamaan matkalaukkuani. Siinä ne nökötti tyytyväisenä matkalaukussa minun vaatteitten seassa ja asetteli korut ja alusvaatteet siistiin sotkuun siihen ympärille. Mutta on ne niin ihania... :')

[Olenkohan samaa mieltä vielä viikonkin päästä? Rasavillejä kun tahtovat olla... Mutta on ne niin hellyttäviä:))]

On meinaan kiehtova päivä

Huomasitteko saman, minkä minä tänä aamuna? Kalenteriini katsoin ja vähän aikaa mietittyäni hoksasin ja ihan vallan ihmetyin. On nimittäin sellainen juttu, että eletään viimeistä symmetristä päivää meidän elinaikanamme. Kun siis onhan tänään kahdestoista kahdettatoista vuonna kaksitoista, emmekä voi sanoa elävämme enää toista samanmoista. Symmetriaa voimme toki kokea muutama vuosi myöhemminkin, esimerkiksi vuoden 2020 marraskuun toinen päivä, 02.11.20, mutta ei se oikein tunnu samalta. Tämä on siis melko harvinainen päivä, ja sitä juhlittakoon vaikka muutamalla kuvalla Covent Gardenista yhtenä joulukuisena maanantaina, hehkuttamalla tämänaamuista huurretta ja pikkupakkasta ikkunan takana ja innostumalla siitä, että illalla näen valkolakin viime viikolla saanutta, valkoisesta Suomen Talvilandiasta palannutta ystävää! Ihan hyvä päivä keskiviikoksi, sanon minä.

Edit: En kyllä ymmärrä, miten olen onnistunut välttämään kaikki hehkutukset tästä ainutlaatuisesta päivästä, sillä nyt kun surffailin netissä, niin sehän on kaikkialla. 12.12.12.... 12.12.12 klo 12.12..... 12.12.12... Asunkohan minä jossakin luukussa silmillä lappu ja korvissa tulpat vai olenko vain jotenkin epätavallisen epätarkkaavainen? Veikkaan jälkimmäistä, mutta ken sen sitten tietää...

Kulman takana taivaalla

Blogin puolella on ollut viime aikoina hiljaiseloa, sillä mitään uutta uutukaista elämässäni ei oikeastaan ole tapahtunut. Käyn yhä kuluneiden kuukausien lailla tutkimassa Lontoota sen minkä ehdin, mutta tavallaan siitäkin on jo tullut osa arkea; uusien paikkojen ja tapahtumien näkeminen kuuluu nykyään yhtä lailla arkeen kuin itkupotkuraivarit ja kakkavaipatkin. Muutenkin elämä on hiljalleen asettunut uomiinsa, ja päivittäinen rytmi lasten hippaleikkine aamupalapöydän ympäri

[ilman vaatteita, tietysti [ne lapset, en minä]],

tyttöjen vaatteidenvaihtodraamoineen, vessanpönttöönputoamispelkoineen ja maailman sydäntä lämmittävimpine haleineen on tullut niin tutuksi, että arjen ihanuus on täälläkin alkanut välillä jäädä ihan huomiotta. Sanon sen nyt kuitenkin ihan vain selventääkseni seuraavan tosiasian niin teille kuin itsellenikin: elämä täällä on ihanaa ja nautin arjesta enemmän kuin osasin odottaa. Puhumattakaan vapaa-ajasta. Minä todella viihdyn täällä.

Mitäs täällä nyt sitten on tapahtunut? Noh. Viikonloppuna ympäri Lontoota paukuteltiin raketteja sellaisen miehen kunniaksi, joka on ainoana koko Englannin historiassa yrittänyt räjäyttää kuninkaanlinnan. Hieno mies vai miten se meni...? No okei, ei ne nyt oikeastaan sitä miestä itsessään juhli vaan tämän vangitsemista, mutta raketteja ne on täällä paukutelleet koko viikon ja viikonlopun ja eilen niitä ammuskeltiin ihan komeallakin tavalla Blackheathissa. Olin kaverin kanssa niitä katsomassa, ja vaikka nämä kyseiset kaivossa ja kaivonkolossakin kuulutetut Blackheathin ilotulitukset olivatkin pettymys kestonsa puolesta, niin olihan ne silti aika hienot... Ja kun seura oli mukavaa, niin mitäs muuta minulla siihen on sanottavana kuin että ihana ilta vaikka lyhyt olikin!

Iltani jatkui väripommituksen jälkeen tärkeämpääkin tärkeämmäksi tulleen kummitätini luokse ihan vain kulman taakse ilotulitusaukeasta. Me löhöiltiin sohvalla kynttilän valossa, syötiin kanapasteijoita ja rentouduttiin, eikä se tarvinnut mitään muuta. Paitsi että matkalla lähikauppaan ja takaisin vatsanpohjaan tuli kutkuttava tunne, ja sen takia tuntui melkein kuin olisi ollut joulu. Se kutkuttava tunne oli lumen odotus.

Eihän sitä tietenkään tullut, sitä lunta siis, mutta jokin eilisillan pimeässä kirpeydessä sai tuntemaan, että kohta ensimmäinen hiutale leijailee taivaalta lapaselle. Ehkä se oli se täysin kirkas tähtitaivas, tai ehkä se hengityksen höyryttävä kirpeys, tai ehkä vain se tosiasia, että olen jo heti marraskuun alettua tuntenut joulujännityksen mahanpohjassa, mutta eilen joulu tuntui olevan ihan ikkunan takana. Niin kuin lumihiutaleetkin. Vaikkeivät oikeasti olleetkaan.

Minullahan ei tietenkään ole mitään sitä vastaan. Otan joulun ja joulutunnelman avosylin vastaan heti, kun se vain luokseni saapuu. Ja jos eilen oli se hetki, niin olkoon näin. Tervetuloa, joulu.

Viikonloppuvierastelu

Lontoo sai viikonloppuna nauttia kahden ihanan vierailijan läsnäolosta, nimittäin äitini ja lapsuudenystäväni [jonka kanssa yhteistä taivalta on tullut muuten jo 13 vuotta!! Can you believe it??], ja heidän puolestaan en voi kertoa, mutta minulla ainakin oli ihan mielettömät neljä päivää. Oli niin kivaa näyttää Lontoota heille ja muutenkin vain hengailla ja viettää aikaa yhdessä, sillä kyllä se ikävä ilmeisesti sitten kuitenkin yltyy kahden kuukauden aikana sellaiseksi, että pelkkä yhdessäolokin ilman mahtailevia toimintasuunnitelmia on sitä parasta.

Ja ihaninta oli huomata, että kahdessa kuukaudessa mikään niin minun ja äitini kuin minun ja ystävänikään välillä ei ollut muuttunut; ikävän [jonka huomasi vasta sitten, kun heidät näki] hellitettyä otteensa tuntui ihan kuin oltaisiin juuri eilen nähty ja naurettu yhdessä. Siitä ja sitä rataa me jatkettiin sitten perjantainakin.

Nyt olo on vähän haikea, kun ei yhtäkkiä olekaan äitiä ja Iidaa junamatkan päässä hengailemassa, mutta varmasti totun normaaliin arkeen yhtä nopeasti kuin totuin siihenkin, että nämä kaksi oli täällä. Ja voitteko kuvitella, että jouluun on enää kahdeksan viikkoa? Jos seuraavat kaksi kuukautta menevät ohi yhtä nopeasti kuin menneet kaksi, niin minähän näen äidin, Iidan ja kaikki muutkin kotona jo kolmen viikon päästä. Isn't that cool or what??

Surkastuva sarkasmi

Olen isäntäperheeni vanhempien kanssa vielä jonkinlaisessa totuttelevan tuttavallisissa väleissä, ja luonteelleni ominainen sarkasmi on joutunut luopumaan valta-asemastaan puheeni [lyömättömänä ja tajunnanräjäyttävänä] tehokeinona. Lasten kanssa en tietenkään sitä voi käyttää, eiväthän he sitä ymmärtäisi, mutta myös vanhempien seurassa olen joutunut sen tukahduttamaan, sillä en mielestäni antaisi järin ylentävää vaikutusta itsestäni vastaamalla Pidä huoli itsestäsi -toivotukseen heittäen ohimennen:  

"Joo, eiku aattelin heti ensimmäisen vastaantulevan auton tullessa heittäytyä sen alle, ihan teitä ajatellen", niin kuin normaalitilanteessa saattaisin vastata. Joten ei, upea sarkasmini on saanut väistyä ja tilalle tulla vakava ja sitäkin asiallisempi Mari the Au Pair.

Jos nyt totta kuitenkin puhutaan, niin en ihan tunne oloani omakseni tässä asiallisen maltillisessa ulkokuoressani, ja huolehdin, että sarkasmini alkaa surkastua hetkenä minä hyvänsä - tosin, jos omaan arvostelukykyyni on luottamista, niin ei se koskaan erityisen korkealentoista ollutkaan. Minulla ei siis välttämättä ole kovin suurta huolta siitä, että sarkasmilleni sattuisi mitään vakavaa, jos se tekisikin mahalaskun. Ja muu maailma ei siinä taatusti tuntisi menettävänsä hiushaiventakaan.

Minä vain en olisi minä ilman surkeaa sarkasmiani ja tulisin kaipaamaan sitä. Siksi olikin tavattoman huojentavaa lähteä kavereiden kanssa tuulettumaan Lontoon iltaan ja päästää se säälittäväkin sarkasminvätjys ottamaan haparoivat ensijälleenaskeleensa kaiken sen tukahduttavan hiljaiselon jälkeen. Tästä on vain suunta ylöspäin.

Sarkasmin lento jatkukoon!

Ja hei. Beware, Anna, the sarcasm has begun.

Itsekkyyden äärimmäisyys ja naurettava tuonnekuohu

Edessä on valtavan tunnekuohun pyörteissä kirjoitettu teksti, joten pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, mitä negatiivista se ikinä saakaan teidät tuntemaan. Oli se sitten ärsytystä, turhautumaa tai huvittunutta epäuskoa minua kohtaan, aion kohdata sen selkä suorana ja nauraa jälkeenpäin, miten naurettava koko teksti ja siitä kuultava paniikki on minustakin. :D

Mutta asiaan. Elämä Lontoossa on alkanut mielettömän hyvin. Olen oppinut itsestäni enemmän kuin osasin kuvitella kuukaudessa [!] oppivani [muun muassa sen että pystyn sittenkin syömään kalmaria ja oliiveja (Ella kuulitko tuon?! OLIIVEJA!)], ja koko Lontoo tuntuu vain täydellisesti omalta kaupungilta. Täällä on ihanaa.

Olen kuitenkin edelleen luonteeltani niitä huolehtijaihmisiä, kuten varmaan olette kuulleet, ja kaiken ihanuuden takana on silloin tällöin ja hetkittäin soinut pieni ahdistuksen pohjavire. Tiedän hyvin, mistä se johtuu.

Se johtuu siitä, että vertaan itseäni muihin. Teen sitä ihan alitajuisesti voimatta sille mitään. Olen valitettavasti aina tehnyt niin, ja täällä olen huomannut sen tehdessäni kotiaskareita ja hiljentyessäni lasten kanssa alas. Olen huomannut yrittäväni verrata itseäni perheen entiseen au pairiin, joka lähti päivää ennen kuin mari tuli taloon, ja se on naurettavaa, tiedän sen, mutta tahattomia tunteitaan on mahdotonta tuosta vain muuttaa kun niin tahtoo. Huomaan miettiväni, mitä Sofia teki minun tilassani ja tunnen ohimennen vaimeaa kateuttakin. Puhuiko hän tytöille telkkaria katsellessa? Tulivatko tytöt hänen syliinsä? Antoivatko he hänelle haleja tässä tilanteessa? Menivätkö he juosten hänen luokseen ja suukottivat? Tulevatkohan he koskaan pitämään minusta niin kuin he pitävät Sofiasta? Tykkäävätkö he minusta vielä ollenkaan?

Tiedän, että he tykkäävät, kyllä sen tiettyinä hetkinä näkee ja he tulevat jo syliinkin ja ovat niin suloisia, mutta tiedän myös sen, että he rakastivat Sofiaa. Hän oli hitti, enkä tiedä, tulenko minä koskaan olemaan sellainen. En missään nimessä voi aliarvioida seitsemänkuukautista aikaa heidän välillään, ja se saa minut tuntemaan pientä ahdistusta.

Joo joo, tiedän tiedän, että tulen itsekin viettämään heidän kanssaan seitsemän kuukautta ja alle viisivuotiaille se on pitkä aika. Tiedän, että he tulevat todennäköisesti tykästymään minuun puolessa vuodessa syvästikin [ainakin toivon niin]. Ja tiedän, että tämä on typerää.

Mutta juttu on niin, että pelkään oman luonteeni olevan riittämätön heille. Ja pelkään, että vaikka lapset oppisivatkin pitämään minusta toivomani hyvin paljon -määrän, niin lannistun, jos vanhemmat eivät opi. Ja kaikista todellisimmin, elävimmin ja epätoivoisimmin pelkään sitä, etten koskaan tule olemaan perheelle yhtä rakas kuin Sofia on heille. Haluaisin, että he rakastaisivat minua yhtä paljon kuin häntä.

Siinä on. Kaikessa yksinkertaisessa itsekkyydessään, sanottu ja blogiin painettu. Siinä on syy todelliselle ahdistukselleni. Kuinka itsekkääksi ja suuresti itseni nolanneeksi tunnenkaan itseni. Mutta kun se tuossa nyt on kaikkien silmien edessä ja voin sen itse siitä konkreettisesti kirjaimina lukea, niin toivon, että ymmärrän myös konkreettisesti, miten itsekäs ja ihan vain uskomattoman typerä pelkoni on.

Voi draamaa...!

Ihan hymyilyttää

Viikkoni yksin on nyt kulunut ja perhe on tullut takaisin - ja oikeasti, mahtavaa että talossa on taas elämää! Kun on pakko viettää kolme päivää kotona vuoteen [tai no, sohvan] omana, ainoana seurana Frendit, tukkoinen nokka ja olematon puheääni, niin olotila alkaa uhkaavasti muistuttaa tätä. Onneksi se on kuitenkin ohi, ja onneksi sitä ei tarvinnut kestää koko viikkoa. Silloin, kun ääntä nimittäin lähti ja ylös nouseminen ei kääntänyt maailmaa päälaelleen,

[Miten ketään voi muuten edes pyörryttää niin paljon? Se alkoi olla jo pelottavaa. Ja katsotaan vaan, niin seuraavassa hetkessä totean, että kappas, onpas kivan näköiset kattolamput. Au, mikähän tuo iso mompula mun takaraivossa on? Oh, well hi mister Brain Tumour!]

niin vietin mahtavaa aikaa sukulaisteni kanssa. Oli vaan niin mahdottoman kivaa nähdä aivantäysinlontoolaistuneita ja ihankokonaanlontoolaisia sukulaisystäviä ja kummitätiystävää, etten malta odottaa seuraavaa kertaa. It's gonna be sweeeett!

Tämän erityisempää asiaa mulla ei tänään ollut, halusin vaan piipahtaa taas ja kertoa vähän, miten täällä tällä viikolla on eletty. Tärkein terveinen on kuitenkin säästetty viimeiseksi. Nimittäin sairauskauteni aikana tätä seuraavaa herraa kuunneltiin taas niin että pyörrytti [se, johtuiko heikko olo tästä herrasta vai herra aivokasvaimesta, on teidän pääteltävissänne], mutten siltikään saa tarpeeksi. Rakastan rakastan rakastan tätä kappaletta ja sen sanoja, ja tämän myötä toivotankin teille mahtavaa keskiviikkopäivää. Nauttikaa!

Mitä tehdä kun mitään ei saa tehdä?

Aloitetaanpa tämänhetkisestä tilanteesta. Olen sairas. Sairastuin flunssaan pari päivää sitten, kuten ohimennen mainitsin, ja sen ei tietenkään pitäisi olla mukavaa. Kukaan ei tykkää olla sairaana. Paitsi että minä tykkään. Olen aina salaisesti mielissäni siitä, että ei tarvitse lähteä kouluun tai töihin ja saa hengailla kotona yöpuvussa hyvällä omallatunnolla ilman muuta tekemistä kuin TV:n katselu ja jäätelön syöminen [kun sehän siis auttaa kurkkukipuun]. Nautin siitä ehkä liiaksikin.

[Niin, huomatkaa siis ero sairastumisen ja sairaana olemisen välillä - ne ovat kaksi ihan eri asiaa.]

Kunnes tulin tänne ja sairastuin. Yhtäkkiä tämä ei olekaan yhtään kivaa, olo on ärsyttävä ja koko sairaana olemisen ilo on kadonnut, ja huomaan koko ajan etsiväni jotain korviketta sille, mitä haluaisin tehdä mutten saa: Katson telkkaria. Ei, kolme tuntia Shrek-elokuvia oli tarpeeksi, neljäs veisi mielenterveyden. No okei, syön jotain. Hyi, en halua, mulla on vieläkin huono olo siitä aamuisesta jes-olen-sairas-ja-saan-syödä-jäätelöä-jäätelöstä. Selvä. Vien sitten roskat ja tyhjennän astianpesukoneen. No aha. Siinä meni minuutti.

Mikään ei siis tunnu hyvältä tai vie tarpeeksi aikaa. Tukahduttaa ajatellakin, että katsoisin yhtään enempää televisiota tai lepäisin, ja turhauttaa, että minulla olisi mitä mainioin päivä olla tuolla jossain tekemässä asioita joita jo odotan pääseväni tekemään mutta sen sijaan joudun jököttämään talon sisässä nenä tukossa, kurkku kipeänä ja keho lamaannuttavista vilunväreistä väsyneenä. hjrioemagijoreJGGRKEOA GREAGR [Jos hämmennyitte, niin purin tuossa juuri turhautumaani. Se ei siis tarkoita mitään enkä ole oman arvostelukykyni mukaan menettänyt vielä järkeänikään.]

No, päätin sitten, että kun aikaa kerran on, niin suunnitellaan sitten koko loppu viikko kerralla niin ei tarvitse itkeskellä! Tässä on siis, ystävät, toimintasuunnitelmani siitä, mitä loput viisi yksinolo-viikkoni päivistä tulevat sisältämään.

Torstai 30.8. Hidastempoinen, viivyttelevä, perusteellinen vierailu National Galleryyn.
Ota metrolla Northern Line. Jää Charing Crossilla pois.

Perjantai 31.8. Kävelyretki Notting Hillissä, Kensington Gardenilla, Hyde Parkissa ja Oxford Streetillä. Shoppailua jos jää aikaa.
Ota metrolla Northern Line ja jää Bankilla pois. Vaihda Central Linelle ja jää Notting Hill Gatella pois.

Lauantai 1.9. Harrin ja Kushin kanssa jotain! To be decided what.

Sunnuntai 2.9. Thames Path today! London Bridgeltä Thames Pathille: Millennium Footbridge, London Eye [Jubilee Gardens?], over the bridge to the Houses of Parliament, Westminster Abbey -> Buckinghamin Palatsi. Muista kamera!
Mene Northern Linella suoraan London Bridgelle.

Maanantai 3.9. Kikan kanssa jotaki!

Tiistai 4.9. Perhe tulee takaisin n. klo 15.

Aikuistellaan

Ensimmäinen yksinolopäivä on kulunut lähinnä pyykkiä pestessä [huomatkaa, miten aikuiselta se kuulostaa edellispäivien paniikkipostausten jälkeen...], tulevaa viikkoa suunnitellessa ja aamun hulinasta rauhoittuessa.

Ihana päivä.

Pieni askel

Kävin tänään lenkillä. Yksin. Uudessa kaupungissa. Tuntemattomassa. Uskaltauduin ja selvisin.

Se voi tuntua ihan mitättömältä sieltä ruudun toiselta puolelta luettuna. So you went jogging. Big deal? Mutta se on iso juttu minulle. Se osoitti, että uskallan lähteä kun niin päätän.

Mietin aiemmin nimittäin sitä, mikä minua estää lähtemästä ulos lenkille - ja loppupeleissä kaupungille, lasilliselle, mihin vain. Mikä minua pelottaa? No, ainakin huppupäiset miehet, jotka saattavat tykätä tehdä juttuja vieraille tytöille. Tuntemattomat tiet. Ahdistelijat. Pommiräjähdykset. Ampumavälikohtaukset. Näitä mietiskellessäni kuitenkin ymmärsin, että yhteenkään näistä en voi vaikuttaa. Jos ne on tapahtuakseen, ne tapahtuvat, enkä voi sille mitään. Nämä eivät ole minun käsissäni.

Eivätkä ne myöskään ole niitä asioita, jotka oikeasti estävät minua lähtemästä. Asia, joka minua todellisuudessa estää, on oma itseni. Omat ajatukseni: mietin liikaa ja liian turhaan. Se ainoa oikeasti epämiellyttävä asia tuolla ulkona on omat ylivilkkaat ja typerät ajatukseni ja jos päätän ajatella ja asennoitua toisin, positiivisesti, yksin ulos lähtemiseen, koko Lontoo tulee näyttämään aivan erilaiselta kuin pelokkain silmin katsottuna. Kuka välittää, vaikka olenkin yksin liikkeellä kamerani kanssa?  Kuka katsoo nenää pitkin, vaikka istun yksin kahvilassa kirjan kanssa? Ketä haittaa, jos pysähdyn hetkeksi katsomaan, oliko tie sittenkään oikea?

Ja mitä väliä sillä edes olisi, sillä että jotakuta haittaisi? Teen sitä, mitä itse haluan. Olen sitä, mitä olen - uusi ja ymmärtämätön ja vasta tänne muuttanut, ja olen sitä rehellisesti. Mitä kenelläkään on siihen sanomista?

Siksi päätin tänään, että minähän lähden. Lähden lenkille ja lähden kaupunkiin vaikka yksin lähtisinkin. Minähän en suostu jäämään omien ajatusteni vangiksi. Beware, ajatukset. Teen teistä selvää ensi viikonloppuna...

PS Ostin muuten uudet juoksukengät.

Just a quick catch-up!

Well here we are - Lontoossa ja perheessä ja yksi hulinaviikonalku takana. Olen shoppaillut ja syönyt ja viettänyt ihanaa aikaa kummitätini kanssa ja tänään tutustunut uuteen perheeseeni. Paljon on tapahtunut ja paljon tulee tapahtumaan mutta kaikesta tästä lisää myöhemmin, sillä nyt mulla väsyttää niin paljon ettei sanotuksi saa. Bed time it is!

[Saatte ennen sitä kuitenkin pientä sneek peekiä kuluneesta viikosta...]

Rakkaudella,
ultrasupermegahyperjättiväsynyt MaiMami:)

3...

Eilen oli aika mukava päivä [ja illasta tuli vielä mukavampi]. Olin eilen viimeisen päivän töissä, ja työnantajani kiitti kesästä ja sanoi, että jos nyt sitten olen ensi kesänä maisemissa, niin mulle on työpaikka aina vapaana. Vaikka onkin tavattoman hienoa lähteä uusiin maisemiin, on myös jollain tavalla lohduttavaa tietää, että mulla on mahdollisuus päästä takaisin tähän vähäksi ajaksi hylkäämääni nykyiseen elämän rytmiin jos niin haluan.

Vaikkakin luulen, että kahdeksankin kuukautta sellaisessa kaupungissa kuin Lontoo muuttaa ihmistä sen verran, etten enää halua palata samoihin rytmeihin ja rutiineihin tänne palatessani.

Enkä usko, että elämä rutiineineen koskaan tulisikaan tuntumaan samalta Lontoossa vietetyn vuoden jälkeen vaikka yrittäisin. Mutta on kiva, että on kuitenkin mahdollisuus yrittää saada nopeasti kiinni tästä paikasta ja sen menosta edes tutun työn kautta, koska loppujen lopuksi, ellei suuria käänteitä tapahdu, niin tännehän minä haluaisin päästä opiskelemaan ja asuntoa asuttamaan, ja mitä nopeammin saan ensi vuoden jälkeen kiinni tästä eteenpäin posottaneesta Oulun elämästä, niin sitä helpompi minun on asettautua aloilleni ja alkaa luoda uusia rutiineja ihmisenä, joka luonnollisesti on vähän erilainen tänne palattuaan kuin täältä lähdettyään. Ihminen kasvaa ja kehittyy ja elämä ja rutiinit kehittykööt siinä mukana - mutta sentään ei tarvitse uusia työrutiineja opetella ellen välttämättä tahdo!

Mutta sitten asiasta toiseen. Eilen huomasin ilokseni, että olin taas aika onnellinen, ja pari juttua jäi yksittäisesti mieleeni [arjen pienet ilot, niistä puhun nyt]. Näistä jutuista minulle tuli eilen hyvä mieli:

Auringonpaiste - tuntui taas ihan kesältä.

Töiden jälkeinen sauna - siitä on vähän aikaa, kun olen viimeksi käynyt päivällä saunassa, mutta kuulkaa, kyllä se virkisti! Spontaanihetket on kyllä hetkistä ihanimpia...

Ihana John Mayer..:

Ja sitten vielä illan ihan ehdoton huippu, lapsuudenystävä, jonka kanssa vietettiin ihana läksiäisilta ja nautittiin harvinaisesta kesäillasta alkusyksyssä - oli vielä ihan lämmin, vaikka ilta oli jo pimeä. Kotiympäristöni yrittää ilmeisesti sanoa helliä hyvästejä kauniilla säillä ja leppoisilla illoilla - ja onnistuukin siinä ihan hyvin...

Haikein terveisin,
MaiMami

Lähtölaskenta

Kohta mulla alkaa varmasti tähänastisen elämäni tärkein vaihe, sillä Englannin arki ottaa minut imuunsa puoleksi vuodeksi - tästä yhdestä tulee siis ohimeneväksi hetkeksi londoner. Se on epäilyksettä suurimpia juttuja elämässäni, sillä kuten joskus olen kirjoitellessani maininnut, perusluonteeltani olen melko arka ja turvallisuudenhaluinen, ja spontaanius on minulle pikemminkin ihailtu luonteenpiirre muissa ihmisissä kuin jotain, mikä kuuluisi minun vakinaisiin ominaisuuksiini. Haaveilija, kuten sanottu.

Taannoin tuo kummajainen nimeltä spontaanius kävi kuitenkin meilläkin kylässä, usutti minut ilmoittautumaan au pairiksi ja myhäili, kun kävi ilmi, että eräälle perheelle olin mieluinen ehdokas. Tietenkään en voinut välttyä pettymyksiltä ja mahalaskuilta ennen tämän perheen löytymistä, mutta kaiken pyörityksen jälkeen olen nyt valmistautumassa kahdeksan kuukauden au pairiuteen kaupungissa, joka kaikilla kolmella vierailukerroillani on tehnyt allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen ja tuntunut kodilta - siinä määrin tietenkin, missä se turistille on ollut mahdollista. Voitte siis kuvitella, että olen enemmän kuin innoissani.

Tätä prosessia ei tietenkään voi käydä läpi ilman pelkoa ja jännitystä, mutta ei tässä elämässä pääse pitkällekään jos siinä ei koskaan uskalla tehdä mitään uutta tai spontaania vaikka se pelottaakin. Kuvitelkaa, että elämässään tekee valintoja ainoastaan seuraamalla turvallisuuden tunnettaan - mihin sillä päätyy? Samoihin tuttuihin piireihin, tuttuihin kaupunkeihin, tuttuihin ihmisiin. Vaikka turvallisuudenhakuisilla on aina teoreettinen vapaus tehdä mitä he haluavat, enemmän kuin usein he päätyvät tilanteeseen, jossa poljetaan paikallaan ja tuttua ja turvallista valitaan sen takia, ettei uskalleta tehdä toisin, ei siksi, että se olisi sitä, mitä elämältä haluaa. Ja vaarana on, ettei koskaan uskalla rikkoa kaavaa, vaikka mahdollisuuksia olisikin. Tai vaikka haluaisikin.

Mitä, jos se uusi siellä rakentamasi kaavan ulkopuolella olisikin sitten osoittautunut elämäsi piiriksi, kaupungiksi tai ihmiseksi, muttet saanut sitä koskaan tietää, koska päätit vain jäädä vellomaan turvallisuuteesi ja tyytyä siihen, mitä sinulla on? Jos elämässä huomaa vain tyytyneensä johonkin, mitä se kertoo? Onko elämäsi silloin todella omaasi, vai oletko antanut muiden sanella sen kulkua? Tyytyminen nimittäin on täysi vastakohta omien intohimojen ja kiinnostusten toteuttamiselle. Se estää sinua toteuttamasta itseäsi, sillä tyytyminen ei ole haluamista. Tyytyminen on omien sisäisten intohimojen ja sinusta itsestäsi luopumista, se on tavallaan luovuttamista.

Ja kuka nyt haluaa elämänsä päätepisteessä todeta, että on tyytynyt omaan elämäänsä?

Muuttaminen Lontooseen on minun tapani poiketa omista kaavoistani, ja sillä näytän itselleni, että minä uskallan. Todistan että uskallan lähteä uuteen ja tuntemattomaan ja irtaantua siitä tutusta, turvallisesta ja jo koetusta. Se on jännittävää, uutta ja pelottavaa mutta ihanasti sellaista. Ja mikä tärkeintä, se on sitä, mitä haluan, ei sellaista, mihin tyytyisin.

Joten. Shall we begin the countdown? 10...