Lumi se on joka joulun tuo

Tänä kyseisenä keskiviikkona, sattumalta kahden nukutun yön päässä kotiinlähdöstä!!, olen ollut menemättä mihinkään ja tuntenut tosi vahvan joulufiiliksen. Tehokkaaksi voisin silti itseäni kutsua, sillä olen saanut erityisen paljon tänään aikaan: paketoinut synttärilahjan, kirjoittanut joulukortteja, kutonut lapaset ja viimeistellyt ne, eikä kello ole vielä kahtakaan - unohtamatta sitä, että olen ollut töissäkin jo kolme tuntia. Totta kai, tämä iloinen joulun tunne tuskin olisi mitään ilman maailman suloisinta joulun lähettilästä [Tonttu Toljanteria tietenkin].

Niin kotiinlähdön ja kotijoulun kuin täällä kokemani toisenlaisen ei-kuitenkaan-aivan-joulu-joulun inspiroimana tulin miettineeksi, mikä oikeastaan tekee joulun. Koko sanassa joulu on jotain hyvin kutkuttavaa, ja on kiinnostavaa miettiä, mistä se oikein johtuu. Johtuuko se todella muistoista, lapsuuden jännittävästä odotuksesta ja lahjoista - ovatko ne värittäneet sanan joulu sen nykyään taustalla sointuvaan tunnelmallisuuteen? - vai onko joulun sointi jonkin muun ansiota?

Teidän puolestannehan en tietenkään voi sanoa, mutta minulle joulussa soi tunnelmallisuus, kaihoisa rauha ja aina eräänlainen toiveikkuus - ehkä se on toive siitä, että tuleva joulu tuntuisi taas siltä kuin se lapsena tuntui, tai sitten se on vain niinkin yksinkertaista kuin se, että toivoo joulun onnistuvan, mutta siellä se aina soi. Toivo. Tätä mietittyäni halusin päästä konkreettisesti joulun ytimeen, ja niinpä kyhäsin kasaan asioita, joita ilman minulla ei olisi joulua eikä liioin sen toiveikkuuttakaan. Puuttuuko sieltä jotain teille olennaista?

Glögi - Ei joulua jos ei glögiäkään. Tämä on se, joka marraskuun lopun pimeässä tuo ensimmäisen joulun hetken olohuoneeseen. 
Neilikan, kanelin ja inkiväärin tuoksu
Joulutortut - Luonnollisesti. Olen niin perinteinen, että joulu ei ole joulu ilman torttuja. Repertuaaria olen tosin onnistunut laajentamaan luumuhillon ohella jopa omena-kanelihilloon. Progress!!
Joululaulut - White Christmas ja Varpunen jouluaamuna. Muuta en edes tarvitsisi.
Jouluvalot, pimeys, kynttilät - Siinä sitä tunnelmaa.
Suklaa - Tietenkin.
Erityisen tärkeää on lumi ja huurteiset puunoksat. Täällä kaatosateen ja joulukuisen ukonilman maassa sen huomaa: lumi se on joka joulun tuo. Niin valitettavan yksinkertaisesti. Ilman lunta ei vain tunnu oikealta.
Samu Sirkan joulutervehdys - Tästä en ole suostunut luopumaan enkä tule sitä koskaan tekemäänkään. Samu Sirkkaa ilman joulu on vajaa. Olen kerran kokenut sen, että Samu jäi näkemättä, enkä halua toistamiseen kokea.

Minun jouluni viimeistelee perhe ja oma rauha. Jouluna ollaan kotosalla ja rauhoitutaan, eikä liikuta mihinkään, jos ei haluta. Syödään hyvin ja juodaan lämmintä ja päivitellään, miten se joulu taas niin nopeasti tuli. Ja meni.

Vielä se on kuitenkin tulossa, ja sitä odotellessa hypetetään, miten mahtavaa se on. Plus, että 2 PÄIVÄÄ ENÄÄ, ja sitten sanon Hohohoo, joulu ja Suomi!!!

Laters, everyone!

Itsenäinen itsenäisyyspäivä

Tiedättehän se tunteen, kun joskus aamulla herää eikä tiedä, mikä päivä on? On ihan tokkurassa ja heiveröisillä aamuvoimillaan ponnistelee tiensä läpi sinne mielen sopukoihin, missä tieto "On torstai 6. päivä joulukuuta" pitää residenssiään? Olen huomannut, että yleensä tämä käy silloin, kun ei tarvitse herätä kellon sointiin, vaan edessä on vapaapäivä ja herätä saa rauhassa ja omaan tahtiin tietäen, että sinä aamuna on mahdollisuus laiskotella.

Tänään sitten herrat Aamutokkura ja Tietämättömyys kävivät kylässä meilläkin, vaikka valkenemassa olikin ihan tavallinen työpäivä; laitoin herätyksen pois päältä, makoilin hetken tietämättömässä tilassani peittojen alla jump-inissa ja yritin löytää oikean sanan tälle päivälle. Kesti huikean kauan aikaa, ennen kuin sana torstai pulpahti pinnalle. Erityisen hauskaa siitä teki se, että juuri herättyäni hyvin lapsenomainen joulunodotus kutitti mahassa [tai oikeastaan se tuntui rinnassa mutta jostain syystä se olisi kuulostanut turhan romantisoivalta tähän paikkaan]. Eriskummallista oli se, että kehoni tiesi ennen kuin mieleni sen, että nyt on aika juhlapäivä, paras olla juhlamielellä. Aika fiksu keho, vai mitä sanotte!
 
No, ainakin minun mieleni tähän sanoi, että juhlamielellä minä olinkin, sillä tuntui siltä, kuin olisin ollut 5-vuotias jouluaatonaattona ja tiennyt, että jotain jännittävää tapahtuu pian. Kun sitten vihdoin torstai  loksahti mielessäni paikoilleen, mukana vyöryi muutkin oleelliset asiat: on 6. päivä joulukuuta, siis on Itsenäisyyspäivä, joulu on tulossa, illalla on Linnan juhlien kotikatsomo ja Suomen kotona leivottaisiin torttuja - tämä aamu oli siis kaikin puolin mainio, eikä vähiten sen takia, että tänään tuntui ensimmäisen kerran kunnon jouluinnostus. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!

Nyt ei tietenkään saa unohtaa sitä huomauttamisen arvoista tosiseikkaa, että enää on kulutettava vain 15 päivää, ennen kuin sinivalkoinen kone kiidättää minut kohti kotikontua ja joulua [!!]. Olen minä vaan jo niin mahdottoman valmis käymään kotona, että jos nyt olisi mahdollisuus, lähtisin heti. Niin paljon kuin perheen tyttöjä rakastankin, niin [voi hyvänen, mutta myönnettäköön] on se vaan niin väsyttävää. Minusta se lisäksi kertoo aika paljon tämänhetkisestä työ-/Lontoo-motivaatiostani, että puhun päivien kuluttamisesta sen sijaan, että sanoisin odottavani tulevaa kahta viikkoa ennen kotiin lähtöä.

[Vaikka pääasiallinen päämääräni onkin nyt vain päästä käymään kotona, niin älkää nyt käsittäkö väärin: odotan toki lähes yhtä suurella innolla kaikkea sitä, mitä kalenterini ennen sitä lupaa tapahtuvan. Tämä on lähinnä työaiheinen juttu. Vapaa-aika se kukoistaa edelleenkin.]

Asiasta kukkapurkkiin, minun kuluneeseen Suomen 95. itsenäisyyspäivään on kuulunut jouluinnostuksen lisäksi lämmintä kaakaota, lounas ja hyvää seuraa pubissa Wimbledonissa, kieli joka meni menojaan yhden suklaatoffeekakun perässä, pakkasasteita ja linnanjuhlia, joissa hetki sitten koettiin melko historiallinen hetki, kun neljä presidenttiä osallistuu Itsenäisyyspäivään presidentinlinnassa. [Kahdesti se käsittääkseni on ennen tapahtunut.] Seuraavana vuoroaan odottavat taas Linnanjuhlat, Tonttu Toljanteri ja Tuntematon Sotilas. Niitä on iltani tehty.

Nyt hyppään jump-iniini ja vetäydyn kotikolooni huoneeni nojatuoliin. Hyvää itsenäisyyspäivää, kaikki!

Knock knock - joulu vai talvi?

Joulu syttyi tänään Oxford Streetin ylle ja alkoi leijailla sieltä kaupungin päälle - joulu tulee, joulu tulee! Minä satuin nähtävästi olemaan sen voimakkaimmin joulumieltä säteilevän valopalkin alla, koska en millään kotiin päästyäni päässyt joulutunnelmasta eroon [ihan kuin olisin sitä tosin tosissani yrittänytkään...], ja meidän piti tyttöjen kanssa alkaa joulukorttien tekoon. Well, no can do; jos sitä joulua kerran jo tuputetaan Lontoon kiireisimmällä ostoskadullakin, niin kuka minä olen sen tuloa vastustamaan? Tänne vaan!!

Kuuleman mukaan jouluvalot sytyttämässä oli itse Robbie Williams, mutta valitettava tosiasia on se, että me emme häntä Niinan kanssa nähneet. Mitä me kuitenkin nähtiin oli kirkas tähtitaivas ja sen lajin kirpakka talvi-ilta, että siellä vähintäänkin odotti hengityshöyryn jäätyvän jääpuikoksi heti, kun se ilmaan koski. Ja kyllähän se jotain enteilikin.

Nimittäin, arvaattekos, mikä meitä aamulla herätessä odotti? [Ei lumi, sillä me emme ole Suomessa nyt vaan jossain, missä talvi tarkoittaa 3 lämpöastetta, harmaata loskaa ja kumppareita eikä valkoista maata ja pakkasen paukuntaa.]

Huurre! Autojen ikkunat oli jäätyneet paksuun huurteeseen, ja aamulla herätessäni kuulin, miten etupihalla joku rappasi auton ikkunoita puhtaaksi. Ajatelkaa nyt, miten jännittävää, sehän tarkoittaa, että siellä on ollut pientä pakkasta!! Ihan kihisyttää, kun ajattelee, että talvi se on, joka oveen seuraavaksi kolkuttaa.

Hassua kylläkin, että joulu näytti tulevan ennemmin kuin talvi...?

Kulman takana taivaalla

Blogin puolella on ollut viime aikoina hiljaiseloa, sillä mitään uutta uutukaista elämässäni ei oikeastaan ole tapahtunut. Käyn yhä kuluneiden kuukausien lailla tutkimassa Lontoota sen minkä ehdin, mutta tavallaan siitäkin on jo tullut osa arkea; uusien paikkojen ja tapahtumien näkeminen kuuluu nykyään yhtä lailla arkeen kuin itkupotkuraivarit ja kakkavaipatkin. Muutenkin elämä on hiljalleen asettunut uomiinsa, ja päivittäinen rytmi lasten hippaleikkine aamupalapöydän ympäri

[ilman vaatteita, tietysti [ne lapset, en minä]],

tyttöjen vaatteidenvaihtodraamoineen, vessanpönttöönputoamispelkoineen ja maailman sydäntä lämmittävimpine haleineen on tullut niin tutuksi, että arjen ihanuus on täälläkin alkanut välillä jäädä ihan huomiotta. Sanon sen nyt kuitenkin ihan vain selventääkseni seuraavan tosiasian niin teille kuin itsellenikin: elämä täällä on ihanaa ja nautin arjesta enemmän kuin osasin odottaa. Puhumattakaan vapaa-ajasta. Minä todella viihdyn täällä.

Mitäs täällä nyt sitten on tapahtunut? Noh. Viikonloppuna ympäri Lontoota paukuteltiin raketteja sellaisen miehen kunniaksi, joka on ainoana koko Englannin historiassa yrittänyt räjäyttää kuninkaanlinnan. Hieno mies vai miten se meni...? No okei, ei ne nyt oikeastaan sitä miestä itsessään juhli vaan tämän vangitsemista, mutta raketteja ne on täällä paukutelleet koko viikon ja viikonlopun ja eilen niitä ammuskeltiin ihan komeallakin tavalla Blackheathissa. Olin kaverin kanssa niitä katsomassa, ja vaikka nämä kyseiset kaivossa ja kaivonkolossakin kuulutetut Blackheathin ilotulitukset olivatkin pettymys kestonsa puolesta, niin olihan ne silti aika hienot... Ja kun seura oli mukavaa, niin mitäs muuta minulla siihen on sanottavana kuin että ihana ilta vaikka lyhyt olikin!

Iltani jatkui väripommituksen jälkeen tärkeämpääkin tärkeämmäksi tulleen kummitätini luokse ihan vain kulman taakse ilotulitusaukeasta. Me löhöiltiin sohvalla kynttilän valossa, syötiin kanapasteijoita ja rentouduttiin, eikä se tarvinnut mitään muuta. Paitsi että matkalla lähikauppaan ja takaisin vatsanpohjaan tuli kutkuttava tunne, ja sen takia tuntui melkein kuin olisi ollut joulu. Se kutkuttava tunne oli lumen odotus.

Eihän sitä tietenkään tullut, sitä lunta siis, mutta jokin eilisillan pimeässä kirpeydessä sai tuntemaan, että kohta ensimmäinen hiutale leijailee taivaalta lapaselle. Ehkä se oli se täysin kirkas tähtitaivas, tai ehkä se hengityksen höyryttävä kirpeys, tai ehkä vain se tosiasia, että olen jo heti marraskuun alettua tuntenut joulujännityksen mahanpohjassa, mutta eilen joulu tuntui olevan ihan ikkunan takana. Niin kuin lumihiutaleetkin. Vaikkeivät oikeasti olleetkaan.

Minullahan ei tietenkään ole mitään sitä vastaan. Otan joulun ja joulutunnelman avosylin vastaan heti, kun se vain luokseni saapuu. Ja jos eilen oli se hetki, niin olkoon näin. Tervetuloa, joulu.