Lumi se on joka joulun tuo

Tänä kyseisenä keskiviikkona, sattumalta kahden nukutun yön päässä kotiinlähdöstä!!, olen ollut menemättä mihinkään ja tuntenut tosi vahvan joulufiiliksen. Tehokkaaksi voisin silti itseäni kutsua, sillä olen saanut erityisen paljon tänään aikaan: paketoinut synttärilahjan, kirjoittanut joulukortteja, kutonut lapaset ja viimeistellyt ne, eikä kello ole vielä kahtakaan - unohtamatta sitä, että olen ollut töissäkin jo kolme tuntia. Totta kai, tämä iloinen joulun tunne tuskin olisi mitään ilman maailman suloisinta joulun lähettilästä [Tonttu Toljanteria tietenkin].

Niin kotiinlähdön ja kotijoulun kuin täällä kokemani toisenlaisen ei-kuitenkaan-aivan-joulu-joulun inspiroimana tulin miettineeksi, mikä oikeastaan tekee joulun. Koko sanassa joulu on jotain hyvin kutkuttavaa, ja on kiinnostavaa miettiä, mistä se oikein johtuu. Johtuuko se todella muistoista, lapsuuden jännittävästä odotuksesta ja lahjoista - ovatko ne värittäneet sanan joulu sen nykyään taustalla sointuvaan tunnelmallisuuteen? - vai onko joulun sointi jonkin muun ansiota?

Teidän puolestannehan en tietenkään voi sanoa, mutta minulle joulussa soi tunnelmallisuus, kaihoisa rauha ja aina eräänlainen toiveikkuus - ehkä se on toive siitä, että tuleva joulu tuntuisi taas siltä kuin se lapsena tuntui, tai sitten se on vain niinkin yksinkertaista kuin se, että toivoo joulun onnistuvan, mutta siellä se aina soi. Toivo. Tätä mietittyäni halusin päästä konkreettisesti joulun ytimeen, ja niinpä kyhäsin kasaan asioita, joita ilman minulla ei olisi joulua eikä liioin sen toiveikkuuttakaan. Puuttuuko sieltä jotain teille olennaista?

Glögi - Ei joulua jos ei glögiäkään. Tämä on se, joka marraskuun lopun pimeässä tuo ensimmäisen joulun hetken olohuoneeseen. 
Neilikan, kanelin ja inkiväärin tuoksu
Joulutortut - Luonnollisesti. Olen niin perinteinen, että joulu ei ole joulu ilman torttuja. Repertuaaria olen tosin onnistunut laajentamaan luumuhillon ohella jopa omena-kanelihilloon. Progress!!
Joululaulut - White Christmas ja Varpunen jouluaamuna. Muuta en edes tarvitsisi.
Jouluvalot, pimeys, kynttilät - Siinä sitä tunnelmaa.
Suklaa - Tietenkin.
Erityisen tärkeää on lumi ja huurteiset puunoksat. Täällä kaatosateen ja joulukuisen ukonilman maassa sen huomaa: lumi se on joka joulun tuo. Niin valitettavan yksinkertaisesti. Ilman lunta ei vain tunnu oikealta.
Samu Sirkan joulutervehdys - Tästä en ole suostunut luopumaan enkä tule sitä koskaan tekemäänkään. Samu Sirkkaa ilman joulu on vajaa. Olen kerran kokenut sen, että Samu jäi näkemättä, enkä halua toistamiseen kokea.

Minun jouluni viimeistelee perhe ja oma rauha. Jouluna ollaan kotosalla ja rauhoitutaan, eikä liikuta mihinkään, jos ei haluta. Syödään hyvin ja juodaan lämmintä ja päivitellään, miten se joulu taas niin nopeasti tuli. Ja meni.

Vielä se on kuitenkin tulossa, ja sitä odotellessa hypetetään, miten mahtavaa se on. Plus, että 2 PÄIVÄÄ ENÄÄ, ja sitten sanon Hohohoo, joulu ja Suomi!!!

Laters, everyone!

Jos mää vähän myöhemmin

Päätin sunnuntaina heti herättyäni tekeväni jotain hyvin arkiselta kuulostavaa. Päätin myös, että sillä kertaa teen sen loppuun asti. Onhan minun pakko, sillä muuten tilanne karkaa käsistä ja jään kierteeseen, jossa aina aloitan ja aloitan ja jälleen aloitan mutten koskaan saa viimeistellyksi. Mitä minä päätin? Päätin, että aion katsoa elokuvan.

Ööö...... Entä sitten?? te mietitte. No kuulkaas kun minä vastaan, etten ole viimeisen neljän kuukauden aikana katsonut ensimmäistäkään elokuvaa loppuun asti - en ensimmäistäkään -, ja minulta, joka taannoin puoli vuotta sitten oli DVD-laitteen suurkuluttaja [olen lähes varma, että kerran se huokaisi ja päästi höyryjä ulos, kun se näki minun lähestyvän, alkoi nimittäin savua pukkimaan ulos...], se on tosi paljon sanottu. Kirjoituksiin lukiessa minulla oli tapana irrottautua logaritmifunktioista ja polymeraasiketjureaktioista pistämällä levy pyörimään ja tyhjentämällä ajatukseni tuolta ameriikan landiasta kantautuneeseen romanttiseen tyhjänpäiväisyyteen. Nyt asia on kuitenkin niin, että ainoankaan elokuvan lopputekstit eivät ole välähtäneet kuvaruutuun sitten viime heinäkuun - jos muuten silloinkaan, nyt kun tarkemmin ajattelen!

Johtuneeko se sitten siitä, ettei minulla yksinkertaisesti riitä aika, vai siitä, että viime aikoina muulloinkin kuin leffojenkatseluhetkellä rakoilua osoittaneessa kärsivällisyydessäni on puutteita, mutta aika tarkan arvion mukaan siinä tunnin ja viidentoista minuutin intensiivisen leffaan eläytymisen jälkeen keskittymiseni alkaa rakoilla ja alan huomata huoneessa kaikkea muuta mukavaa - Ai, kun on nälkä; Kas kun on kiinnostavan näköinen kirja; Hei äiti on facebookissa!

Tästä syystä katsoin parhaakseni, että muutoksen on tapahduttava. Mistä sitä tietää, jos tämä loppuunsaamattomuus ei vähän ajan päästä rajoitukaan enää elokuvien katselemiseen, vaan pian huomaan jättäväni hampaat pesemättä iltaisin, jättäväni puolet lenkistä tekemättä, kypsentäväni huolimattomassa kärsimättömyydessäni ruuan vain puoleen väliin [huomaattehan, millaiset riskit tämä sisältää erityisesti lihansyöjien keskuudessa?] ja imuroivani talon mutta jättäväni pölyt pyyhkimättä, kun ajattelen, että kyllä mää sitte myöhemmin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tämä on vakava paikka. En minä pölyinen salmonellabakteeri halua olla.

Sunnuntaina sitten pistin tuumasta toimeen, istahdin alas, asetuin mukavasti, päätin pysyä jämäkkänä ja väläytin elokuvan ruutuun [Notre Damen kellonsoittajan, sillä eihän sitä nyt heti haukata isointa palaa, edetään pienin askelin]. Diudidiuudiuu, naputtelin jalkaani ja olin innoissani tästä elämänmuutoksestani. Ja arvaatteko, kummin kävi; herpaantuiko keskittymiseni vai katsoinko Quasia loppuun asti?

No, ottaessani levyä soittimesta mietin: Sitte huomenna loppuun...

No mutta. Eihän Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä, hiljaa hyvä tulee, tyvestä puuhun noustaan ja harjoitus tekee mestarin. Kyllä mää sitte myöhemmin!

On meinaan kiehtova päivä

Huomasitteko saman, minkä minä tänä aamuna? Kalenteriini katsoin ja vähän aikaa mietittyäni hoksasin ja ihan vallan ihmetyin. On nimittäin sellainen juttu, että eletään viimeistä symmetristä päivää meidän elinaikanamme. Kun siis onhan tänään kahdestoista kahdettatoista vuonna kaksitoista, emmekä voi sanoa elävämme enää toista samanmoista. Symmetriaa voimme toki kokea muutama vuosi myöhemminkin, esimerkiksi vuoden 2020 marraskuun toinen päivä, 02.11.20, mutta ei se oikein tunnu samalta. Tämä on siis melko harvinainen päivä, ja sitä juhlittakoon vaikka muutamalla kuvalla Covent Gardenista yhtenä joulukuisena maanantaina, hehkuttamalla tämänaamuista huurretta ja pikkupakkasta ikkunan takana ja innostumalla siitä, että illalla näen valkolakin viime viikolla saanutta, valkoisesta Suomen Talvilandiasta palannutta ystävää! Ihan hyvä päivä keskiviikoksi, sanon minä.

Edit: En kyllä ymmärrä, miten olen onnistunut välttämään kaikki hehkutukset tästä ainutlaatuisesta päivästä, sillä nyt kun surffailin netissä, niin sehän on kaikkialla. 12.12.12.... 12.12.12 klo 12.12..... 12.12.12... Asunkohan minä jossakin luukussa silmillä lappu ja korvissa tulpat vai olenko vain jotenkin epätavallisen epätarkkaavainen? Veikkaan jälkimmäistä, mutta ken sen sitten tietää...

Lyhyestä virsi kaunis

Niin. On taas tiistai ja yksi viikonloppu takana, sekin uusissa maisemissa ja parhaassa seurassa ja aivan yhtä nopeasti ohi kuin edellisetkin. Ei tässä kovin ehdi jouluja suunnitella, kun vapaa-aikaa on rajallisesti ja sekin menee ympäriinsä laukkaillessa, mutta eihän tänne nukkumaan tultukaan. Menemään tänne lähdettiin.

Tai ainakin so it seems, jos nyt kuluneeseen kolmeen ja puoleen kuukauteen on luottamista.

Mutta siis no niin. Lauantaiaamuna kaikenkirjava OO-Kerhomme [niille, jotka eivät sitä tiedä, se on Omituisten Otuksen Kerho] käänsi nokkansa kohti meren rantaa ja kuuleman mukaan maan parhaita Fish 'n' Chipsejä ja valmistautui kahteen intensiiviseen päivään Englannin helmessä. Brighton oli määrämme pää, ja voijjuku, kun se rantoineen, aurinkoineen, Piereineen, kivineen, ruokineen, seuroineen, menoineen ja väsymyksineen oli mieletön. Sanottakoon se niin kuin me nämä miniretket koemme, siis lyhyesti ja ytimekkäästi: Brighton hurmasi ja huumasi ja rakastutti korvia myöten. Menemme sinne toistekin.

Maalla maailmalla

Viime sunnuntai oli vaihteeksi taas niitä päiviä, jotka hipoo täydellisyyttä ihan ilman suurempaa syytä.

Tai siis, anteeksi, korjaan, syitähän on monia, muun muassa se, että lähdettiin minimatkalle Oxfordiin, ja se, että lähdettiin sinne hyvän ystävän kanssa, mutta en tarkoita sitä. Tarkoitan sitä, että kun seura nyt vain oli niin älyttömän mukavaa eikä ollut minkäänlaisia paineita tehdä sitä tätä ja tuota vaan lähinnä viettää hieno päivä hyvässä seurassa ja siinä samalla vähän niinku tutustella itse kaupunkiin, niin päällimmäiseksi jäi mieleen päivän mutkattomuus. Ei tarvinnut kiirehtiä, mentiin omassa rauhassa, käytiin syömässä [muuten ehkä paras juustopasta koko tähänastisessa elämässäni, kiitos Bella Italian], käveleskeltiin nähtävyyksiä läpi ja nautittiin olosta. Rauhallista, mutkatonta, ja niin mielettömän ihanaa.

Mikä Oxfordissa myös oli tavattoman suloista ja teki vaikutuksen minuun oli se, että siellä kaikki oli vähän vinksin vonksin [tai ainakin heikun keikun]. Siellä keskustan kaupparakennukset oli vähän vinksallaan, ovi saattoi jossakin repsottaa saranoiltaan, ikkunanpielistä lohkeili palasia ja melkein näki sielunsa silmin, kun puodinpitäjä illalla kauppaa sulkiessaan pukkasi ovea kaikilla voimillaan kiinni, kun itse talo oli vähän vinossa eikä ovi ihan asettunut paikoilleen. Siellä vallitsi leppoisa kylätunnelma, ja koko kaupunki tuntui hyvin pieneltä ja kompaktilta Lontooseen ja sen ihmisvilinään ja liikenteen ääniin verrattuna. Oxford oli rauhallinen.

Minusta oli sen lisäksi ihan uskomattoman suloista, että joka kadunkulmassa näkyi pyörä [ja nimenomaan sellainen maalaismummopyörä, ei mikään muka-high-tech kiidän-tehokkaana-ja-epämukavana-bussien-seassa-ja-litistyn-ensi-kosketuksesta-rimpula], jonka tangossa roikkui rottinkinen pyöränkori. Mikä voisi olla sen maalaisempaa? Se, jos mikä kuuluu minusta kylätunnelmaan. Mummopyörät ja rottinkiset korit.

Itsenäinen itsenäisyyspäivä

Tiedättehän se tunteen, kun joskus aamulla herää eikä tiedä, mikä päivä on? On ihan tokkurassa ja heiveröisillä aamuvoimillaan ponnistelee tiensä läpi sinne mielen sopukoihin, missä tieto "On torstai 6. päivä joulukuuta" pitää residenssiään? Olen huomannut, että yleensä tämä käy silloin, kun ei tarvitse herätä kellon sointiin, vaan edessä on vapaapäivä ja herätä saa rauhassa ja omaan tahtiin tietäen, että sinä aamuna on mahdollisuus laiskotella.

Tänään sitten herrat Aamutokkura ja Tietämättömyys kävivät kylässä meilläkin, vaikka valkenemassa olikin ihan tavallinen työpäivä; laitoin herätyksen pois päältä, makoilin hetken tietämättömässä tilassani peittojen alla jump-inissa ja yritin löytää oikean sanan tälle päivälle. Kesti huikean kauan aikaa, ennen kuin sana torstai pulpahti pinnalle. Erityisen hauskaa siitä teki se, että juuri herättyäni hyvin lapsenomainen joulunodotus kutitti mahassa [tai oikeastaan se tuntui rinnassa mutta jostain syystä se olisi kuulostanut turhan romantisoivalta tähän paikkaan]. Eriskummallista oli se, että kehoni tiesi ennen kuin mieleni sen, että nyt on aika juhlapäivä, paras olla juhlamielellä. Aika fiksu keho, vai mitä sanotte!
 
No, ainakin minun mieleni tähän sanoi, että juhlamielellä minä olinkin, sillä tuntui siltä, kuin olisin ollut 5-vuotias jouluaatonaattona ja tiennyt, että jotain jännittävää tapahtuu pian. Kun sitten vihdoin torstai  loksahti mielessäni paikoilleen, mukana vyöryi muutkin oleelliset asiat: on 6. päivä joulukuuta, siis on Itsenäisyyspäivä, joulu on tulossa, illalla on Linnan juhlien kotikatsomo ja Suomen kotona leivottaisiin torttuja - tämä aamu oli siis kaikin puolin mainio, eikä vähiten sen takia, että tänään tuntui ensimmäisen kerran kunnon jouluinnostus. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!

Nyt ei tietenkään saa unohtaa sitä huomauttamisen arvoista tosiseikkaa, että enää on kulutettava vain 15 päivää, ennen kuin sinivalkoinen kone kiidättää minut kohti kotikontua ja joulua [!!]. Olen minä vaan jo niin mahdottoman valmis käymään kotona, että jos nyt olisi mahdollisuus, lähtisin heti. Niin paljon kuin perheen tyttöjä rakastankin, niin [voi hyvänen, mutta myönnettäköön] on se vaan niin väsyttävää. Minusta se lisäksi kertoo aika paljon tämänhetkisestä työ-/Lontoo-motivaatiostani, että puhun päivien kuluttamisesta sen sijaan, että sanoisin odottavani tulevaa kahta viikkoa ennen kotiin lähtöä.

[Vaikka pääasiallinen päämääräni onkin nyt vain päästä käymään kotona, niin älkää nyt käsittäkö väärin: odotan toki lähes yhtä suurella innolla kaikkea sitä, mitä kalenterini ennen sitä lupaa tapahtuvan. Tämä on lähinnä työaiheinen juttu. Vapaa-aika se kukoistaa edelleenkin.]

Asiasta kukkapurkkiin, minun kuluneeseen Suomen 95. itsenäisyyspäivään on kuulunut jouluinnostuksen lisäksi lämmintä kaakaota, lounas ja hyvää seuraa pubissa Wimbledonissa, kieli joka meni menojaan yhden suklaatoffeekakun perässä, pakkasasteita ja linnanjuhlia, joissa hetki sitten koettiin melko historiallinen hetki, kun neljä presidenttiä osallistuu Itsenäisyyspäivään presidentinlinnassa. [Kahdesti se käsittääkseni on ennen tapahtunut.] Seuraavana vuoroaan odottavat taas Linnanjuhlat, Tonttu Toljanteri ja Tuntematon Sotilas. Niitä on iltani tehty.

Nyt hyppään jump-iniini ja vetäydyn kotikolooni huoneeni nojatuoliin. Hyvää itsenäisyyspäivää, kaikki!