Päivänä, jona ilmassa tunsi talven tuoksun

Sinä päivänä syksy hiipi ytimiin asti ja varoitti kuiskaten, että talvi on tulossa. Poistuessaan se jätti jälkeensä innostuneen kihinän. Minun lempivuodenaika... Pian se tulee.

Hei Lontoo, me mennään taas

Lähdettiin kavereiden kanssa käymään päiväreissulla Birminghamissa yhtenä hyvin syksyisenä sunnuntaina. Meitä vähän varoiteltiin [siis lähinnä uhkailtiin] taholta jos toiseltakin, että Birmingham on Englantia huonoimmillaan. Hirvittävä kaupunki! Teollinen! Ei edes ajattelemisen arvoinen! Miksi te sinne menette!! Mutta, in your face, my fellow londoners, tämä kaupunki pisti ärinällä vastaan ja osoittautui upeaksi.

Oli täydellinen syssyilma, siis kyllä täydellinen, kun paistoi aurinko, oli kuivankirpeää sillä tavalla että tuntui että joku puri poskipäitä ja lehdet oli väreissään. Brumin keskusta oli niin kaunis ja olo oli ihana, ja koko päivä oli upea. Sanotaanko näin, että meillä oli mahtavaa seuraa ja mielettömän kivaa. Ja jos se nyt edes on mahdollista kuulostamatta ihan älyttömältä ja ällöonnelliselta, niin bussimatka kotiin oli vieläkin mahtavampi. Naurettiin pissat housussa, kuunneltiin ihanuuksia kappaluuksia ja tunnelmoitiin pimeässä.

Mikä mainio päivä.

Paikka nimeltä Morden

Lokakuinen aamupäivä kului verkkaisesti käyskennellen paikassa, jonka nimi on Morden Park. Se sijaitsee Lontoon eteläisessä päässä keskellä kaupunginosaa, jonka perheeni äiti sanoi olevan ei oikein mukavaa aluetta. Siellä on rähjäisiä autokorjaamoita, halpoja etnisiä ravintoloita kylki toisensa kyljessä ja yleisilme, joka hohtaa nuhjuisuuttaan, mutta karuuden keskellä kukoistaa tämä puisto. Se on kaunis kuin mikä, ja odotin joka mäenkummun juurella näkeväni vähintäänkin Mr Darcyn ja Elizabeth Bennetin kävelevän vastaan. Tässä paikassa hohti mennyt aika.

Kaste

Tänään olen vihdoin saanut tuntumaa siihen, miltä Lontoon mielestäni pitäisi tuntua; jokin ei nimittäin ole ollut aivan kohdallaan täällä Lontoossa koko tänä aikana, jonka olen täällä ollut. Aurinkoa on ollut [melkein joka päivä!!], lämmintä on ollut lähes tukahtumiseen asti ja elämä asettui nopeasti uomiinsa, mutta jokin on tuntunut vähän vinkkuralta. Tänään sitten olo on ollut kotoinen ja kaikki tuntunut oikealta jollain tavalla, ja, no, arvaattekos jo, missä siihen syy?

Sateessa.

Tänään on nimittäin satanut vettä ensimmäistä kertaa kunnolla koko kuukauteen, ja sitä on tullut koko päivän. Okei, on ollut yllättävää ja tosi hienoa, että kesästä ja kesän lämmöstä on täällä saatu nauttia niinkin pitkälle kuin syyskuuhun, mutta kun syysihmisenä minä niin olen sitä itseään syksyä odottanut, niin tämä kirpakka syysilma ja pureva tuuli on saanut minut salaa hykertelemään innosta. Puhumattakaan, mitä tämä sade on saanut aikaan...

Koko talo on tänään ollut ympäröityneenä huuruiseen sadepilveen, ja vasta nyt Lontoo tuntuu sellaiselta kuin muistin sen tuntuvan. En osaa määritellä miksi, mutta sateen alettua olen tuntenut Lontoon koti-Lontooksi sen sijaan, että tuntisin vieläkin yrittäväni etsiä sitä kodin tuntua jostain. Muutos on tietenkin tapahtunut vähitellen mutta yllättävän nopean aikavälin sisällä [siihen ei mennyt kuukauttakaan], ja tänään kotiutuminen on tuntunut saaneen viimeisen sinettinsä. Lontoo on nyt saanut kasteensa kodikseni ja minä taas kasteeni siihen oikeaan Lontooseen!

PS Miten merkillistä, että heti ensimmäisenä virallisena syyspäivänä [22. syyskuuta, jolloin kalenterissani luki "Autumnal Equinox, Autumn begins"] ilma oli niin kirpakka, että lapaset olisi tarvittu käteen, ja seuraavana päivänä ensimmäinen sadepäivä kokonaiseen kuukauteen saapuu? Olikohan tämä nyt ihan sattumaa...?

Sattui yksi kumma juttu

Ennen kuin aloitetaan, laittakaa taustalle soimaan seuraavat kappaleet, ne ovat nimittäin niitä, joita kuuntelin tätä kirjoittaessani. Ne ovat tärkeintä oikeanlaisen tunnelman saavuttamiselle. Tässä, olkaa hyvät. Ensimmäinen. Ja Toinen. Nyt voitte lukea otsikon uudestaan, hypätä itse tekstiin ja kuvitella, ettei tätä ohjeistusta ole olemassakaan niin kauan, kuin Ensimmäinen on vielä soimassa. Kun se loppuu, tämä teksti on taas hetken olemassa mutta katoaa taas kuvitelmiinne kun Toinen on saanut äänensä kuuluviin. Otsikko siis nyt.

Juttelin eilen perheeni äidin kanssa siitä, miten lämmintä Lontoossa on vielä pitkälle lokakuuhunkin ja miten ihanaa aikaa syksy on. Kävi ilmi, että me molemmat rakastamme syksyä, ja tarkemmin sitä aikaa, jolloin on vähän kirpeää muttei tarvitse vielä takkia vaan villapaita ja kaulahuivi ja lapaset riittää pitämään kesän lämmön herkistämän ihon lämpimänä. Silloin on puut väreissään, ilma muuttuu höyryksi hengitettäessä ja pieni kutkuttava tunne alkaa hiipiä vatsanpohjaan, kunnes vihdoin marraskuussa saa luvan päästää koko syksyn sisällä kuplineen tunteen ulos: joulu on tulossa!!

Joulun odotus ja kaikki mahdollinen säheltäminen korttien, koristeiden, kuusen ja ruokien kanssa on minulle sitä parhainta joulua enkä voisi kuvitella selviytyväni ilman. Syksy, ystävät hyvät, on puolestaan aikaa, jolloin odotetaan siihen asti, että joulutohinat saa virallisesti aloittaa vaikuttamatta järkensä menettäneeltä [minun ja äitini tapauksessa siitä ei ole huolta, me olemme sitä jo valmiiksi, mutta tapauksessa ne normaalit ihmiset]. Kaikki se vähittäinen kulku lämpötilan kylmenemisen, ruskan väriloiston, lehtien putoamisen ja pikkupakkasten kautta kohti keskitalven kohokohtaa on minulle kuin jouluviikko tai itse jouluaatto pikkulapselle; odotan syksyn odottamista kuin lapsi joulua nousevaa.

Tänään sitten aamupalaa pois korjatessani aloin mietiskelemään, että Lontoossa ei kunnon syksyä olekaan, ja se syksyinen kirpeys, mitä täällä on, on märkää eikä lainkaan Suomen syyskirpeyden veroista. Ennen kuin huomaankaan, joulu on nenän edessä, mutten ole ehtinyt tajuta ja fiilistellä sen tuloa, koska olen vahingossa koko ajan odottanut sitä oikeanlaista kirpeyttä, josta tiedän joulun olevan tulossa. Sitten onkin jo tammikuu ja kohta kevät ja lähden takaisin Suomeen, ja siinä onkin jo kesä, ihan kulman takana. Meneekö koko vuoteni pelkässä odottamisessa? Odotan syksyä, odotan kuivaa syyskirpeyttä, odotan lomaa, joulua, sitä että tämä paikka alkaa tuntua kodilta. Odotan vain. Enkö aio asettua ja elää hetkessä ollenkaan?

Jos mietteisiini on uskomista, niin en, en kai sitten.

Näitä siis mietin aamulla tiskikonetta täyttäessäni, kunnes sattui kummallinen juttu. Hätääntynyt olotila, melkeinpä paniikinomainen sellainen, yllätti minut ja huomasin, että ei ei ei, en voi elää mahdollisesti elämäni poikkeuksellisinta, hienointa ja uskaliainta vuotta vain odottamalla, että jotain tulee, tapahtuu tai sattuu. Se ei käy päinsä, sillä muuten Englannista ei jää muuta jäljelle kuin muisto ajanjaksosta, jolloin odotin koko ajan jotain, aika oli ohimenevää ja valui sormien välitse ja elämä oli tuossa kädenkurkotuksen päässä mutten silti saanut siitä kiinni.

Näin olin palannut ajatuksissani taas siihen, mistä on alkanut muodostua Englannissa oleskeluni avainsana ja määritelmä: olla spontaani ja elää. Siitä ei näköjään vain pääse mihinkään; täällä asioita ei vain voi jäädä odottamaan, jos elämästä haluaa nauttia. Se on elämän - ja tämän kirjoituksen - yksinkertainen opetus. Eläkää.

Tuolla ulkona

 

Kun hetken keskittyy, voi melkein kuulla luonnon vähitellen juurtavan itsensä kaikkeen, mikä siihen ei oikeasti kuulu. Kaikesta irrallisesta tulee vähitellen osa sitä. Ei siis sovi jäädä liian pitkäksi aikaa paikoilleen istumaan?