Kesä on tuulitukka, hymytyttö

Tähän alkuun jälleen yksi biisi taustalle tunnelmoimaan. Klick. Jatketaan sitten.

Totesin eräänä päivänä itselleni, että kesällä me kaikki ollaan jotenkin erityisen huolettomia. Mennään silloin, kun siltä tuntuu, unohdetaan kello kotiin, annetaan hiusten takkuuntua merituulessa, valvotaan illan viemänä ihan vahingossa aamuaurinkoon, tehdään vähän sinne päin eikä sitä mietitä sen enempää. Kesällä hetki on enemmän läsnä ja siihen on helpompi tarttua, ja asiat, jopa ne harmittavat, tuntuvat mutkattomilta auringonpaisteessa, siinä hetkessä, varpaiden kurkottuessa laiturin yli virtaavaan jokiveteen. Ei huolehdita, hymyillään.

Girls' night in!

Perheen isä on siskonsa luona Hong Kongissa, äiti lapsineen lähti isovanhempien luokse viikonlopuksi ja naapurin kissa on toivottavasti hoitanut talossa kukkuvat hiiret, joten talo on viikonlopun tyhjänä ja me aiotaan Sonjan kanssa pitää koti-ilta. Ensin me tietenkin annetaan hyvä tekosyy kaikelle tulevalle käymällä lenkillä, sitten me tullaan kotiin ja hypätään yökkäreihin, kokataan ja syödään, leivotaan ja syödään, katsotaan leffaa ja pelataan korttia sekä juodaan viiniä ja unohdetaan kaikki työhön liittyvä ihan kokonaan. Työviikkokin loppui reilut pari tuntia aikaisemmin kuin normaalisti, joten tämä on ihan täydellinen sauma aloittaa viikonloppu, parhaassa seurassa parhaalla tavalla.

Parhautta on myös, että huomenna on lauantai 23., ja O2-Areenalle astelee The Script, yleisössä ME! Toiseksi viimeinen viikonloppuni, tästä lähtee!

Edit: No, sattuipa niin, että Lontoo keinahteli eilisillan kovissa myrskyn tyrskyissä, joten meidän hyvän omantunnon takaava urheilusuoritus oli lopulta huiman kilometrin mittainen seikkailu vesisateessa kaupalta takaisin kotiin. Pyjama ja piknik olohuoneessa vei voiton.

Täysillä mennään

Kello on 19.09, olen vaihtanut farkut pyjamahousuihin ja käpertynyt nojatuoliini ilman minkäänlaisia aikeita liikkua tästä yhtään mihinkään. Kaiuttimet laulaa yhtä, jota me tyttöjen kanssa lähtään viikon päästä katsomaan [click!],  ja ajattelin vetää tämän illan aivan täysillä - täysillä nojatuolissani tekemättä mitään. Antaudun aivan täydellisesti mitääntekemättömyydelle ja nautin siitä. Täysillä vaikka .. nojatuolipuuta päin.

Sain nimittäin olla töissä kevyet kymmenen tuntia, ja vaikken, ihmetyskummuus kyllä, voi sanoa olevani erityisen väsynyt, minun ei silti juuri tee mieli mitään tehdäkään. Tällä hetkellä musiikki, kirja ja tieto siitä, että tulen viikonloppuna olemaan lauantaiaamusta sunnuntain lounaaseen tyttöjen kanssa keskenään hiljentävät minut, ja vietän ilolla muutaman tunnin omassa nojatuolin kuopassani Bilbo Bagginsin ja tuon jumalais[äänis-]en Danny O'Donoghuen seurassa.

Oho. Tarkoitus oli kirjoittaa nopea pikapäivitys ja jatkaa käpertymistäni, mutta tuo jumaluus äänineen veikin mukanaan ja unohduin tunniksi muistelemaan vanhoja hyviä aikoja. Voi, ajat... Musiikki voi näköjään kuljettaa mukanaan vuosienkin taakse, huomaan sen. Hyvin jännittävää!

No menihän nyt ihan häneksi. Kello on jo 20.53 ja enkä ole vieläkään saanut viimeisteltyä tätä. Jo nyt on tunnelmoitu historiankirjojen sivuilla sen verran että aika pistää piste. Ding dong hellurei!

PS Puhelimeeni soitti juuri joku tyttö - kahdesti - ja kysyi - molemmilla kerroilla - äänellä, josta paistoi läpi se, että puhelu oli pilapuhelu: "Oh, Charlie, is this Charlie? Oh, Charlie I need you!" No, en ollut Charlie, ja ilmoitettuani tämän tyttö sanoi teennäisen intensiivisesti: "Oh yes you are!" Kätevää, että ääneni oli niinkin miehekäs että sitä pystyi erehdyttävästi luulemaan Charlien omaksi, sillä mikäli en olisi katkaissut puhelua, olisi ollut hyvin kiinnostavaa eläytyä Charlieksi ja saada tietää kuka tämä oli ja mihin tyttö häntä niin kovasti tarvitsi. Harmi todella, että meninkin katkaisemaan puhelun, olisihan siinä ollut jännitystä tälle intensiiviselle torstai-illalle, kerrassaan!

Helmikuun kahdennenkymmenennenensimmäisen kuumimmat

Joskus on päiviä, jolloin ei oikeastaan tapahdu mitään hurjanmoista jännityksellistä, mutta olo on silti tosi keveä ja onnellinen. Tänään on yksi niistä päivistä, ja totta vie, onhan tässä päivässä paljonkin hurjanmoisen jännityksellisiä asioita, kun ne osaa etsiä. Sellaisia, jotka ansaitsevatkin ilahduttamisensa kunniaksi onnellisuutta tänä kahdentenakymmenentenäensimmäisenä päivänä helmikuuta.

Onnen ainesosat 21. helmikuuta:

Iso, keltainen aurinko, joka on tullut takaisin ja jaksaa taas paistaa valovoimaisena varmasti seuraavan syksyn pipoon ja lapasiin asti. Se säihkii keltaisuuttaan Lontoon talvikirpeyden keskelle ja hymyilee oikein aurinkoisesti. Aurinkohan on onnellisuudessa kuin vehnäjauho pullataikinassa; ilman sitä ei tule muuta kuin elämäniloton limaklöntsä, josta ei ole kuin [maha]vaivaksi.

Ajatus siitä, että oioi, nyt on torstai! toimii onnen ohjeessamme kananmunana, joka pitää kaiken koossa. Se jaksaa sitoa kaiken merkitykselliseksi kokonaisuudeksi ja muistuttaa että hahaa, huomennapa on jo perjantai, ja sen jälkeen tulee lauantai ja Harry Potter -kierros Warner Brothers Studiolla!! Torstait ovat hienoja päiviä.

Tuttuna ja turvallisena mausteena muistista, vaniljana siis totta kai, toimii eilisillan kuuma, poksuva suomikirkon sauna. Ei ole kakkua ilman vaniljaa eikä elämää ilman saunaa. Mikään ei ole tuntunut niin ihanalta sitten tänne tulon, ei vaan mikäänmikäänmikään, kuin se lämpö, joka otti heti saunan oven avatessa vastaan - unohtamatta sitä hetkeä, kun vesi sihahti kiukaalle ja höyry kääriytyi ympärille yhden minun Lontoohistorian kamalimman päivän jälkeen. Koko keho rentoutui yhdessä hetkessä ja kaikki huolet valui pois. Se tunne oli sanoinkuvaamaton, ja siitä on varsin mainio ammentaa voimaa tähänkin päivään. Vaikka varsin mainio se on jo nyt, ei sillä! Aivan oiva leivos tästä on kehkeytymässä.

Ensi kesän inspiraatiokuva- ja suunnitelmakokoelma, joka valmistuu Pinterestiin pala palalta minua motivoimaan; tämä käy siis kaiken kokkaamisen erikoismausteena, ehkä kanelina, ehkä mansikkana, joillekin kirsikkana tai viikunana kenties. Kesä 2013, minulla on varallesi kovaa kyytiä ja suuria suunnitelmia - paras alkaa valmistautua, sillä tämä inspiraatio on vaikeasti hillittävissä.

Tämä onni lähtee nyt uuniin kypsymään, ja illallahan sen näkee, millainen kakku siitä tuli. Odotan innolla!

Lazy Living

Mun juoksujalka on vipattanut nyt joka viikonloppu tänne tultuani, ja kun siihen lisää vielä kahden viikon juoksut lasten perässä, niin saatatte ehkä pystyä kuvittelemaan, että olen ihan naatti. En ole vieläkään ihan toipunut taannoisesta flunssasta, mikä osaltaan myös nakertaa jaksamistani, mutta tällaista ylitsepääsemätöntä väsymystilaa en ole tuntenut sitten viime kesäisen kauhutyöviikonlopun [tunnetaan myös nimellä Qstock-viikonloppu ja 14- ja 16-tunnin työpäivät, kyllähän te muistatte].

Enpä kuitenkaan anna fyysisen tilan vaikuttaa mielentilaani, sillä viimeiset lähes-neljä-viikkoa Lontoossa on olleet niin. mukavia. Mulla on ollut ihan mahtavaa aikaa, ja olen iloinen, että on menoa, mutta joskus sitä vain tarvitsee vähintään yhden päivän viikosta sellaiselle aion-vain-lojua-kotona-tekemättä-mitään-millä-on-jokin-tarkoitusperä-tai-ei-liity-syömiseen -haahuilulle, koska niitä päiviä rakastin kotona Suomessa enkä ole ehtinyt viettää niitä täällä ollenkaan. Siispä varasin eilisillan ihan itselleni, nojatuolilleni ja sitruunajuustokakulle ja keskitin kaiken huomioni kaksikolle Jack Nicholson ja Morgan Freeman. Elokuva oli Bucket List, ja sen nappasin mukaani supermarketin kassahyllyltä £3:n hintaan. Se oli heräteostos ja ostin sen ainoastaan, koska sen alaotsikko kolahti. Time to start living.

Sattuipa sopivasti näin elämäntilanteeseeni nähden.

Ja tiedättekö mitä kävi? Tämä kolmen punnan kassaltakurkottaja osoittautuikin paljon arvokkaammaksi kuin kolme puntaa. Se oli inspiroiva, vapauttava, viihdyttävä ja koskettava, ja ennen kaikkea hieno kuvaus siitä, miten elämää ei tule pitää itsestäänselvyytenä ja miten alkaa elää sitä kunnolla, jos elinpäivät on rajatut ja tiedät sen. Uskokaa pois: tämä idea voi olla käytetty, mutta sen toteutus ja roolihahmot eivät. Ehdottomasti katsomisen ja epäilyksettä enemmän kuin kolmen punnan arvoinen puolitoistatuntinen. Minua se ainakin inspiroi.

Tämän elokuvan aikana itkin myös elämäni hysteerisimmät elokuvaitkut.

Siis ei mikään turha laiskotteluperjantai. Ah, miten mukavaa se oli kaiken hullunmyllyn jälkeen... Nytpä voin jaksaa taas täysillä voimillani seuraavan viikon hippaleikit, hupsuttelut, kutittelut ja kikattelut. On elämä niin kivaa, jos sille antaa mahdollisuuden. :)

Aikuistellaan

Ensimmäinen yksinolopäivä on kulunut lähinnä pyykkiä pestessä [huomatkaa, miten aikuiselta se kuulostaa edellispäivien paniikkipostausten jälkeen...], tulevaa viikkoa suunnitellessa ja aamun hulinasta rauhoittuessa.

Ihana päivä.