Muuton aika

Olen viime aikoina ollut vähän levoton siitä, että kesä on kohta ohi ja pian elämä urautuu taas tietynlaisiin rutiineihinsa. En ole pahemmin suonut ajatuksia sille, että elokuu on pyörähtänyt jo hyvään liikkeeseen, mutta alitajunnassa huomaan miettiväni, että kohtahan tässä ollaan taas syksyssä ja meneminen tuulen mukana, hetken viemänä, tunnetilan syvyyksissä tulee olemaan astetta vaikeampaa. Kulunut kesä on ollut uskomaton ja hieno, ja olen mennyt mitään miettimättä enemmän kuin aavistin. Hetki on hieno käsite, ja siihen uppoutuminen on ollut upeampaa kuin koskaan edellisinä kesinä, ja jostain syystä tunnen pientä ahdistusta siitä, että tämä hieno kesä on painumassa hiljalleen viimeisimpiin auringonlaskuihinsa. En oikein itsekään tiedä, mikä järkeily tämän taustalla oli, mutta jostain syystä [minullekin vielä tuntemattomasta] halusin tehdä jotain uutta. Ja jotain jännittävää. Tai edes jotain tosi innostavaa.

Joten perustin uuden blogin.

Nyt on sitten aika laittaa tämä viime vuoden mukanani kulkenut, hienoja hetkiä kanssani kokenut blogipäiväkirjanen laatikkoon ja vaihtaa vähän uusiin maisemiin. Mitään muuta ei tule muuttumaan kuin se, että osoite on erilainen. Nähdään toisella puolella!

-> Tänne siis tästä eteenpäin!: MaiMami

Minulle on postia

"Maari, there's a package for you here", perheeni äiti Christine sanoi ulkoa tullessaan ja kantoi sylissään valtavaa punaista laatikkoa. Näytti, että se valtasi koko ruokapöydän, ja se on jotain se, kun tässä eräänäkin päivänä pöydän ääressä lounasti neljä aikuista ja kuusi meluavaa, ruokaa heittelevää pikkulasta. Joku tuolla jossain oli siis ajatellut minua!

Paketti oli punaisessa lahjanauhassaan niin kaunis [ja jouluinen!] ilmestys, että oli sääli avata sitä, mutta harmi väistyi kyllä valtavan hymyn ja paisuvan ilontunteen tieltä varsin pian; yllätyksiä! Tiesin nimittäin, että kannen alla olisi ainakin villalankoja, mutta joululehdet, suklaat ja sydämeni sulattanut yllätyksellisistä yllätyksellisin kynttilänpidikehärpäkkä oli superia ja täysin odottamatonta. Lisäksi kun vielä tiedän, että paketti oli äidiltäni, hymyilin tauotta loppuillan ja myhäilin, miten onnelliseksi ihminen voi niinkin pienistä asioista tulla.

Tai, no, tämä pakettihan ei sanan missään merkityksessä oiken asetu kategoriaan pienet asiat, mutta kyllähän te tiedätte. Ei se koko, vaan se ajatus. Kiitos, äiti!  Olet ihana. :)

Kahden kuukauden takaa

Muistatteko tämän? Erityisesti tuon pienen London Baby! -paketin, jolla ystäväni lähetti minut ihmeellisesti suureen ja suuresti ihmeelliseen maailmaan?

Survival Kitiksi nimetty paketti sisälsi Suomi-välttämättömyyksien lisäksi kaksi kirjettä; yhden, jossa luki "21.9.2012" ja toisen, joka sanoi "5.11.2012". En tietystikään voinut avata niitä ennen kyseessä olevia päiviä, mutta voin kertoa teille, ystävät, että sormien pitäminen erossa noista kirjeistä oli vaikeaa. Ne kun vaan näytti niin herkullisilta siinä yöpöydällä ja kun vaan niin syyhytti avata ne...!

Onneksi en kuitenkaan avannut, sillä nyt kahden ja puolen kuukauden jälkeen osaan arvostaa kirjeiden sisältöä huomattavan paljon enemmän. Kuinka paljon yksinkertaiset sanat, kuten "Nyt on kulunu kuukausi sun lähdöstä ja mulla on ikävä" ja "Toivottavasti pieni lahja miellytti :)" voivatkaan nyt lämmittää mieltä? Pelkkä tieto siitä, että joku ajatteli kuukausia eteenpäin ja tuumi minun kaipaavan ilahdutusta saa ihan vaaaaaltavan ison hymyn huulilleni!

Ja, no, mitä tähän voi sanoa? Sen lisäksi, että kirjeissä oli monien, monien vuosien varrella tutuksi tulleella suloisella käsialalla kirjotettuja jutusteluja ja kuulumisten kyselyjä, niin maanantaisen päivän kirjekuoressa oli myös yksi varsin sydämellinen yllätys. Jos en yrittäisi säilyttää edes vähän asiallista arvokkuutta silmissänne, niin kertoisin, että itkin vähän, kun löysin tämän. Mulla on ihana sydänystävä.

Oh dear...

Lähdin tänään hyvillä mielin toimittamaan kalenterissa kuumottaneita asioita [huomautan muuten tähän väliin, että edellinen paniikkipäivitys oli todellakin vain yksi korkealentoinen tunnekuohu, joka meni nopeasti ohi], mutta parin hetken päästä löysin itseni Oxford Streetin ihmisvilinästä ymmyrkäisenä siitä, miten sinne päädyin kun päämäärä oli vain Balham. Oli tarkoitus vain käydä tuossa keskustassa yhdellä sisustuslaatikko-ostoksella, mutta sen sijaan lähden koikkelehtimaan tuonne turisti- ja mielipuolimassaan, enkä edes ostanut sitä mitä piti! Olen kadottanut kaiken itsekurini...

Pieni askel

Kävin tänään lenkillä. Yksin. Uudessa kaupungissa. Tuntemattomassa. Uskaltauduin ja selvisin.

Se voi tuntua ihan mitättömältä sieltä ruudun toiselta puolelta luettuna. So you went jogging. Big deal? Mutta se on iso juttu minulle. Se osoitti, että uskallan lähteä kun niin päätän.

Mietin aiemmin nimittäin sitä, mikä minua estää lähtemästä ulos lenkille - ja loppupeleissä kaupungille, lasilliselle, mihin vain. Mikä minua pelottaa? No, ainakin huppupäiset miehet, jotka saattavat tykätä tehdä juttuja vieraille tytöille. Tuntemattomat tiet. Ahdistelijat. Pommiräjähdykset. Ampumavälikohtaukset. Näitä mietiskellessäni kuitenkin ymmärsin, että yhteenkään näistä en voi vaikuttaa. Jos ne on tapahtuakseen, ne tapahtuvat, enkä voi sille mitään. Nämä eivät ole minun käsissäni.

Eivätkä ne myöskään ole niitä asioita, jotka oikeasti estävät minua lähtemästä. Asia, joka minua todellisuudessa estää, on oma itseni. Omat ajatukseni: mietin liikaa ja liian turhaan. Se ainoa oikeasti epämiellyttävä asia tuolla ulkona on omat ylivilkkaat ja typerät ajatukseni ja jos päätän ajatella ja asennoitua toisin, positiivisesti, yksin ulos lähtemiseen, koko Lontoo tulee näyttämään aivan erilaiselta kuin pelokkain silmin katsottuna. Kuka välittää, vaikka olenkin yksin liikkeellä kamerani kanssa?  Kuka katsoo nenää pitkin, vaikka istun yksin kahvilassa kirjan kanssa? Ketä haittaa, jos pysähdyn hetkeksi katsomaan, oliko tie sittenkään oikea?

Ja mitä väliä sillä edes olisi, sillä että jotakuta haittaisi? Teen sitä, mitä itse haluan. Olen sitä, mitä olen - uusi ja ymmärtämätön ja vasta tänne muuttanut, ja olen sitä rehellisesti. Mitä kenelläkään on siihen sanomista?

Siksi päätin tänään, että minähän lähden. Lähden lenkille ja lähden kaupunkiin vaikka yksin lähtisinkin. Minähän en suostu jäämään omien ajatusteni vangiksi. Beware, ajatukset. Teen teistä selvää ensi viikonloppuna...

PS Ostin muuten uudet juoksukengät.

Just a quick catch-up!

Well here we are - Lontoossa ja perheessä ja yksi hulinaviikonalku takana. Olen shoppaillut ja syönyt ja viettänyt ihanaa aikaa kummitätini kanssa ja tänään tutustunut uuteen perheeseeni. Paljon on tapahtunut ja paljon tulee tapahtumaan mutta kaikesta tästä lisää myöhemmin, sillä nyt mulla väsyttää niin paljon ettei sanotuksi saa. Bed time it is!

[Saatte ennen sitä kuitenkin pientä sneek peekiä kuluneesta viikosta...]

Rakkaudella,
ultrasupermegahyperjättiväsynyt MaiMami:)

Ensikohtaaminen

Pian, ehkä huomenna tai ensi viikolla, ehkä viikon päästä tai tänä yönä, tähän alkaa syntyä uusi blogi. Ensiaskeleet on aina haparoivia ja hapuilevia, mutta kyllä tämäkin täältä juoksuun ponnahtaa kunhan kesätyökiireet ja tulevaisuuden selvittäminen suovat tilaa. Eloon tämä vain piti puhaltaa jo nyt, koska hetki oli sellainen; se oli niitä hetkiä, jolloin ajattelee että jos en nyt, niin en koskaan, ja tässäpä minä nyt olen. Tutustutaan paremmin huomenissa/ensi viikolla/viikonpäästä/tänä yönä!
MaiMami