Mignon-muna nimeltä Jack ja hanska, jolla oli huono päivä

Hyvää pääsiäistä, kaikki!



Tässä tulikin heti kivan uuden alun jälkeen melkoinen kirjoitustauko, kun yhtäkkiä rysähti yhtä aikaa kouluhommat [kuuden opintopisteen kurssi painaa päälle; juu, jaksan, jaksan!!], kaksi työtä ja toisessa vielä harjoittelija jota piti koutsata, ja vielä melkein kaikki kaukokaupunkilaiset kaverinikin putkahtivat samaan syssyyn maisemiin. Ollaan sitten oltu vähän kiireessä, mutta eihän se mittään, hyvin tässä on selvitty. Eteenpäin vaan, sanoi mummo sulaneessa lumessa.

Sain vihdoin tuon turkkulaisen kamunikin Ouluun asti, ja käytiin sen kanssa Pitkäperjantain kunniaksi olemassa vaihteeksi lapsia. [Sitähän me kyllä me ollaan semmoiset 23 tuntia vuorokaudesta, joten kovin suurta eroa normaaliin käytökseemme tuskin oli huomattavissa.]

Ulkona oli nimittäin hämmentävän samanlainen ilma kuin Lake Districtissä vuosi sitten maaliskuussa [clickclick!], ja ajauduttiin sitten vahingossa semmoiseen paikkaan, joka näyttikin ihan Lake Districtiltä. Huippua!! Se oli mahtava reissu ja tuli vähän ikävä, mutta sama meno meillä jatkui kuin vuosi sitten, tippaakaan ei olla vuoden aikana vartuttu ja kunnon kuvia meistä ei saanut tälläkään yrittämällä. Ja hauskaa oli. Hauskaa todella.

 

Sain muuten myös pääsiäistuliaisia [nimesin tuliaisen Jackiksi, sillä minusta se on ihan Jackin näköinen.] Sain nähkäätte itse maalatun Mignon-munan, ja minusta se on tosi söpö. Miten minulla voisi olla sydäntä särkeä sen sydäntä ja syödä se? No okei, oikeastihan olisi pitänyt kirjoittaa, "Miten minulla olisi sydäntä särkeä sen kuori ja syödä sen sydän?", mutta totesin sen kuulostavan liian barbaariselta, joten päätin jättää sen kirjoittamatta. Sen sijaan lisään, että törmättiin tänään myös varsin uhmakkaaseen hanskaan. Sillä oli selvästi huono päivä.  

Meillä ei kuitenkaan ollut, ja toivottavasti ei ollut teilläkään. Viettäkäähän rauhallinen pääsiäisaika ja syökää tarpeeksi suklaata, että jaksetaan Vappuun asti. Rentouttavaa pääsiäistä!

 

Mörkö mielen päällä

Ihmiset. On taas aika puhua Lontoosta.

Liityin tässä taannoin Finnairin Plus-asiakkaaksi [arvatkaa, tunnenko itseni hyvin aikuiseksi vai hyvin aikuiseksi?], ja eihän ne muuta siellä sitten teekään, kuin lähettävät kiusaavia sähköpostiviestejä johonkin tällaiseen tyyliin: "Äkkilähtö Lontooseen, Plus-asiakkaille reilusti alennetut hinnat", "Huipputarjouksia Plus-asiakkaille, meno-paluu Lontooseen alle 200" tai "Plus-asiakkaana pääset nyt Lontooseen ennätyksellisen edullisesti, LÄHDE NYT PE-KELE MATKAAN KUN SINNE KOKO AJAN ITKET TAKAISIN JA TÄSSÄ ON TÄLLAINEN TARJOUS!"

Gotta love Finnair.

Okei, viimeiseen saatoin ehkä lisätä oman tulkintani, mutta ei siitä pääse mihinkään. Kaikkialla tuntuu himputti olevan merkkejä siitä, että pitäisi kääntyä kannoillaan ja lähteä takaisin. Edes vähäksi aikaa; On kiusallisen houkuttelevia ja vielä tasaisin väliajoin itsestään muistuttelevia tarjoussähköposteja, Lontoo-ajan ällöonnellisuuskuvia, jotka putkahtelevat milloin mistäkin kolosta vahingossa esiin;

on ihmisiä, jotka kutsuvat sinne takaisin; lempi kappaleeni muistuttavat minua Lontoosta; se on koko ajan alitajunnassa [näin eräänä yönä taas unta siitä, että menin takaisin] ja sääkin on siellä mieletön. Siis että hei oikeasti, leikkiikö joku isompi taho kanssani ja nauraa jossain räkäisesti sille, että koko ajan törmään Lontoosta muistuttaviin asioihin enkä pääse siitä eroon? Kiitos nyt kamalasti hei, riittää jo! Voisi lopettaa leikkimisen, tai sitten vaihtoehtoisesti vaikka poistaa £9000 lukukausimaksut Lontoon yliopistoista, jotta voisin lähtä sinne opiskelemaan. Se olisi jotakin!

Tiedättekös muuten mitä?

Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun olen lähtenyt/tullut takaisin. Tekisi mieli sanoa, että onpa vuosi mennyt nopeasti, ja toisaalta onhan se totta kai; siihen on mahtunut kaksi ulkomaanreissua [ei, en laske mukaan Ikea-reissuja Haaparantaan], pääsykokeita, kesä töineen ja muuttoineen, oma asunto, viikonlopputöitä ja tosi nopeasti vierähtänyt akateeminen vuosi yliopistolla, mutta se on silti kaiken kaikkiaan ollut mahdollisesti elämäni tähänastisesti pisin vuosi. Luulisi, että vuoden jälkeen ikävä olisi tasaantunut ja olisin oppinut olemaan taas kotona, mutta nauran kyllä hykerrellen partaani, ehkä vähän katkerastikin. Juu ei minun kohdallani ainakaan. Ikävä vaan kasvaa. Tuntuu siltä, että jokin kamalan vahva magneetti on asettunut johonkin tuohon rintani kohdalle ja sen pari on Lontoossa vetämässä minua takaisin. Oikein nykäiseekin välillä, niin että rinnassa tuntuu.

Mutta hei, mitäs pienistä. Kohta on kevät [siis huh, nyt on huhtikuu!] ja sitten kesä ja työt ja sitten syksy ja mahdollisesti taas Lontoo. Awahooo! Sellaiset olisi suunnitelmat ainakin, mutta no joo, okei, ehkä olisi hyvä miettiä sellaisiakin asioita kuin opiskelu, vuokranmaksu, säästöt ja velanmaksut ennen kuin suin päin suihkii lentsikalla muihin maihin.

No mutta jaa, ehtiihän niitä sitten kun on iso ja aikuinen... ;) Vai mitä sanot, äiti?

[Kohta saattaa tulla perään tiukka puhelu siitä, että saahan sitä olla ikävä ja haluta takaisin mutta eihän sitä niin vaan voi rahojaan tuhlata kun pitää ajatella seuraavaa vuottakin kun tuommoinen opiskelijan heitukka olet, ja vielä taipuvainen hömpöttelyynkin niin kuin äitis. Katsotaan vain, kohta pärähtää puhelin !]