Neljän tähteen illalliset

Siis anteeksi - tuli ihan kirjoitusvirhe, tarkoitan toki Neljän Tähden Illalliset - hupsis.

[Ei passaa erikseen alleviivata sitä, että ollaan kaikki niin kovin opiskelijoita, me ei tähteitä sentään tarjoilla etenkään aloittaneen ja sitä seuranneen toisen illallisen jymymenestyksien jälkeen; Voi Ella, minkä [suklaakakun] teit ja Marjukka, näin unta siitä lohesta...]

Me ollaan tyttöjen kanssa siis vietetty tunnelmallisia iltoja pöydän ääressä neljän tähden illallisilla, ja niin uskomattoman ihanaa kuin meillä on ollutkin, jokaisessa tähänastisessa illassa on kaikunut ehkä pieni pohjavire: yksi meistä muuttaa kohta kuudensadan kilometrin päähän tuonne etelän kaukaisen auringon alle, ja minusta tuntuu että me kaikki alitajunnassa aistitaan se, vaikkei tietoisesti lähtöhetkeä vielä ajatellakaan - se tuntuu vähän vaikealta. Ja ehkä siinä syykin, miksi nämä illat ovat olleet aivan uskomattomia: kohta jotain muuttuu, mutta nyt ollaan vielä tässä.

[Mietittiin kyllä, että eihän me pärjätä ilman meidän maailmanparannusjuhlia, joten pahan paikan tullen laitetaan tietokone neljänneksi naamaksi ja Marjukka on Skypen kautta viiniä meidän kanssa siemailemassa. Tapa sekin, yes?]

Pian jatketaan kolmannen illallisen parissa - allekirjoittanut pääsee näyttämään kokkikolmosen kirvelevän kulinaristiset kyntensä. Mitähän siitä tulee?

Sunnuntaina se nähdään...

Jälkihuomautus: Kirjoitin tämän jo sunnuntaiaamuna, ja postaus näki päivänvalon vasta tänään... Oli jäänyt julkaisematta näköjään. Allekirjoittaneenkin illallinen on siis enää murusia lautasilla, ja kyllä tänä neljäntenä iltana [välissä oli yhdet tuparitkin...] huomasi, että koville ottaa tuommoinen syöminen ja kaikenlainen seurustelemiseen ja sosialisoimiseen liittyvä hauskanpito. Kolmannen tähden illallisen väsymys johti tosin vilttien alle sohvalle ja parhaista parhaimpaan hipsutussessioon, joten en voi kyllä valittaa. Todellakaan. Ihania iltoja.

Valkoinen suklainen päivä

Leivoin eilen kakun, valkoisen ja suklaisen, äidille. Sitten yksi tonttu pääsi puraisemaan siitä palasen ennen kuin se pääsi perillekään äidin tykö, mutta mitäs pienistä, niinhän? ;) Juustokakkuosan reseptin poimin Kinuskikissan sivuilta ja pohjan tein omin ohjein, ja lopputuloksena syntyi Kinuskikissan valkosuklaajuustokakku omilla jujuilla. [Ohje lopussa. :)]

Reseptiä tutkiskellessani aavistelin, että kakusta saattaisi tulla hyvin kuohkean kermainen, ja koska omaa makuani miellyttää enemmän pieni yty ja sokerisuus ennemmin kuin pehmeä ja mieto kermainen, lisäilin valmistusvaiheessa vähän sitä, mikä tuntui hyvältä ja kaapista löytyi.

[Tujaukset eivät tosin olleet mitään erikoista, sillä opiskelijabudjetti ja työtön kesätyöläinen [siitäkin riittäisi asiaa kerrakseen...] eivät anna varaa kovin suureleisiin raaka-aineisiin - lisäykseni täyteosaan oli sokeri]. 

Kuten uumoilin, kakku oli valmiina täydellisen pehmeä, kermainen ja valkosuklainen, mutta omaan makuuni valkosuklaa olisi saanut olla terävämpää ja kakussa olisi voinut olla enemmän ytyä. Siksi suosittelen sekä itselleni myöhemmäksi että teille, jotka saitte tästä kesäkakkuleipuripureman ja ryhdytte leipojaisiin: kakkuun sopisi erinomaisesti esimerkiksi puolinen desiä sokeria ja yhden vaniljatangon siemenet, ja leivontasuklaan sijasta rohkenisin kokeilla tavallista valkosuklaata, jossa on makua ja maussa ytyä [Pandan olen itse todennut aivan kelpoiseksi, ja Kinuskikissa puolestaan vannotti Lidlin DeLuxe-valkosuklaan nimeen].

Jos taas täyteläinen ja kermainen kakku on teidän mieleenne tai ette muuten vain halua lähteä muuttelemaan reseptiä omin päin, vadelmamelban kaltainen kirpeys sopisi kakun kermaisuudelle vastapainoksi valtavan hyvin. Myös yksinkertainen mansikkasurvos-tomusokerikastike voisi sopia mitä mainioimmin. ;) Kokeilkaahan tekin, niin voidaan yhdessä jakaa tämä makunautinto! Syön kakkua tässä tietenkin paraikaa, kuinkas muutenkaan... Mutta asiaan. Kakku, olkaa hyvät!

Valkosuklaajuustokakku

350 g / 1 paketti suklaisia täytekeksejä [Domino; Rainbow, jota itse käytin; Pirkka...][1 paketti miinus yksi ..tai kaksi.. keksiä vauhtipojaksi]
1 dl sulatettua voita
[2-4 rkl kaakaojauhetta]


Murskaa keksit tehosekoittimella tai kahden pussin sisällä kaulimella [lempivaiheeni; kaulimen paukuttaminen keksimuruihin on yllättävän tyydyttävää touhua...]. Sekoita sulatettu voi muruihin, lisää kaakaojauhe mikäli haluat pohjaan tuntuvasti suklaista ytyä [itse käytin Rocky Road -kaakaojauhetta, jonka toin mukanani Lontoosta ja voin vakuuttaa, että pohja oli kakun paras osa ja toi juustoiselle osalle mukavasti sitä kaipaamaani ytyä]. Painele irtopohjavuoan pohjalle ja laita jääkaappiin jäähtymään.

5 liivatetta
3 dl kuohukermaa
200 g ranskankermaa
2 valkuaista
250 g valkosuklaata
½ dl vettä

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Vatkaa kerma kuohkeaksi ja sekoita joukkoon ranskankerma. Vaahdota valkuaiset suht kiinteäksi valkoiseksi vaahdoksi ja taittele kerman joukkoon. Sulata valkosuklaa [mikrossa miedolla lämmöllä silloin tällöin sekoittaen tai vesihauteessa, kunhan varot, ettei suklaan joukkoon mene vettä!] ja sekoita mukaan. Voit tässä vaiheessa lisätä taikinaan vaniljansiemenet ja sokeria, jos haluat.
Kuumenna sitten vesi kiehuvaksi, purista liivatteet kylmästä vedestä ja sekoita kuumaan veteen. Lisää liivatevesi hiljalleen jatkuvana norona juustokakkuseokseen koko ajan sekoittaen. Lopuksi kaada täyte vuokaan ja laita jääkaappiin jäähtymään noin 3 tunniksi.

Toivottavasti maku on mieleenne ja kesäpäivässänne on tarpeeksi suklaata! Nauttikaa!

Alkuperäinen resepti täällä.

Kulinaristinen hurraahuuto suoraan Lontoosta

Olen tähän asti elämässäni tyytynyt toteamaan, että olen hyvin nirso ruoan suhteen enkä yksinkertaisesti ole syntynyt yhdeksi niistä kulinaristeista, jotka antautuvat silmin nähtävään nautintoon minimalistisen hanhenmaksapateeneliön tai les escargot á l'ail'n edessä

[ylä-asteella meidän ranskanopettajamme opetti, että les escargot on ainoa sana, jota aito kulinaristi käyttää etanoista, sillä aidot valkosipulietanat tulevat ranskasta, ja kaikkien aitojen yleissivistyneiden tulisi tietää, mitä escargot tarkoittaa];

lihapullat, makaroonivelli ja pinaattikeitto olivat suurinta herkkuani ja olin tyytyväinen siihen. Maksalaatikkoakaan en koskaan oppinut syömään, koska, no, siinähän on maksaa. Ei ei.

Varttuvan minäni puolustukseksi sanottakoon, että lapsuusvuosieni rajoittuneet menyyt ja makuaistimukset laajenivat kyllä vuosien karttuessa, mutten silti teinivuosinakaan oppinut syömään veri- tai maksaruokia, koska, no, nehän on verta ja virtsa-ainetta. Haarukka ei vain mennyt suuhun asti, vaikka miten pinnistin ja ponnistelin.

Sitten matkustin Lontooseen kahdeksaksi kuukaudeksi ja mullistin maailmani. Minä maistelin. Minä kokeilin. Minä mullistuin, enkä minä siihen erityisesti kuollut. Kokeilin oikeasti ruokia, joita en ikimaailmassa koskaan kuvitellut suuhuni laittavan, koska, no, enhän minä, koska, no, hyi. Tämä ei ollut tietoinen muutos, mutta siinä uuden maan ja ympäristön imussa ei tuntunut luontevalta jättää maistamatta sanomalla: En mää kiitos, ku mää en tykkää ku en oo koskaan maistanu tai siis en mää halua ku en uskalla ja se näyttää pelottavalta. Ai et uskalla kun et oo koskaan maistanu, uskalsit tännekin vaikket oo koskaan täällä asunut, no tervetuloa vaan tehdään sulle sitten kauravelliä. 

Vuoden aikana maistelin yhtä ja neljää, kuten myös toista ja kolmatta, koska siihen oli mahdollisuus, ja koska koko vuoden perimmäinen tarkoitus oli tehdä asioita, joita en muuten voisi tehdä. Tiesin, että sellaisia makuelämyksiä ei voinut kokea missään Suomessa, erityisestikään sillä hinnalla, joten pakkokin melkein oli tarttua haarukkaan ja tuikata se suuhun. Ja no maistelun tuloksena syntyneeseen listaan en oikeastaan voisi olla tyytyväisempi, koska se vain sattuu sisältämään kaikkien pinnan alla kyteneiden ennakkoluulojeni kumoamisen. Nehän oli syötäviä.

Mitä siis tarkalleen söin kahdeksan kulinaristisen kuukauden aikana Englannin elämyksellisessä pääkaupungissa? Oi, lista on mullistava!

• Kalmaria tervetuliaisillalliseksi.

• 22.9. kampasimpukkaa.

• 2.11. maksaa ihan paljaaltaan, ja 
• maaliskuussa maksapateeta...[Mikä kulinaristinen riemuvoitto!]

• ... unohtamatta sieniä, black buddingia ja englantilaista aamiaista.

• Minä pumpulisuu kokeilin myös ihan oikeaa chiliä paljaaltaan - BURN!  [Klikkaa!]

• Joulukuussa maistelin merikrottia...
  [Tämän kohdalla suosittelen Googlettamista, se ei nimittäin ole kaloista se viehättävin, ja sen syöminen samaan aikaan, kun sen ulkomuoto on sielunsilmien edessä, on itsessäänkin saavutus.] 

• ... ja kummitätini syntymäpäivänä söimme sushia yhdessä Lontoon parhaimmista ravintoloista - ja vielä tikuilla koko ateria!

• Ja syntymäpäiväillallisellani kokeilin sammakonjalkoja ja kania Piccadlly Circuksella [ranskalaisessa ravintolassa, jossa lautasliinanikin oli laskostettu sillä välin, kun kävin vessassa].

Avot vaan! Opimme sen, että oppia ikä kaikki; minäkin voin oppia syömään. Jos seuraavaksi sitten se rössypottu?

How about a cuppa?

Tässä kerron vajaan kahdeksan kuukauden tarinani teekuppein. Vain murto-osanhan tämä silti kertoo siitä, kuinka monta iltapäivää, aamua, myöhäistä tuntia ja naurua näiden äärellä todella vaihdettiin, ja siitä, miten elämä tuntui niin voimaannuttavalta ja maailma aina niin paljon paremmalta näiden ylle kumartuneena intensiivisen keskustelun imussa.

Joskus se teekuppikin kuitenkin tyhjenee, ja kaikkien on lähdettävä kotiin. Niin nytkin.

Teekuppi on nyt tyhjä. Finland, I'm coming home! [Kohta.] Toivottavasti kaapissa on tarpeeksi teetä, jotta kupin saa nopeasti taas täyteen.

Suoraan taivaasta

Huh huh, mikä ilta. Eilen illalla silmissä painoi perjantaiset viisi myöhäistä tuntia välkkyviä valoja, savusumua ja sisältä kummunnutta tanssimista, ja oma sänky tuntui pehmeämmältä ja kutsuvammalta kuin ikinä. Tänä yönä sänky tarjosi parhaimmat unet pitkään aikaan, ja olo on hurmaavan virkistynyt. Mitä oma sänky ja ihana ihana peitto voivat väsyneessä elämänmatkalaisessa saada aikaan...

Ja, tytöt, näytettiin me ainakin, että suomen tytöt osaa pitää hauskaa. Kyllä reilun kymmenen pään porukalla yksi lontoolaisklubi valloitetaan!

Eihän meitä toki yksi ilta hidastanut, sillä seuraavana aamuna me lähdettiin ystävän kanssa kahden tunnin Zumba-maratonille ennen kello kymmentä, ja sieltä matkamme kävi kohti cityssä odottavaa kolmatta hengenlisäystä joukkoomme. Oli tarkoitus olla kultturellisti moderni ja vierailla Tate Modernissa, mutta asiat johtivat toisiin ja jalkamme veivät meidät jonnekin, mistä paluuta ei ollut. Löysimme nimittäin taivaan.

En olisi uskonut, että taivas olisi niin värikäs, mutta tämä paikka oli jotain aivan uskomatonta. Mitkään kuvat eivät tee paikan väriloistolle ja sen suklaudelle oikeutta, mutta onhan teidän jostain nähtävä, mistä vaahdotaan. Ja oh boy..., kun niin turhauttavan pitkältä tuntuneen odotuksen päätteeksi tarjoilija kantoi eteemme tilauksemme, ymmärsimme, että tämä oli jotain ihan muuta. Kävi ilmi [ja voin varmasti puhua meidän kaikkien kolmen läsnäolleen puolesta], että edessämme meillä oli elämämme suklaabrownie. En osaa edes kuvailla sitä. Oikeasti. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se oli suussasulavuutta. Se oli täydellisyyttä. Se oli... oli sanoinkuvaamatonta.

Menetimme sydämemme alta aikayksikön niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin, sillä tämä yläpuolella kukkuva kauneus ei todellakaan säilynyt lautasella silmänräpäystä pidempään. Lähdimme kahvilasta - ai, anteeksi, siis taivaasta! - täydellisen onnellisina tuosta hetkellisestä taivaallisuudesta, ja, hyvät ystävät, uskokaa pois, että me menemme sinne toistenkin.

Aromeja Intiasta

Kävimme viikonloppuna sukulaisteni kanssa vierailulla Aylesburyssa, serkkuni intialaisten in-lawsien luona, ja jos rehellisiä ollaan, niin minulla oli mahtavin päivä pitkään aikaan. Tapasin mukavia ihmisiä ja koin aitoa, itse valmistettua intialaista ruokaa, leppoisaa istuskelua puutarhassa ilman minkäänlaista kiirettä, paahtavaa aurinkoa, naurua, vilskettä, värejä...  Talo oli täynnä väkeä ja keittiö täynnä värejä, ja rakastin sitä. Ruoka oli ehdottomasti parempaa kuin koskaan intialaisessa ravintolassa syömäni ruoka, ja mausteita väreineen oli enemmän kuin kuvat kertovat. Ja se, miten kaikki mausteet oli laitettu keittiössä esille! Ihan mahtavaa.

Mikä yllättävintä [mutta myös ihaninta], oli että oloni siellä oli täydellisen kotoinen, vaikka tapasin nämä ihmiset silloin ensimmäistä kertaa ja talo oli täysin vieras. Olo oli levollinen eikä tarvinnut teeskennellä yhtään mitään, ja tunnit vain vierähtivät. En osaa edes kuvailla, miten mukava päivä se kaikessa yksinkertaisuudessaan oli, mutta sitä se todella oli. Se oli yksinkertaista, aitoa ja teeskentelemätöntä.

Nämä kuvat eivät todellakaan tee oikeutta sille väriskaalalle ja tunnelmalle jota talossa koin, mutta niistä saa kuitenkin pienen käsityksen mainitsemastani värikkyydestä, ja jos kuviin oikein uppoutuu, niin voi jopa ehkä osata kuvitella tuoksunkin, jonka nämä mausteet keittiöön levittivät. :) Kuvissa siis kuitenkin suosikkiyksityiskohtiani viikonloppuiselta vierailultani, aromikasta alkuviikkoa!

6... Narsismista ja sen ihanuudesta

Ystävät, tänään matkajärjestelyissä on vuorossa puhdasta narsismia ja siitä täysin rinnoin nauttimista.

Ai niin mitä? Mitä tarkoitan?

Tarkoitan sitä, että tänään leivoin jäähyväiskakun ihan vain itselleni ilman suurempaa tarvetta siihen. Aion nauttia siitä täydellä antaumuksella. Varaan hetken itselleni, katson elokuvan ja keskityn en mihinkään niin erityisesti, koska tämän jälkeen on suuri vaara, että loppuviikko matkajärjestelyineen, ystävineen ja jäähyväisineen vie minut mennessään eikä minulla ole aikaa hiljentyä tajuamaan, että kohta aikani loppuu tässä paikassa, jossa olen asunut tasan 19 vuotta ja 7 kuukautta. [Tasan.]

Voi myös olla, että itkettää jossain vaiheessa iltaa. Mutta en tietenkään tiedä sitä vielä.

Ohjeet kakkuohjeen noudattamiseen ja pari ajatusta, jotka teeskentelevät viisasta ja filosofista

Rakastan leipomista. Ja jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan rakastan leipomisen sitä vaihetta, jossa kakkutaikina kaadetaan vuokaan ja vuoka työnnetään uuniin ja sitten saa istua alas keittiön lattialle uunin eteen katsomaan kakun paistumista ja syömään sitä jotenkin ihan vahingossa kulhoon jäänyttä puolikasta taikinanmöllykkää. Mutta leipominen on minulle asia, johon ryhdytään ja sen parissa viihdytään hyvän mittainen hetki, eikä se hetki ole yhtään mitään ilman muutamaa tiettyä vakiotekijää, jotka ovat mukana joka kerta. Nämä tekijät ovat seuraavanlaisia:

Varustaudu ruoantekoruoalla.
Ruokaa tehdessä [leipoessa etenkin] tulee nälkä, joten leipominen vaatii kyytipojaksi ruokaa. Tämä voi olla mitä ikinä taivaan ja suun väliltä löytyy, mutta minun makunystyräni saa parhaimmin hereille jollain makealla, ja mikä sen parempaa kuin suklaa - se sopii tarkoitukseen erinomaisesti ja herättää makuhermoni sopivasti ottamaan vastaan illan päämakunautinnon [erityisesti Maraboun Daim-suklaa on kokeiltu ja hyväksi havaittu.]

Leivo vain oikeanlaisella mielialalla tai vaihtoehtoisesti sellaisen ystävän kanssa, joka saa sinut oikealle tuulelle.
Leipominen on yhtä turhan kanssa, jos sen tekee ryppy otsalla ja väärällä asenteella; leipomisesta tulee nauttia. Ja miksi niin? No siksi, että mikään kakku ei maistu hyvältä, jos sen tekemiseen on käytetty väkivaltaa tai sen valmistaminen on lähinnä muistuttanut niitä pakotettuna tehtyjä kotiaskareita, museokäyntejä tai tuskaisia juoksulenkkejä [ärsyttää, turhauttaa tai tekee mieli huutaa]. Kaikessa se odottaminen on kutkuttavinta;
se matka eikä niinkään se määränpää on elämyksellisintä, ja jos matkaan lähtee ovet paukkuen ja tavaroita paiskoen, tuskin oleskelusta matkakohteessakaan tulee kovin nautinnollista. Miksei sama pätisi myös leipomisessa? Siitä valmistamisesta pitää nauttia yhtä paljon kuin itse maistelemisesta - matkasta ja määränpäästä nauttiminen tasapainoon, tiedättehän? Niin se kakkukin maistuu paljon paremmalta.


Kuten edellä jo mainitsin, asiaan kuuluu myös sen lopun taikinanpuolikkaan syöminen ison lusikan kanssa. Oikeaoppisesti se pitäisi tehdä siinä uunin edessä kakun paistumista katsellessa, mutta jos kakun kasvuaika on liian pitkä, tässä asiassa voi myös tehdä poikkeuksia, kunhan välillä käy kuitenkin kärsimättömänä kurkkimassa, kauanko vielä. Se vain kuuluu asiaan.

Ja sitten kakun tultua uunista voihkitaan tietenkin huonovointisena, miksi piti syödä niin paljon taikinaa, ettei oikeaa kakkua halua syödä, mutta ensimmäisen palan jälkeen todetaan kuitenkin, että se on niin hyvää että pitää ottaa vielä toinenkin.

Et alors, voilà, näitä ohjeita noudattamalla sinun pitäisi saada aikaan kakku, jonka makunautinto hipoo taivaita ja jonka matka on ollut yhtä kiva kuin sen määränpääkin. Bon appétit.

[Ja ihan vain tiedoksi, se on mutakakku.]

MaiMami

Vähän hemmoteltu

Tänään on ollut aika hemmottelupäivä; me aloitettiin ystäväni kanssa aamu kunnon aamupalabuffetilla Cafe Bisketissä, sen jälkeen vyöryttiin katuja ja kauppoja mahat kummullaan, kunnes ystäväni oli taas aika lähteä sotimaan [siis lähteä lapsuudenkotiinsa/töihin Sodankylään] ja me sanottiin hetkelliset heit. Tämän kaiken paljouden - sillä paljolta se siinä mielen-/ruumiintilassa tuntui - me teimme rättiväsyneinä. Kumpikaan meistä ei ilmeisesti ollut nukkunut täydellisesti edellisenä yönä ja heti aamupalalla iskeneen kikatuskohtauksen jälkeen me näytettiin koko loppupäivä kahdelta murjottajalta - mutta voin ainakin omasta puolestani puhua, että mukavaa se oli vaikkei se sivustaseuraajille siltä ehkä näyttänytkään! Hemmottelin itseäni myös uudella jäsenellä Muumimukikokoelmaani, koko päivän tuloaan tehneillä päiväunilla [voi mitä harvinaista herkkua ne on...], lyhyellä virkistyslenkillä ja saunalla. Kaikin puolin siis hyvin hemmoteltu ja ihana päivä takana, mahtavaa! :)

Pahoittelut joidenkin postauksien kuvien laadusta muuten, kännykkäni kun on aina mukana ja käden ulottuvilla toisin kuin kunnollinen kamerani... Näillä kuitenkin mennään!

MaiMami