Se on [rahan]menoa nyt

Viimeinenviikonloppu viimeinenviikonloppu viimeinenviikonloppu viimeinenviikonloppu. 36 viimeistä tuntia on menty hullunkiilto silmissä ja menosärky jalkapohjissa, taaplattu New River Walkeilla, Changing of the Guardilla, ravintoloissa ja kahviloissa, suklaakaupoissa ja tavallisissa, vaatteellisissa ja vaatteettomissa, ylensyöty kaksi kertaa ratkeamiseen asti, mässäilty pääsiäissuklailla häpeällisin, aivan epäinhimillisin määrin, nautittu elämästä ihanassa seurassa ja kulutettu arviolta nelinkertaisesti se rahamäärä, jonka normaaliviikoilla kulutan - kaikki vain sen takia, että meneillään on viimeinen viikonloppuni Lontoossa.

Hummailuni saa toki jatkua vielä toisetkin kaksi päivää [kiitos pääsiäispyhien vapaiden], mutta onneksi olen nyt 36 tunnin karkumatkan jälkeen vihdoin kotona ja voin huilata vähän aikaa ennen toista mokomaa. Mukavaa pääsiäispyhien välipäivää!

PS Hehkutetaan myös hetki torstai-iltaista teatteriesitystä, sillä me päästiin katsomaan upeita, upeita [myös uusimmassa James Bondissa näytelleitä] näyttelijöitä, Ben Whishawia ja Judi Denchiä. En vieläkään ole aivan päässyt yli siitä, miten lahjakkaita näyttelijöitä kumpainenkin oli myös suorana näyttämöllä. Sitä näytelmää pystyi kuvaamaan ainoastaan sanalla vangitseva. Voi väristys...

Keskellä taideteosta

Brick Lane on niitä Lontoon alueita, joista ei uskoisi, että ne on niin lähellä niinkin hyvää aluetta kuin London Bridge. Siinä missä London Bridge on toimistotyöläisten valta-aluetta, elättää pukumiehet salkkuineen ja tiukat tädit jakkuineen ja tervehtii kaduntallaajaa korkeilla toimistorakennuksillaan, Brick Lane on sen vastakohta. Se on katutaideteosten sylissä lepäävä katu, jonka yllä leijuvat sanat ghetto, grunge ja graffiti ovat melkein käsinkosketeltavia. Siellä varastoliikkeen vieressä on tatuointiliike, autotallista sinne lykättyine romuineen on tullut menestyvä kauppatila, puunrunko on suojeltu värikkäällä villakääröllä ja kadulla kävelee vastaan aaseja [ihan oikeita]. Se on kaikkea muuta kuin naapurinsa London Bridgen tiukka ja kliininen ympäristö; se on värikäs, monikulttuurinen, yllätyksellinen ja jo itsessään taideteos

- niin kuin on Lontookin. Tämä kaupunki on täynnä erilaisia, niin Brick Lanen kuin London Bridgenkin kaltaisia pikkukyliä ja yhteisöjä, monia kulttuureja sekä lukuisia toisestaan poikkeavia ympäristöjä, ja ne kaikki silti elää tasapainossa tämän kaupungin sisällä. Se on yksi Lontoon hienoimmista asioista; jo yhden metroaseman matkustettuaan tuntee matkanneensa toiseen maailmaan, ja toisen aseman jälkeen eteen valkenee kolmas maailma. Tämä on kulttuurien kirjoa ja moninaisuutta parhaimmillaan, niin on.

Ja jos mistään haluat Lontoosta löytää vintage-liikkeitä ja kirpputoreja, Brick Lane on se paikka.

What if you just marry me and forget all the whining? How's that?

Keikkaa edeltävän iltapäivän oksennustautikaan ei tuntunut missään, kun tuo herra astui lavalle. Siinä se lauleli ja valitti särkyneistä sydämistään ja sulatti omanikin, mutta teki kyllä mieli huomauttaa, että no ota minut niin ei tarvi enää valittaa. En sitten kuitenkaan sanonut, ja valitettavan harmillisesti se nyt ei sitten koskaan saakaan tietää olemassaolostani. Harmi se on siksi, että olen vakuuttunut, että minä olisin sille niinku siis hei maailman sopivin vaimo.

Damn.

No olen minä täällä vielä - öö hetkinen, odottakaas kun lasken - 9 kokonaista päivää, joten Danny, voit sitte tulla hakemaan minut kotiovelta milloin vain aamu yhdeksän ja päivä kolmen välillä, tai vaihtoehtoisesti milloin vain kello kuuden jälkeen noiden yhdeksän päivän aikana. Täällä minä oottelen.

Girls' night in!

Perheen isä on siskonsa luona Hong Kongissa, äiti lapsineen lähti isovanhempien luokse viikonlopuksi ja naapurin kissa on toivottavasti hoitanut talossa kukkuvat hiiret, joten talo on viikonlopun tyhjänä ja me aiotaan Sonjan kanssa pitää koti-ilta. Ensin me tietenkin annetaan hyvä tekosyy kaikelle tulevalle käymällä lenkillä, sitten me tullaan kotiin ja hypätään yökkäreihin, kokataan ja syödään, leivotaan ja syödään, katsotaan leffaa ja pelataan korttia sekä juodaan viiniä ja unohdetaan kaikki työhön liittyvä ihan kokonaan. Työviikkokin loppui reilut pari tuntia aikaisemmin kuin normaalisti, joten tämä on ihan täydellinen sauma aloittaa viikonloppu, parhaassa seurassa parhaalla tavalla.

Parhautta on myös, että huomenna on lauantai 23., ja O2-Areenalle astelee The Script, yleisössä ME! Toiseksi viimeinen viikonloppuni, tästä lähtee!

Edit: No, sattuipa niin, että Lontoo keinahteli eilisillan kovissa myrskyn tyrskyissä, joten meidän hyvän omantunnon takaava urheilusuoritus oli lopulta huiman kilometrin mittainen seikkailu vesisateessa kaupalta takaisin kotiin. Pyjama ja piknik olohuoneessa vei voiton.

Maaliskuun musiikkirakkaus

Ehdoton rakkaus. En osaa suustani sanoja päästää, en löydä niitä, saatika muodostaa niistä järkeviä lauseita. Olen ihan mennyttä ja sanaton. Olen rakastunut, aivan täyttä rakkautta. Toivottavasti tekin tämän jälkeen. Tämä upposi suoraan ytimeen.

En vain tiedä, miten mikään voi olla niin hyvää. En voi käsittää. Siis -- tämä tunne on niin käsittämätön, kun tuo rytmi vain suhahti sisälle. Ja kerrankin löysin musiikkia, jonka melodiakin kolahti eikä ollut ihan ennalta-arvattava. Siis oikeasti. En tajua.

Hetkessä

Tänään kuulin lauseen, joka pysäytti minut. Sai miettimään: 'Sitä todellakin olen.' 

Se oli yksinkertainen, koruton ja kyllä aika mitätönkin, ei sen hienoutta edes ymmärtänyt ennen kuin sitä makusteli, pyöritteli hetken kielen päällä ja päästi sitten ilmoille häivähdys hymynkaretta suupielissä. Tänä suunnittelemisen, tunnelmoimisen ja unelmissa elämisen aikakautena sen ymmärtäminen, että olen saavuttanut sen, tuntui hienolta. Tätä todellakin olen. Niin olen.

                                           "I'm being present."

Täysillä mennään

Kello on 19.09, olen vaihtanut farkut pyjamahousuihin ja käpertynyt nojatuoliini ilman minkäänlaisia aikeita liikkua tästä yhtään mihinkään. Kaiuttimet laulaa yhtä, jota me tyttöjen kanssa lähtään viikon päästä katsomaan [click!],  ja ajattelin vetää tämän illan aivan täysillä - täysillä nojatuolissani tekemättä mitään. Antaudun aivan täydellisesti mitääntekemättömyydelle ja nautin siitä. Täysillä vaikka .. nojatuolipuuta päin.

Sain nimittäin olla töissä kevyet kymmenen tuntia, ja vaikken, ihmetyskummuus kyllä, voi sanoa olevani erityisen väsynyt, minun ei silti juuri tee mieli mitään tehdäkään. Tällä hetkellä musiikki, kirja ja tieto siitä, että tulen viikonloppuna olemaan lauantaiaamusta sunnuntain lounaaseen tyttöjen kanssa keskenään hiljentävät minut, ja vietän ilolla muutaman tunnin omassa nojatuolin kuopassani Bilbo Bagginsin ja tuon jumalais[äänis-]en Danny O'Donoghuen seurassa.

Oho. Tarkoitus oli kirjoittaa nopea pikapäivitys ja jatkaa käpertymistäni, mutta tuo jumaluus äänineen veikin mukanaan ja unohduin tunniksi muistelemaan vanhoja hyviä aikoja. Voi, ajat... Musiikki voi näköjään kuljettaa mukanaan vuosienkin taakse, huomaan sen. Hyvin jännittävää!

No menihän nyt ihan häneksi. Kello on jo 20.53 ja enkä ole vieläkään saanut viimeisteltyä tätä. Jo nyt on tunnelmoitu historiankirjojen sivuilla sen verran että aika pistää piste. Ding dong hellurei!

PS Puhelimeeni soitti juuri joku tyttö - kahdesti - ja kysyi - molemmilla kerroilla - äänellä, josta paistoi läpi se, että puhelu oli pilapuhelu: "Oh, Charlie, is this Charlie? Oh, Charlie I need you!" No, en ollut Charlie, ja ilmoitettuani tämän tyttö sanoi teennäisen intensiivisesti: "Oh yes you are!" Kätevää, että ääneni oli niinkin miehekäs että sitä pystyi erehdyttävästi luulemaan Charlien omaksi, sillä mikäli en olisi katkaissut puhelua, olisi ollut hyvin kiinnostavaa eläytyä Charlieksi ja saada tietää kuka tämä oli ja mihin tyttö häntä niin kovasti tarvitsi. Harmi todella, että meninkin katkaisemaan puhelun, olisihan siinä ollut jännitystä tälle intensiiviselle torstai-illalle, kerrassaan!

Kotiutuminen

Ihana olla kotona... Multa pääsi huokaus, kun pääsin illalla kotiin ja nojatuoliini istumaan. Vajosin tyynyihin ja löhösin pitkän aikaa paikallani. Tuli tarpeeseen.

Takanani on kaksi päivää ja yksi yötä [Khihee, kieleni on kehnoa, intertekstuaalinen viittaukseni vielä kehnompaa. Suonette anteeksi.] Lake Districtissä, Enkkulan luoteisosassa kansallispuistoalueella, Konnun kaltaisia maisemia Taru Sormusten Herrasta -elokuvista, paljon lampaita, sydämet sulattava majatalo, jonka takapihalla solisi tunturilta laskeutuva puro ja etupiha paistatteli järven ja kukkuloiden varjostamassa maisemassa, hervotonta räkättämistä arviolta 11 tuntia kahdestakymmenestäkahdesta yhdessäolotunnista, joista tietenkin toiset 11 meni nukkumiseen, sekä läpäisemätöntä pimeyttä ilman katuvaloja ja ihanat majatalon pitäjät, jotka lainasivat meille lyhtyä [oikeasti se oli taskulamppu, mutta 'torch'ina ne sitä mainostivat niin eihän me nyt ruveta saivartelemaan].

Koska allekirjoittanut kohelsi vähän ja tajusi määränpäähän päästyään, että kameran akkuhan on lopussa, matkamuistoiksi meille jäi valokuvia harmillisesti vain neljäsosamatkasta ja juurikin siitä osasta, jolloin me keskityttiin ihan muuhun kuin maisemiin. Muita matkamuistoja meille toki jäi, esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka räkättämisestä kipeät vatsalihakset, ylensyöntiä ja matkapahoinvointia sekä kaksi reikää etusormessa, kun matkatoverini päätti puraista sitä [hän myös päätti matkan aikana läimäistä kasvojani kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla tyynyllä, toisella kädellään; nipistää jalkaani ja muuten vaan hutkia ja moksia tasaisesti koko matkan, ihan vain tiedoksenne; teinä en lähtisi sen kanssa reissuun]. Takana on niin hauska viikonloppu, ettei moista hetkeen ole ollut. Thanks, buddy, vaikka nyt vähän mua runtelitkin!

Semmävaankuitenkissanon, että nauraminen on totista touhua, sillä kotiin päästyäni ja nojatuoliin rojahdettuani en tosiaan päässyt siitä ihan heti ylös. Olin rätti, poikki ja pinoon heitetty, enkä olisi niin välittänyt tänäkään aamulla nousta seitsemäksi taas töihin. Nousin kuitenkin, ja nyt olen elämäni energioissa [??] ja valmiina taistoon. Kolmanneksi viimeinen kokonainen viikko Lontoossa alkaa än, yy, tee...

Oho. Sehän onkin jo alkanut. Nythän on maanantai? Meinaan olla vähän sekaisin. Niinku silleen muutenki ku vaan nyt just. Vähänniinkö silleen tiiättekö aina.

Mun ensimmäinen julkkisbongaus!

Tiedättehän te sen ohjelman 10 Years Younger, jonka suomenkielinen nimi taitaa olla luokkaa Nuorennusleikkaus tai jotain muuta yhtä ilahduttavaa?

No me käytiin Sonjan kanssa viime viikolla Ikeassa ja siellä ravintolan ikealaisilla sohvilla istui kyseisen ohjelman entinen juontaja Nicky Hambleton-Jones. Siis hitsi, kuinka hurjaaa. JULKKIS!!

No tosiasiassa tämä ei edes ole kovin jännittävää, mutta pitihän minun tulla tänne siitä huutamaan, kun se kuitenkin tästä eteenpäin määrittää hyvin oleellisesti Lontoo-vuottani. "Mää näin sillon julkkiksen, khihi." Että voin nyt sitten aina jälkeenpäin miettiä ja ajan koittaessa kertoa lapsenlapsilleni, miten minä sentään jonkin sortin julkkiksen täälläkin näin. En Rupert Grintiä tai David Beckhamia, mutta kuitenkin Nicky Hambleton-Jonesin.

Jota varmaan puoletkaan teistä ei edes tiedä... Mutta kyllä se on julkkis, kun se on Suomen telkkarissakin näkynyt. On se.

Tässä hän on. Nicky Hambleton-Jones. Kuva täältä.

Excuse me, will I be excused?

Vielä kuudenkin kuukauden jälkeen huomaan yllättyväni suuresti paikallisten ihmisten kohteliaisuudesta. Jos jonkun takinhelma hipaisee kättäsi hänen mennessään junan käytävällä ohitsesi, kuulet mitä pikimmiten nopean anteeksipyynnön. Jos joku ohittaa sinua metroaseman liukuportaissa, ilman epäröintiä hän sanoo 'Excuse me, miss'. Jos joku pudottaa kadulla hanskansa ja kumartuu nostamaan sitä edessäsi, mennessäsi hänen ohitseen voit olla varma kuulevasi sanan 'Sorry'. Tullessasi huoneeseen huoneessa olijat kysyvät, miten voit, riippumatta siitä oliko se toinen vai viides kertasi sinä päivänä. Sanan please sanomatta jättäminen on yhtä suuri törkeys kuin röyhtäiseminen ravintolassa ilman anteeksipyyntöä.

Moinen kohteliaisuus ja muiden huomioiminen on valtavan hassua mutta samaan aikaan ihan äärimmäisen ilahduttavaa, täällä kun ihmiset huomioivat toisensa ja vastaantulijan sen sijaan, että nostavat kauluksen pystyyn, hartiat korviin, laskevat katseensa ja vetäytyvät omiin pieniin maailmoihinsa välittämättä välittää muista. Suomalaiselle kaduntallaajalle paikalliset tavat tuntunevatkin alkuun ennemmin turhalta liioittelulta kuin ilahduttavalta huomionosoitukselta, mutta jossain vaiheessa tässä maassa eleskellessä huomaa itse tekevänsä samoin. Excuse me, oh I'm sorry, Please, I'm fine, how are you? Osa jokapäiväistä sanavarastoa eikä niiden käyttöä edes mieti enää. Se on yhtä itsestään selvää kuin on käsien pesu vessakäynnin jälkeenkin.

Luulisin, että sitten Suomeen palattuani ensikohtaaminen suomalaisen jöröyden kanssa on kerta kaikkiaan ehdottomasti tai ainakin ehdottoman varmasti vähän hämmentävää. Joulunakin jo tuntui ihan hassulta, kun kaupassa kärryjä työntävä herrasmies ei hymyillytkään ystävällisesti ja kiittänyt päästäessäni hänet menemään käytävällä ensiksi ohi vaan purjehti silmiinkään katsomatta ohitse, ja silloin täkäläistä kiittelykulttuuria oli takana vasta neljä kuukautta. Nyt jo kuusi. Kotiin palatessa seitsemän. Tulen varmaan olemaan täydellisen loukkaantunut suomalaiseen kiittämättömyyteen.

No on siellä sitten ainakin yksi kiittelemisen lähettiläs. En varmaan tule muuta osaamaankaan kuin kiittää ja kiitellä ja kiitellessä kummastella, miksei kukaan muu kiittele kuin kilahtanut.

Anteeksi jo etukäteen. Kaikkea kun kuitenkin kohtuudella. Kiittelyäkin.

Muistakaa silti:

kuva: www.etsy.com