Täydellinen sekasotku. Kamalan pitkä valitusveisuu. Silti ihana elämä.

Siis voi huh. Ennen Suomeen paluuta ajattelin pysyväni tänä ahkerana kirjoittajananne ja päivittäisin päivittäisiä päivityksiäni -- no voi huokaus, tiedän olevani ihan sucker noiden alkusointuviljelmieni kanssa, mutta kun ne vaan on niin kivoja you know!! -- mutta noin arviolta ensimmäisen päivän jälkeen tajusin, ettei se todellakaan tulisi tapahtumaan. Asettuminen takaisin kotiin vei liikaa aikaani, piti hoitaa asioita, nähdä sukulaisia, viettää laatuaikaa ystävien kanssa, hankkia passeja ja todistuksia töihin ja tehdäkin töitä, ja yhtäkkiä aikaa ei sitten muulle jäänytkään ja tässä me nyt ollaan viikko ja neljä päivää paluuni jälkeen enkä vieläkään ole mitään kirjoittanut. Paitsi nyt kirjoitan. Ja aika pitkästi, ilmeisesti.

Paluu. Kenen muun mielestä tuo sana muuten kaikuu jotenkin tosi kauniisti?

Asettuminen takaisin kotiin ja 'normaaliin' elämääni on ollut vivahteikkaampaa kuin etukäteen ajattelin. Kuvittelin, että olisin kamalan innoissani kotiin pääsystä ja kaikesta, mitä siihen liittyi, mutta oloni on kieltämättä ollut aika alla päin ja haikea. Ei yhtään pahalla tavalla, sen sanon, mutta perhettä Lontoossa on hirmuinen ikävä ja oikeastaan ikävöin jo sitä Lontoo-aikaista Mariakin. Siellä se oli paljon menevämpi ja meni hetken mukana enemmän, mutta jostain syystä täällä ajattelen, että eihän tuolla ole edes mitään nähtävää. Sama vanha se siellä ulkona on, saanko vain jäädä katsomaan leffoja peiton alle ja rauhoittua vähän aikaa. Oli se kuitenkin aika intensiivinen kahdeksan kuukautta.

Tai, no - ei oikeastaan ihan noinkaan, haluaisin kyllä mennä ja nähdä normaalissa määrin, mutta huomaan, että kyllä se eräänlainen ulkoinen paine siitä, että piti mennä kun se oli mahdollista, on kadonnut. En vain täällä tunne tarvetta siihen, siihen menemiseen ja juoksemiseen. Kaikki on tuolla kyllä, kyllä sinne ehtii. Toisaalta tämähän on ihan hyvä näin, koska nyt pystyn keskittymään siihen kevään olennaisimpaan enkä hillu pitkin kyliä kun pääsykoekirjat lojuisi kauniissa asetelmassa täydessä siivossa työpöydälläni. Sekamelska ja hävettävä siivo kertovat ainakin, että alkuun on päästy ja kulku kohti pääsykokeita on alkanut. [Hyvä minä.]

Paitsi tuo sotku ja sekamelska on pitkälti ihan muiden syiden ansiota kuin pääsykokeisiin panostamisen [olen tähän mennessä tehnyt sitä kerran, mutta PÄÄSIN SENTÄÄN ALKUUN!]. Tämä sotku se vain on sen syytä, että takaisin tullessani tunsin aivan hämmentävän vahvaa ahdistusta kaikesta vanhasta roinasta ja tavarasta, joka muistutti ajasta ennen Lontoota, ja päätin pistää huoneeni uuteen uskoon. En halunnut minkään muistuttavan vanhasta, koska koin kuitenkin olevani vähän muuttunut ihminen, tai ainakin sellainen, jolla oli vahvoja ja vielä tuoreita muistoja edeltäviltä kuukausilta toisessa maassa ja kaupungissa, ja ne olivat juuri sellaisia muistoja, joista ei halunnut päästää irti. Myönnettäköön, olin ehkä vähän turhan antipaattinen Suomea kohtaan, mutta jotenkin tänne takaisin tulo ei tuntunut niin loistokkaalta nyt, kun tiesi, ettei ollut menossa takaisin.

Huomaan, että kuulostan nyt tosi negatiiviselta. Sitä en kuitenkaan todellakaan ole, sillä minusta oli aivan äärimmäisen, voimaannuttavan, uskomattoman kivaa tulla takaisin ja nähdä kaikki perheenjäsenet ja ystävät joita ikävöin. Vain tähän ympäristöön tottuminen vie [vei] aikaa.

Huoneessani myllertävä sekamelska on laajentunut kyllä näköjään myös pääni sisälle, sillä olen vielä vähän semmoisessa välitilassa, jossa pitää tottua uuteen. Olen vähän hämmentynyt vielä. Piti heti etsiä käsiin Lontoota muistuttavia asioita ja pistää ne esiin, ja piti pistää piiloon semmoisia, joista tuli huonoja viboja. Onkohan tämä univeraali ilmiö kaikille vaihdosta tai pitkäaikaisesta oleskelusta toisesta maasta tulleilla? Tuskin sentään olen ainoa?

Nyt, kun valitusvirteni on lähestulkoon loppu, haluan vain sanoa, että kyllä. Elämä on ihanaa kaikesta huolimatta.

Lähdössä

Siinä oli se tarina. Elämäni on nyt matkalaukussa [ja yhdessä olkalaukussa ja kolmessa muovipussissa] ja taksi on saapuva näillä minuuteilla. Seitsemänkuukautiset muistot jäävät kuvittamaan 71 Scholars Roadin siipihuoneen seiniä, koristamaan kuljettuja katuja ja kohdattuja katseita, ja nuo tänne jäävät osat minusta tulevat varmasti aina vetämään minua tänne takaisin. Joskus palaan niitä hakemaan, mutta sitä en tiedä, jäänkö asumaan vai vierailenko vain. Kummin vain, tänne palaan vielä. Tämä nyt kuitenkin on kuin toinen kotikaupunkini täynnä muistoja ja elettyä elämää.

Miltähän tuntuu palata tänne parin vuoden päästä? Näyttääköhän tämä erilaiselta? Muistankohan enää silloin, miltä tuntui, kun kaikki oli tuttua ja tuntui ihan kodilta?

No, sitähän en tiedä ennen kuin muutama vuosi on mennyt. Siihen asti siis. Nyt kuitenkin, Lontoo, aika mennä. Heippa, sanon. Palataan taas.

Give a little time to me, I'll burn this out

Muistan tasan seitsemän kuukautta ja kaksi viikkoa sitten seisoneeni kummitätini etupihalla matkalaukun kahvaa pidellen ja yrittäneeni olla huomaamatta sydäntäni, joka takoi itsepintaisesti rytmiään kaikkialle kehooni, aina lempeän hermostuneeseen hymyyni ja täriseviin käsiini. Silloin aurinko paistoi selkään ja kesä oli hehkeimmillään, vaikka oli jo elokuun loppu ja Suomesta lähtiessä oli tarvinnut jo takin. En osannut lainkaan kuvitella, mitä pihaan kaartavasta autosta kohtaisin, en vain tiennyt, mitä odottaa.

Seitsemän ja puoli kuukautta oli edessäni, ja se tuntui ikuisuudelta. Muistan sen hetken paremmin kuin minkään muun koko seitsemältä ja puolelta kuukaudelta, koska siinä hetkessä, siinä kuumassa auringonpaisteessa, vihreiden puiden katveessa ja hermostuneessa hymyilyssäni minulla oli kaikki, se kaikki elämä, edessäni. Olin välitilassa, jossa tiesin joutuneeni jättämään taakse paljon saamatta niitä enää takaisin mutta kohtaavani jotain uutta ihan niillä hetkillä - ei vain uutta perhettä vaan kyse oli myös tulevaisuudestani. Tiesin jo jollain tasolla, että se hetki edelsi merkittävintä aikaa elämässäni, koska tällainen tilaisuus tuskin tulisi toistumaan, ja aikani täällä tulisi määrittämään minua koko loppu elämäni. Täällä näkisin, oliko minusta tarttumaan elämään vai olinko oikeasti niin arka ja mukavuudenhaluinen ihminen, kuin siihen asti olin kokenut olevani.

Välitila. Odottava jännitys. Tässä sitä mennään. Jos olisin elänyt elokuvassa, elämäni taustalla olisi silloin soinut tämä.

Muistan nyt järjettömiltä tuntuvat huoleni siitä, etten sopeutuisi perheeseen eivätkä lapset oppisi luottamaan minuun, ja on vaikea uskoa, että todella silloin huolehdin sellaisista asioista, koska se tuntuu niin naurettavalta. Voi lapsi pieni, sanoisin, vuotesi tässä perheessä tulee olemaan hienompi kuin uskoit.

Sitten elämä imaisi mukaansa ja tajusin, miten paljon sillä oli tarjottavana. Oli mentävä, kun oli mahdollisuus. Pääsin mukaan suurkaupungin menoon ja seitsemänkuukautinen ikuisuuteni alkoi osoittautua lyhyemmäksi kuin olisin toivonut. Menin, tulin, juoksin, olin ja elin hetkessä, en miettinyt liikaa. Oli elokuvani tämä vaihe; Mennään sinne. Mennään tuonne. Juostaan takaisin. Kiirehditään eteenpäin. Tuskin nukutaan ja taas mennään, mennään niin lujaa että jossain vaiheessa alkaa pyörryttämään ja elokuvan päähenkilö vain seisoo pyörryksissä paikallaan ja kaikki muu pyörii sumeana ympärillä.

Elämäni/elokuvani taustanauha vaihtui pian täksi, mitä lähemmäs joulua päästiin. Aloin elää sitä vaihetta, jolloin tarve mennä ja nähdä ei ollut enää pakonomainen, vaan elämä oli tasaantunut ja tiesin, mitä viikoilta ja viikonlopuilta odottaa ja mitä niiltä halusin. Tein sitä, mikä tuntui hyvältä enkä sitä, minkä koin velvollisuudekseni koska olin Lontoossa. Olin asettunut ja hirvittävän, sanoinkuvaamattoman, mielettömän onnellinen siitä, että olin missä olin. Tässä vaiheessa, pari viikkoa ennen joulua, päälle humahti toki myös ensimmäinen koti-ikäväaalto, mutta sitä olin odotellut saapuvaksi kauan ennen kuin se sitten saapui. Sehän kun kuitenkin kuuluu asiaan, mutta positiivista oli, että se tuli vasta niin myöhään. Rakastin elämääni, ihan kunnolla.

Sitten vaihtuikin kohtaus. Joulun jälkeen sotkin itseni yhdenlaiseen tunnemyräkkään ja kesti aikansa, että pääsin siitä eroon. Sosiaalisessa elämässäni tapahtui silloin kaikenlaista hämmentävää ja podin sen lisäksi lomanjälkeistä koti-ikävää, joten elokuvani eli nyt sitä vaihetta, jossa päähenkilö kohtaa suurimman vastoinkäymisensä. Tiedättehän te, kohtaukset, joissa päähenkilö vain vaeltaa tyhjillä kaduilla huppu päässä tai istuu kotona tuijottaen tyhjästi eteensä tai itkien hiljaisia kyyneleitä käydessään läpi jotenkin vastoinkäymiseensä liittyviä muistoja tai muuta yhtä kliseistä. Oma elämäni nyt todellakaan ei ollut niin dramaattista, hahhah, mutta you get the point. Oli siis se vaihe elokuvastani, omani vain nyt potenssiin miinus tuhat!

Nyt ihan uskomattoman kevään, mitä antoisamman seuran ja itkettävän haikeiden ihanien hetkien jälkeen en voi uskoa, että ikuisuuteni on nyt tässä. On viimeinen iltani Lontoossa, ja huomenna nostan laukut taksiin ja ajan kohti taas yhtä uutta välitilaa elämässäni - konkreettisesti tarkoitan lentokenttää, kuvainnollisesti puhun ajasta, kun olen taas kotona ja totuttelu uuteen arkeen alkaa jälleen. En osaa sanoin kuvailla, miten käsittämätön aika täällä on ollut, enkä osaa kuvitellakaan, millaista on jättää tytöt ja koko muukin perhe tietäen, etten ehkä oikeasti näe heitä enää. Olen meinannut itkeä monet itkut heidän kanssaan miettiessäni, millainen lähtö tulee oikeasti olemaan, mutta en usko, että mikään kuvitelmistani on ollut lähelläkään sitä, mitä huomenna tulen kohtaamaan. Jo kirjoittaessani tätä pala nousee kurkkuun. Mikään muu kuin tämä ei kuvaa tunnetilaani paremmin.
[Sanat nyt eivät aivan kohtaa tilanteeni kanssa, mutta muuten se on täydellinen.]

Sitä se kuitenkin on. Muutos tuntuu eniten, lähteminen on vaikeinta. Sitten helpottaa.

How about a cuppa?

Tässä kerron vajaan kahdeksan kuukauden tarinani teekuppein. Vain murto-osanhan tämä silti kertoo siitä, kuinka monta iltapäivää, aamua, myöhäistä tuntia ja naurua näiden äärellä todella vaihdettiin, ja siitä, miten elämä tuntui niin voimaannuttavalta ja maailma aina niin paljon paremmalta näiden ylle kumartuneena intensiivisen keskustelun imussa.

Joskus se teekuppikin kuitenkin tyhjenee, ja kaikkien on lähdettävä kotiin. Niin nytkin.

Teekuppi on nyt tyhjä. Finland, I'm coming home! [Kohta.] Toivottavasti kaapissa on tarpeeksi teetä, jotta kupin saa nopeasti taas täyteen.