ABC-kiria, 1. painos, kevät 2013

Tunnuspiirteet, jotka kuvaavat kevättäni oltuani kotona tasan kaksi kuukautta?

A

Aurinko. Tätä ei varmaan tarvitse selitellä enempää? Se voimaannuttava pieni keltainen hetki auringossa, jonka jälkeen koko elämä on ihan toisenlainen ja iloisempi, ja se, kun koko koti näyttää paremmalta paikalta pienessäkin auringonpaisteessa. Ihmeellinen voimavara tuo aurinko.

B

[Irvistän ja peitän kasvot samalla, kun tunnustan:] Boyce Avenue - Mirrors ft. Fifth Harmony; kuuntelukertoja 9 viimeisen kahden päivän aikana; alati toistuva kohdassa 3:28-3:33. Pidettäköön koko kevään kattava kuuntelusaldo minun ja Spotifyn välisenä tietona.

AH.

C

Crazy cramming. Crazy. Ahdan pääsykoetietoja päähäni ja välillä on hetkiä, jolloin olen vakuuttunut, ettei se ehkä räjähdäkään. Sitten on se 99 prosenttia ajasta, jolloin olen unohtanut, että olen joskus kokenut positiivisiakin ajatuksia.

D

"Daa-daa, daa-da-daa-da, hiki pintaan täytyy saada!" Olen vimmatusti yrittänyt saada takaisin fyysistä kestävyyskuntoani, jonka hukkasin Lontoon mukulakivikatuja tarpoessani. Tai siis oikeastaanhan olen lähinnä vimmatusti vakuutellut itselleni, että näin aion tehdä heti huomenna, mutta käytännön osuus, se itse lenkkeily, on myönnettävästi kyllä jäänyt vähän toissijaiseksi. Olen minä kuitenkin reippaampi kuin Lontoossa asuessani [vaikka se ei kyllä ole kovinkaan suuri saavutus, jos totta puhutaan].

 

E

Englanti ja kaikki siinä mukana tuleva - arkkitehtuuri, kieli, käytöstavat, ihmiset, pääkaupunki ja se huolettomuus, mitä Englanti minulle merkitsee. Elämäni hienoimman alkukevään asuin Lontoossa, ja nyt minulla on aivan hullu ikävä Lontoota ja sen englantilaisuutta. Olen ollut lapsenomaisen kiukutteleva Suomen television Amerikka-tarjontaa kohtaan ja mutissut itsepintaisesti brittiversioita amerikkalaisten sanojen päälle. Ja lienee tarpeetonta huomauttaa, että kaipaan brittiaksenttia? Oh, duh-ling, to get you back!

Kaikista raastavimmaksi on osoittautunut ikävä Lontooseen jääneitä ihmisiä kohtaan. Sen määrää en todella osannut kuvitellakaan.

F

Frendit. Vaikken olekaan ehtinyt sitä katsomaan kuin kahden jakson verran, sarja on jo vakiinnuttanut asemansa elämässäni, niin että se ansaitsee paikkansa listalla, vaikkei sen katselemiseen ole tänä keväänä liiennytkään aikaa.

G

Globaali vastuu tai global responsibility - tuo vitsaus, jota pääsykoeaineiston sisällöksi kutsun.

H

Haikeus. Haaveilu. Huokailu.

I

Irtokarkit!

J

Jumpat! Miten näitä kaipasinkaan! Zumba, pumppi, latinoladyt, zumba, zumba...

K

K-20 - ei minihameisia pikkupimuja eikä öliseviä ällötyksiä niinä [harvoina] kertoina, kun olen päässyt ulos rentoutumaan, vaan laatuiltoja ja puhdistavia keskusteluja -- aikuisemmassa ympäristössä. ;) Parikin vuotta on merkittävä ero, pakko myöntää!

L

Leipominen: olen alkanut tehdä paljon enemmän itse! Itse leivottuja sämpylöitä ei voita mikään, ja viimeisempänä valloituksena - ja potentiaalisena suosikkileipomuksena - omatekoinen muromysli!! Namia.

M

Muutto omaan kotiin!  ...heinäkuun ensimmäisenä enkä. jaksa. odottaaa.

N

Olen muistanut nauttiakin elämästä pänttäämisen lomassa. Aika paljon minulta.

O

Opiskelu, ja odotus, että vapaus olla vapaana, mennä ja tehdä alkaisi, siis että nämä --> vitsaukset olisivat OHI:

P

Pääsykokeet. Yksi piru ne on muuten mahtavassa keväässäni...

Q

James Bondin apuri Q Skyfallissa. Näin Q:ta näyttelevän Ben Whishaw:n livenä Lontoossa Judy Denchin kanssa eräässä teatterinäytelmässä. Todella upeita molemmat. Aivan häkellyttäviä.

R

Ruskettuminen toukokuussa. Siis sehän on ihan rrrrrrmahtavaa! [Lukuun ottamatta erästä piirrettä, johon palaan myöhemmin kohdassa Ö.]

S
Suklaaammmm........

T

That 70's Show ja hervottomat naurukohtaukset [sekä lisääntyneet vessareissut, koska tässä kuumuudessa on pakko nesteyttää itseään tavallista enemmän, mikä lisää sisäistä painetta you know, ja tämä nauramisen määrä puolestaan tuntuu korostavan -- öh, elimistössäni olevan nesteen määrää ja siitä aiheutuvaa painetta - enkä kuitenkaan ihan käytännössä halua nauraa pissat housussa. Maailman kuivin (märin?) vitsi?].

U

Uusi musiikillinen pakkomielle, mikä tarkoittaa minulle uutta Michael Jacksonia. Ed Sheeran. Ed Sheeran Ed Sheeran Ed Sheeran. Täysi pakkomielle.

V

Vastuu ja velvollisuudet. Ne ovat kovin kasvaneet tänä keväänä.

X

Xylitoli

Y

Ystävät. Ja ystävän ylioppilasjuhlat! <3 Onnea Iida:))

Z

Zumba. Tätä aihetta sivuttiin kohdassa J...

Å

Åhå! Välillä olen ollut ihan pihalla ja pihamaalla, ulapalla ja åålannissa. Tämä periytyvä sukuvika åutåus on näyttänyt lisääntyneen tänä keväänä kotiin paluun jälkeen. Åutåa!

Ä

Äiti.

Ö
Öiset tuskanhuudot siitä, miksi hemmetissä Suomen pitää olla Euroopan kuumin maa myös öisin??

Seitsemän punnan orkideani

Muistanette, kun tässä eräänä päivänä kerroin teille kukkakadusta nimeltä Columbia Road? Kävimme siellä ystäväni kanssa yhtenä helmikuisena sunnuntaiaamuna, ja palasin sieltä kotiin mukanani ihka ensimmäinen oma huonekasvini, tuo seitsemän punnan orkidea. Asiassahan ei muuten olisi mitään raportoitavaa, mutta kukka nyt vain sattui uuteen kotiinsa matkatessaan kokemaan aika hurjanmoisen kohtalon, ja siitä on tullut ihmekukka. Ihmekukka, sanon! Antakaas, kun kerron miksi.

Juttuhan meni niin, että lämpöasteita tuona kyseisenä helmikuun päivänä ei ollut kuin heikot yksi tai kaksi. Ystävältäni kuulin jälkeenpäin, että orkideoita ei kannata edes ostaa, jos ne ovat olleet ulkona alle 15 asteen lämpötilassa enemmän kuin ihan pakon saneleman kuljetuksen kotiin. Sen lisäksi, että orkideaparkani oli siis saanut kylmäkylvyn ennen tuttavuutemme alkuakaan, se joutui kulkemaan kanssani 8 pitkää tuntia ulkosalla, kun sen laiska uusi emäntä ei jaksanut viedä sitä sightseeing-/shoppailupäivänä kotiin [ja sehän oli siis ensimmäinen asia, mitä sinä päivänä ostin]. Ja sen päivän itsepäinen ja erityisen vahva tuulikin vielä riepotteli sitä ympäriinsä eikä antanut raasun hengähtää. Ai niin, ja se sai ensimmäisen kerran vettä vasta viikko meille muutettuaan. Olin varma, että olin tappanut sen jo ennen kuin sen elämä kukkineen oli kunnolla alkanutkaan.

Sittenpä viikon päästä, hyvin monen alkamista vaille valmiin kastelemisyrityksen jälkeen vihdoin upotin sen vesialtaaseen ja annoin sen imeä elämänsä takaisin, ja voitteko kuvitella, että se virkosi? Nyt se on täydessä kukassaan nuppunsa avanneena ja ilahduttaa minua kukkaisella hymyllään joka aamu, jolloin kapuan tympeänä ja univajeisena alakertaan heräämään. Ihmekukka, kuten todettu. Ja nupuista kukkiin puhjenneena juuri ajoissa ystävänpäiväksi. Siispä minä ja orkidea toivotamme ihanaa ystävänpäivää! Muistakaa ystäviänne. ;)

"Meidän ei tarvitse kysellä toisiltamme.

Me tiedämme, juommeko kahvin kerman kanssa vai mustana,

syömmekö ituja, tarvitsemmeko vierailulla kaksi tyynyä vuoteeseemme.

Me tiedämme millaisista teatterikappaleista toinen pitää,

mistä kirjoista, millaisesta musiikista.

Tiedämme toistemme lempikukan ja mielihajuveden.

Tiedämme toistemme pikku omituisuudet.

Niinpä tapaamisemme on aina kuin kotiintulo."

- Pam Brown

Olipa kerran kukkakatu

Heti sunnuntaiaamun ensitunteina me lähdettiin Sonjan kanssa kurkkaamaan, miltä Lontoon varsin pitkään Käy katsomassa -listalla ollut Columbia Road Flower Market näytti. Värikkäältähän se - tietenkin - ja aika ihastuttavan kukkaiselta - yllätys -, mutta mikä siitä teki vähintäänkin erikoisen oli rahvaat kaupittelijamiehet, jotka karskeine kielenkäyttöineen tuntuivat eksyneen väärään paikkaan. Lämpöisiä isoäitejä ja vauvamahaisia tulevia äitejä lempeine hymyineen siellä odotti tapaavan, mutta vastaan meidät ottikin joukko parransänkisiä ruutupaitamiehiä, jotka ohi kulkiessa huusivat rahisevasti perään: "Y'alright, luv? Best quality orchids, two a tennar! Two a tennar, luv! Two a tennar!"

Myyntipuhe näytti tosin uponneen, sillä nyt yöpöydälläni komeilee aikamoisen upea orkideayksilö - en kyllä ostanut kahta kympillä, sillä yhdenkin elävän kukan elossa pitäminen on aika käsittämätön harvinaisuus, mutta siellä se on. Oma seitsemän punnan orkideani. Tuomassa iloa syksyisiin kevätpäiviin. Jos se vaikka säilyisi edes sinne asti, kunnes lähden Suomeen.

Jos mää vähän myöhemmin

Päätin sunnuntaina heti herättyäni tekeväni jotain hyvin arkiselta kuulostavaa. Päätin myös, että sillä kertaa teen sen loppuun asti. Onhan minun pakko, sillä muuten tilanne karkaa käsistä ja jään kierteeseen, jossa aina aloitan ja aloitan ja jälleen aloitan mutten koskaan saa viimeistellyksi. Mitä minä päätin? Päätin, että aion katsoa elokuvan.

Ööö...... Entä sitten?? te mietitte. No kuulkaas kun minä vastaan, etten ole viimeisen neljän kuukauden aikana katsonut ensimmäistäkään elokuvaa loppuun asti - en ensimmäistäkään -, ja minulta, joka taannoin puoli vuotta sitten oli DVD-laitteen suurkuluttaja [olen lähes varma, että kerran se huokaisi ja päästi höyryjä ulos, kun se näki minun lähestyvän, alkoi nimittäin savua pukkimaan ulos...], se on tosi paljon sanottu. Kirjoituksiin lukiessa minulla oli tapana irrottautua logaritmifunktioista ja polymeraasiketjureaktioista pistämällä levy pyörimään ja tyhjentämällä ajatukseni tuolta ameriikan landiasta kantautuneeseen romanttiseen tyhjänpäiväisyyteen. Nyt asia on kuitenkin niin, että ainoankaan elokuvan lopputekstit eivät ole välähtäneet kuvaruutuun sitten viime heinäkuun - jos muuten silloinkaan, nyt kun tarkemmin ajattelen!

Johtuneeko se sitten siitä, ettei minulla yksinkertaisesti riitä aika, vai siitä, että viime aikoina muulloinkin kuin leffojenkatseluhetkellä rakoilua osoittaneessa kärsivällisyydessäni on puutteita, mutta aika tarkan arvion mukaan siinä tunnin ja viidentoista minuutin intensiivisen leffaan eläytymisen jälkeen keskittymiseni alkaa rakoilla ja alan huomata huoneessa kaikkea muuta mukavaa - Ai, kun on nälkä; Kas kun on kiinnostavan näköinen kirja; Hei äiti on facebookissa!

Tästä syystä katsoin parhaakseni, että muutoksen on tapahduttava. Mistä sitä tietää, jos tämä loppuunsaamattomuus ei vähän ajan päästä rajoitukaan enää elokuvien katselemiseen, vaan pian huomaan jättäväni hampaat pesemättä iltaisin, jättäväni puolet lenkistä tekemättä, kypsentäväni huolimattomassa kärsimättömyydessäni ruuan vain puoleen väliin [huomaattehan, millaiset riskit tämä sisältää erityisesti lihansyöjien keskuudessa?] ja imuroivani talon mutta jättäväni pölyt pyyhkimättä, kun ajattelen, että kyllä mää sitte myöhemmin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tämä on vakava paikka. En minä pölyinen salmonellabakteeri halua olla.

Sunnuntaina sitten pistin tuumasta toimeen, istahdin alas, asetuin mukavasti, päätin pysyä jämäkkänä ja väläytin elokuvan ruutuun [Notre Damen kellonsoittajan, sillä eihän sitä nyt heti haukata isointa palaa, edetään pienin askelin]. Diudidiuudiuu, naputtelin jalkaani ja olin innoissani tästä elämänmuutoksestani. Ja arvaatteko, kummin kävi; herpaantuiko keskittymiseni vai katsoinko Quasia loppuun asti?

No, ottaessani levyä soittimesta mietin: Sitte huomenna loppuun...

No mutta. Eihän Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä, hiljaa hyvä tulee, tyvestä puuhun noustaan ja harjoitus tekee mestarin. Kyllä mää sitte myöhemmin!

Neljäs viikko - juhlan aika!

Minulla oli maanantaina neljä tuntia vapaa-aikaa iltapäivällä, joten päätin, että voisi olla aika juhlistaa neljättä viikkoa Lontoossa. Olen melkein joka päivä metroasemalle mennessäni kulkenut yhden Lavish Habit -kahvilan ohi, ja se on vaikuttanut niin kutsuvalta, että on ollut oikeasti todella vaikeaa olla astumatta sisään. Toissapäivänä kuitenkin tuon juhlan ja vapaa-aikani kunniaksi lähdin käymään siellä, ja vitsi, miten ihanaksi paikaksi se osoittautui!! Osaatte ehkä kuvitella sen, jos sanon, että siellä soi Beatles?

No, jos ette osaa, niin kerron teille, että se on juuri niitä ihania, vähän boheemeita myymälä-kahviloita, joissa tuntee olonsa kotoisaksi heti kun astuu sisään. Siellä soi leppoisa musiikki ja valloittava tuoksu ottaa vastaan ihanaan sekasotkuun, jonka eriparituolit ja kaiken muotoiset pöydät muodostavat. Kahvilan ohessa siellä on myös myynnissä melkein uniikkeja vaatekappaleita, laukkuja ja huiveja sekä kaikkea sellaista, mitä osaan kuvitella himoitsevani omaan kotiini sitten joskus - epätavanomaisia mittakuppeja, yllättäviä How To -kirjoja, vinkkuranvääriä pinoja teemukeja ja kahvikuppeja ja vain kaikenlaista suloista. Kulutin kahvilassa kepeän kaksituntisen lueskellen kaikessa rauhassa ja oikeasti vain ihaillen sitä paikkaa. Sitä ei voi olla rakastamatta.

 [Ja pieni huomautus ystävälleni, joka tietää kyllä, kuka on ja että osoitan nämä sanat hänelle. Me ollaan löydetty uusi vakkaripaikka!! Sun ei auta ku muuttaa tänne niin päästään jatkamaan siitä, mihin Coffarissa jäätiin.]

Tällaisia kahviloita tarvitaan tähän maailmaan - ainakin minä tarvitsen -, sillä tämä on juurikin vaan ihan täydellinen paikka paeta hetkeksi kirjoihin tai uppoutua johonkin oman mielensä sopukkaan seurana hyvä kahvi ja suloinen musiikki. Ketään siellä ei haittaa, että istut siellä lukemassa vaikka kahvi onkin jo loppunut tai lautasella on jäljellä enää haarukka ja murunen vartti sitten kadonneesta kakkupalasta. Niin siellä käy kaikille muillekin.

Mikä on pieni ja monijalkainen ja saa ajettua minut takaisin Suomeen?

Nyt tuli lähtö. Törmäsin näihin pikku kavereihin eilen. Ne oli valtavia, ihan oikeasti. Ja niitä oli kolme. Lähellä mun ikkunaa ja sängynpäätyä. Juu, heihei Lontoo!!

Tosin, oli puutarhassamme myös yksi aika söpöläinenkin. Se kyllä säikähti meitä ja koteloitui pian, mutta mikäs sillä Huvikummussa yhden pitkätossuisen Pepin kanssa nukuskellessa [meillä on takapihalla Huvikumpu-teltta, oikein keltainen ja hauska, ja tämä piiloutui sinne].

9...

MaiMami

Psst

Joskus pienikin juttu voi pelastaa sadepäivän apeudelta. Se, mitä tarvittiin, oli juuri oikea kappale juuri oikeanlaisilla sanoilla. Unohtamatta melodiaa, joka on mielestäni niin kaunis, että se saa aikaan kylmiä väreitä. Oikeasti. :) Mikä hämmentävintä - ja myös lohduttavinta omalla tavallaan - on, että pelkään juuri sitä, mitä tämä kappale yrittää sanoa:  

The world is moving and I'm standing still -- and the world spins madly on.

Juuri sehän täällä tapahtuisi, jos jäisin Suomeen enkä uskaltaisi tarttua tilaisuuteen ja lähteä, edes vähäksi aikaa. Tulisinhan minä takaisin mutta yhtä kokemusta ja elämänvaihetta rikkaampana. Joskus on nimittäin uskallettava rikkoa omien mukavuusalueen ja turvallisuuden tunteen rajoja. Ehkä nyt on sen aika? Vai haluanko todella istua kotona ja miettiä jälkeenpäin, että siinä se vuosi nyt kuluu, mitään en ole oikeastaan edes tehnyt ja muu maailma menee menojaan? Ehkä en.

Niin, mikä tämän äkillisen ja pienenpienen suunnanmuutoksen Lontooseen päin aiheuttikaan? No The Weepies, ja tarkemmin World Spins Madly On:

Woke up and wished that I was dead 
With an aching in my head I lay motionless in bed 
I thought of you and where you'd gone 
and let the world spin madly on 

 Everything that I said I'd do  
Like make the world brand new And take the time for you 
I just got lost and slept right through the dawn  
And the world spins madly on 

 I let the day go by 
  I always say goodbye 
I watch the stars from my window sill  
The whole world is moving and I'm standing still 

Woke up and wished that I was dead  
With an aching in my head I lay motionless in bed 
The night is here and the day is gone 
And the world spins madly on 
I thought of you and where you'd gone  
And the world spins madly on. 
 - The Weepies: World Spins Madly On

Katsotaan, mihin suuntaan minun maailmani alkaakaan tästä pyöriä. MaiMami

PS Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

I met a boy last night

Minä en voi sietää mainoksia. Ne on niin täynnä teennäisiä naisääniä että en vain kestä niitä ja repisin liioittelematta mieluummin hiuksia päästäni kuin kuuntelisin niitä - kunnes tuli Libero ja Spring Collection 2012. Voi hellyyden tunnetta! Sulaa rakkautta se on [jota tunnen], kun nuo kaksi pullaposkea astuvat ruutuun ja kertovat oman pienen rakkaustarinansa. "I met a boy, I met a boy last night -- He was the cutest, He was the cutest thing that I had ever seen..."

Onko siellä muita, jotka eivät voi olla hymyilemättä näille kahdelle rakastettavalle ihanuudelle? Tai oikeastaan, onko siellä joku, joka EI hymyillyt tätä postausta lukiessa??

Hellyttävää juhannusaattoa!

Aloittamisen vaikeus

Mulla oli taas eilen sellainen päivä, jolloin kaikki mahdollinen aloitusta odottava askare ja tekeminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. En ole koskaan ymmärtänyt enkä koskaan kyllästy pohtimaan sitä, miten kaiken aloittaminen on aina vaan niin vaikeaa mutta loppujen lopuksi itse tekeminen ei olekaan niin kurjaa kuin se olohuoneessa sähköjohto pistorasiassa valmiina kököttävä imuri, tyhjänä möllöttävä tutkielmapaperiarkki tai portailla lähtövalmiina odottavat lenkkikengät antoivat olettaa.

Se on aina sama juttu eikä sitä siltikään ikinä opi; aloittamisen jälkeen keskittyminen itse asiaan vie ajatukset pois niistä tympeistä tunteista työtä kohtaan ja kohta sitä huomaakin, ettei se olekaan inhottavaa ja työ olikin melkein siinä. Miten se silti aina tökkii yhtä lailla?

Kai siinä aloittamista ja aloittamatta jättämistä pohdiskellessa pitäisi yrittää muistaa yksi elämän yksinkertaisimmista ja samalla vaikeimmin hyväksyttävimmistä totuuksista - nimittäin se, että aloittamatta ei voi lopettaa.

Toisaalta, joskus on päiviä...

 ... jolloin aloittamisen vaikeus on jostain syystä aivan hyväksyttävän ymmärrettävää. Onneksi - siivon kannalta - ja epäonneksi - tekosyiden kannalta - näitä päiviä on harvassa.