Mörkö mielen päällä

Ihmiset. On taas aika puhua Lontoosta.

Liityin tässä taannoin Finnairin Plus-asiakkaaksi [arvatkaa, tunnenko itseni hyvin aikuiseksi vai hyvin aikuiseksi?], ja eihän ne muuta siellä sitten teekään, kuin lähettävät kiusaavia sähköpostiviestejä johonkin tällaiseen tyyliin: "Äkkilähtö Lontooseen, Plus-asiakkaille reilusti alennetut hinnat", "Huipputarjouksia Plus-asiakkaille, meno-paluu Lontooseen alle 200" tai "Plus-asiakkaana pääset nyt Lontooseen ennätyksellisen edullisesti, LÄHDE NYT PE-KELE MATKAAN KUN SINNE KOKO AJAN ITKET TAKAISIN JA TÄSSÄ ON TÄLLAINEN TARJOUS!"

Gotta love Finnair.

Okei, viimeiseen saatoin ehkä lisätä oman tulkintani, mutta ei siitä pääse mihinkään. Kaikkialla tuntuu himputti olevan merkkejä siitä, että pitäisi kääntyä kannoillaan ja lähteä takaisin. Edes vähäksi aikaa; On kiusallisen houkuttelevia ja vielä tasaisin väliajoin itsestään muistuttelevia tarjoussähköposteja, Lontoo-ajan ällöonnellisuuskuvia, jotka putkahtelevat milloin mistäkin kolosta vahingossa esiin;

on ihmisiä, jotka kutsuvat sinne takaisin; lempi kappaleeni muistuttavat minua Lontoosta; se on koko ajan alitajunnassa [näin eräänä yönä taas unta siitä, että menin takaisin] ja sääkin on siellä mieletön. Siis että hei oikeasti, leikkiikö joku isompi taho kanssani ja nauraa jossain räkäisesti sille, että koko ajan törmään Lontoosta muistuttaviin asioihin enkä pääse siitä eroon? Kiitos nyt kamalasti hei, riittää jo! Voisi lopettaa leikkimisen, tai sitten vaihtoehtoisesti vaikka poistaa £9000 lukukausimaksut Lontoon yliopistoista, jotta voisin lähtä sinne opiskelemaan. Se olisi jotakin!

Tiedättekös muuten mitä?

Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun olen lähtenyt/tullut takaisin. Tekisi mieli sanoa, että onpa vuosi mennyt nopeasti, ja toisaalta onhan se totta kai; siihen on mahtunut kaksi ulkomaanreissua [ei, en laske mukaan Ikea-reissuja Haaparantaan], pääsykokeita, kesä töineen ja muuttoineen, oma asunto, viikonlopputöitä ja tosi nopeasti vierähtänyt akateeminen vuosi yliopistolla, mutta se on silti kaiken kaikkiaan ollut mahdollisesti elämäni tähänastisesti pisin vuosi. Luulisi, että vuoden jälkeen ikävä olisi tasaantunut ja olisin oppinut olemaan taas kotona, mutta nauran kyllä hykerrellen partaani, ehkä vähän katkerastikin. Juu ei minun kohdallani ainakaan. Ikävä vaan kasvaa. Tuntuu siltä, että jokin kamalan vahva magneetti on asettunut johonkin tuohon rintani kohdalle ja sen pari on Lontoossa vetämässä minua takaisin. Oikein nykäiseekin välillä, niin että rinnassa tuntuu.

Mutta hei, mitäs pienistä. Kohta on kevät [siis huh, nyt on huhtikuu!] ja sitten kesä ja työt ja sitten syksy ja mahdollisesti taas Lontoo. Awahooo! Sellaiset olisi suunnitelmat ainakin, mutta no joo, okei, ehkä olisi hyvä miettiä sellaisiakin asioita kuin opiskelu, vuokranmaksu, säästöt ja velanmaksut ennen kuin suin päin suihkii lentsikalla muihin maihin.

No mutta jaa, ehtiihän niitä sitten kun on iso ja aikuinen... ;) Vai mitä sanot, äiti?

[Kohta saattaa tulla perään tiukka puhelu siitä, että saahan sitä olla ikävä ja haluta takaisin mutta eihän sitä niin vaan voi rahojaan tuhlata kun pitää ajatella seuraavaa vuottakin kun tuommoinen opiskelijan heitukka olet, ja vielä taipuvainen hömpöttelyynkin niin kuin äitis. Katsotaan vain, kohta pärähtää puhelin !]

Gotta get it, gotta get it, gotta get it, gotta get it, go! and play it cool

A serious summer song. Well not serious, but real. This is what summer sounds like to me. Let the summer come to us - especially me because my summer started just now. Sweeeet! Like its predecessors, it's going to be a summer of sun, ice cream and open doors, of mosquitoes, bees and strawberries - you can hear them in the song, right?

So long, entrance exams. See you next year! I'm off to enjoying my holiday without any books! [Or maybe Harry Potters and the like, but none that include any kind of logical thinking. My brain capacity for knowledge of any kind has been used up and it won't be available until next autumn. So so long. [Again.]]

Give a little time to me, I'll burn this out

Muistan tasan seitsemän kuukautta ja kaksi viikkoa sitten seisoneeni kummitätini etupihalla matkalaukun kahvaa pidellen ja yrittäneeni olla huomaamatta sydäntäni, joka takoi itsepintaisesti rytmiään kaikkialle kehooni, aina lempeän hermostuneeseen hymyyni ja täriseviin käsiini. Silloin aurinko paistoi selkään ja kesä oli hehkeimmillään, vaikka oli jo elokuun loppu ja Suomesta lähtiessä oli tarvinnut jo takin. En osannut lainkaan kuvitella, mitä pihaan kaartavasta autosta kohtaisin, en vain tiennyt, mitä odottaa.

Seitsemän ja puoli kuukautta oli edessäni, ja se tuntui ikuisuudelta. Muistan sen hetken paremmin kuin minkään muun koko seitsemältä ja puolelta kuukaudelta, koska siinä hetkessä, siinä kuumassa auringonpaisteessa, vihreiden puiden katveessa ja hermostuneessa hymyilyssäni minulla oli kaikki, se kaikki elämä, edessäni. Olin välitilassa, jossa tiesin joutuneeni jättämään taakse paljon saamatta niitä enää takaisin mutta kohtaavani jotain uutta ihan niillä hetkillä - ei vain uutta perhettä vaan kyse oli myös tulevaisuudestani. Tiesin jo jollain tasolla, että se hetki edelsi merkittävintä aikaa elämässäni, koska tällainen tilaisuus tuskin tulisi toistumaan, ja aikani täällä tulisi määrittämään minua koko loppu elämäni. Täällä näkisin, oliko minusta tarttumaan elämään vai olinko oikeasti niin arka ja mukavuudenhaluinen ihminen, kuin siihen asti olin kokenut olevani.

Välitila. Odottava jännitys. Tässä sitä mennään. Jos olisin elänyt elokuvassa, elämäni taustalla olisi silloin soinut tämä.

Muistan nyt järjettömiltä tuntuvat huoleni siitä, etten sopeutuisi perheeseen eivätkä lapset oppisi luottamaan minuun, ja on vaikea uskoa, että todella silloin huolehdin sellaisista asioista, koska se tuntuu niin naurettavalta. Voi lapsi pieni, sanoisin, vuotesi tässä perheessä tulee olemaan hienompi kuin uskoit.

Sitten elämä imaisi mukaansa ja tajusin, miten paljon sillä oli tarjottavana. Oli mentävä, kun oli mahdollisuus. Pääsin mukaan suurkaupungin menoon ja seitsemänkuukautinen ikuisuuteni alkoi osoittautua lyhyemmäksi kuin olisin toivonut. Menin, tulin, juoksin, olin ja elin hetkessä, en miettinyt liikaa. Oli elokuvani tämä vaihe; Mennään sinne. Mennään tuonne. Juostaan takaisin. Kiirehditään eteenpäin. Tuskin nukutaan ja taas mennään, mennään niin lujaa että jossain vaiheessa alkaa pyörryttämään ja elokuvan päähenkilö vain seisoo pyörryksissä paikallaan ja kaikki muu pyörii sumeana ympärillä.

Elämäni/elokuvani taustanauha vaihtui pian täksi, mitä lähemmäs joulua päästiin. Aloin elää sitä vaihetta, jolloin tarve mennä ja nähdä ei ollut enää pakonomainen, vaan elämä oli tasaantunut ja tiesin, mitä viikoilta ja viikonlopuilta odottaa ja mitä niiltä halusin. Tein sitä, mikä tuntui hyvältä enkä sitä, minkä koin velvollisuudekseni koska olin Lontoossa. Olin asettunut ja hirvittävän, sanoinkuvaamattoman, mielettömän onnellinen siitä, että olin missä olin. Tässä vaiheessa, pari viikkoa ennen joulua, päälle humahti toki myös ensimmäinen koti-ikäväaalto, mutta sitä olin odotellut saapuvaksi kauan ennen kuin se sitten saapui. Sehän kun kuitenkin kuuluu asiaan, mutta positiivista oli, että se tuli vasta niin myöhään. Rakastin elämääni, ihan kunnolla.

Sitten vaihtuikin kohtaus. Joulun jälkeen sotkin itseni yhdenlaiseen tunnemyräkkään ja kesti aikansa, että pääsin siitä eroon. Sosiaalisessa elämässäni tapahtui silloin kaikenlaista hämmentävää ja podin sen lisäksi lomanjälkeistä koti-ikävää, joten elokuvani eli nyt sitä vaihetta, jossa päähenkilö kohtaa suurimman vastoinkäymisensä. Tiedättehän te, kohtaukset, joissa päähenkilö vain vaeltaa tyhjillä kaduilla huppu päässä tai istuu kotona tuijottaen tyhjästi eteensä tai itkien hiljaisia kyyneleitä käydessään läpi jotenkin vastoinkäymiseensä liittyviä muistoja tai muuta yhtä kliseistä. Oma elämäni nyt todellakaan ei ollut niin dramaattista, hahhah, mutta you get the point. Oli siis se vaihe elokuvastani, omani vain nyt potenssiin miinus tuhat!

Nyt ihan uskomattoman kevään, mitä antoisamman seuran ja itkettävän haikeiden ihanien hetkien jälkeen en voi uskoa, että ikuisuuteni on nyt tässä. On viimeinen iltani Lontoossa, ja huomenna nostan laukut taksiin ja ajan kohti taas yhtä uutta välitilaa elämässäni - konkreettisesti tarkoitan lentokenttää, kuvainnollisesti puhun ajasta, kun olen taas kotona ja totuttelu uuteen arkeen alkaa jälleen. En osaa sanoin kuvailla, miten käsittämätön aika täällä on ollut, enkä osaa kuvitellakaan, millaista on jättää tytöt ja koko muukin perhe tietäen, etten ehkä oikeasti näe heitä enää. Olen meinannut itkeä monet itkut heidän kanssaan miettiessäni, millainen lähtö tulee oikeasti olemaan, mutta en usko, että mikään kuvitelmistani on ollut lähelläkään sitä, mitä huomenna tulen kohtaamaan. Jo kirjoittaessani tätä pala nousee kurkkuun. Mikään muu kuin tämä ei kuvaa tunnetilaani paremmin.
[Sanat nyt eivät aivan kohtaa tilanteeni kanssa, mutta muuten se on täydellinen.]

Sitä se kuitenkin on. Muutos tuntuu eniten, lähteminen on vaikeinta. Sitten helpottaa.

What if you just marry me and forget all the whining? How's that?

Keikkaa edeltävän iltapäivän oksennustautikaan ei tuntunut missään, kun tuo herra astui lavalle. Siinä se lauleli ja valitti särkyneistä sydämistään ja sulatti omanikin, mutta teki kyllä mieli huomauttaa, että no ota minut niin ei tarvi enää valittaa. En sitten kuitenkaan sanonut, ja valitettavan harmillisesti se nyt ei sitten koskaan saakaan tietää olemassaolostani. Harmi se on siksi, että olen vakuuttunut, että minä olisin sille niinku siis hei maailman sopivin vaimo.

Damn.

No olen minä täällä vielä - öö hetkinen, odottakaas kun lasken - 9 kokonaista päivää, joten Danny, voit sitte tulla hakemaan minut kotiovelta milloin vain aamu yhdeksän ja päivä kolmen välillä, tai vaihtoehtoisesti milloin vain kello kuuden jälkeen noiden yhdeksän päivän aikana. Täällä minä oottelen.

Maaliskuun musiikkirakkaus

Ehdoton rakkaus. En osaa suustani sanoja päästää, en löydä niitä, saatika muodostaa niistä järkeviä lauseita. Olen ihan mennyttä ja sanaton. Olen rakastunut, aivan täyttä rakkautta. Toivottavasti tekin tämän jälkeen. Tämä upposi suoraan ytimeen.

En vain tiedä, miten mikään voi olla niin hyvää. En voi käsittää. Siis -- tämä tunne on niin käsittämätön, kun tuo rytmi vain suhahti sisälle. Ja kerrankin löysin musiikkia, jonka melodiakin kolahti eikä ollut ihan ennalta-arvattava. Siis oikeasti. En tajua.

Ja kulttuuri kaikuu

Olen yllättänyt itseni siinä, miten kultturelli ihminen minusta on täällä kuoriutunut.

Syksy toi mukanaan viisi filminrullajaista, jotka oli ihan pakko päästä katsomaan elokuviin: Emma Watsonin Harry Pottereista -kuoriutumisleffa The Perks of Being a Wallflower, Batman-trilogian päätösosa, The Hobbit, Breaking Dawn tietysti ja uusin Daniel Craig [minulle se on Daniel Craig eikä James Bond, koska tuota sinisilmäähän minä sinne menin katsomaan, ei se James Bondin ja kumppaneiden riehuminen minua liikuta varpaan vertaa (vaikka myönnettäköön, olihan se ihan hyvä leffakin...)].

Olen käynyt katsomassa Billy Elliotin, nähnyt Monet'ta ja DaVinciä, sisällistänyt itseni paikalliseen pubikulttuuriin, viettänyt iltapäiviä pienissä yksityiskahviloissa, ihaillut modernia taidetta Tate Modernissa ja suunnitellut oopperalippujen ostamista. Jo pelkästään tällä viikolla olen tavannut Winston Churchillin, Queen Elizabeth II:n morsiusneitoineen, prinssit Williamin ja Harryn [aaaahhhh... näettekö kuinka sulan?], Cambridgen herttuattaren ihka ensimmäisen muotokuvan, Paul McCartneyn, Elizabeth Taylorin, Mick Jaggerin, Marilyn Monroen, David Beckhamin nukkumassa; osallistuin Ranskan vallankumoukseen Les Misérablesissa,

ja silti,

mikään ei tunnu yhtä ylpeyden arvoiselta kuin se, mitä pian tulen kokemaan. Koska tänään, aivan pian, koittaa elämäni käännekohta ja maailmani mullistukseen johtava kultturelli mestariteos: The Liiion Kiiiinng!! [kuulettehan juhlallisen, miltei Hallelujah-kuoromaisen julistuksen tuossa takana?] Se tarina, ne muistot, se musiikki...!! Sanokaa minun sanoneen, mutta tämän jälkeen en enää ole entisenlainen.

Tai no,

ehkä olen, mutta ainakin voin sanoa nähneeni Disney-elokuvista parhaimman livenä. Repikääs siitä!

PS Kuten saatoitte huomata, kulttuurielämä on ehkä kohdallaan, mutta ravitsemuksessa voi olla hitunen parannettavaa... Johtuneekohan sitten kaikista niistä yksityiskahviloissa vietetyistä tunneista, ken tietää...

Kotiin

Paluumatkalla Birminghamista Lontooseen oli pimeää ja talvista. Linja-auto oli sisältä punainen ja vierustoverini kanssa olimme molemmat punaisissa, toinen villapaidassaan, toinen kaulahuivissaan. Juttelimme joulusta.

Olimme kotoisasti auton perällä omassa pienessä pesässämme ja minusta tuntui, ettei tarvinnut olla missään muualla kuin juuri siinä. Kuuntelimme musiikkia, joka sai kylmät väreet luikertelemaan niskasta varpaisiin [klikkaa] ja katselimme ulos ikkunasta. Mikä jännittävintä, välillä näytti siltä ihan kuin moottoritien liittymä olisi ollut se, joka kääntyy kotiin Höyhtyälle. Ja kun huomasin, että tienviitta ei ollutkaan se sininen valkoisilla kirjaimilla joka viittoi Kaukovainio/Äimärautio vaan London ja tienumeroita mustilla kirjaimilla valkoisella, ajatus ei ahdistanut. Tuntui silti, että olin menossa kotiin.

Illalla nukkumaan mennessä mielessä pyöri paluumatkalla kuunnellut sanat: "My love, leave yourself behind..."

Sattui yksi kumma juttu

Ennen kuin aloitetaan, laittakaa taustalle soimaan seuraavat kappaleet, ne ovat nimittäin niitä, joita kuuntelin tätä kirjoittaessani. Ne ovat tärkeintä oikeanlaisen tunnelman saavuttamiselle. Tässä, olkaa hyvät. Ensimmäinen. Ja Toinen. Nyt voitte lukea otsikon uudestaan, hypätä itse tekstiin ja kuvitella, ettei tätä ohjeistusta ole olemassakaan niin kauan, kuin Ensimmäinen on vielä soimassa. Kun se loppuu, tämä teksti on taas hetken olemassa mutta katoaa taas kuvitelmiinne kun Toinen on saanut äänensä kuuluviin. Otsikko siis nyt.

Juttelin eilen perheeni äidin kanssa siitä, miten lämmintä Lontoossa on vielä pitkälle lokakuuhunkin ja miten ihanaa aikaa syksy on. Kävi ilmi, että me molemmat rakastamme syksyä, ja tarkemmin sitä aikaa, jolloin on vähän kirpeää muttei tarvitse vielä takkia vaan villapaita ja kaulahuivi ja lapaset riittää pitämään kesän lämmön herkistämän ihon lämpimänä. Silloin on puut väreissään, ilma muuttuu höyryksi hengitettäessä ja pieni kutkuttava tunne alkaa hiipiä vatsanpohjaan, kunnes vihdoin marraskuussa saa luvan päästää koko syksyn sisällä kuplineen tunteen ulos: joulu on tulossa!!

Joulun odotus ja kaikki mahdollinen säheltäminen korttien, koristeiden, kuusen ja ruokien kanssa on minulle sitä parhainta joulua enkä voisi kuvitella selviytyväni ilman. Syksy, ystävät hyvät, on puolestaan aikaa, jolloin odotetaan siihen asti, että joulutohinat saa virallisesti aloittaa vaikuttamatta järkensä menettäneeltä [minun ja äitini tapauksessa siitä ei ole huolta, me olemme sitä jo valmiiksi, mutta tapauksessa ne normaalit ihmiset]. Kaikki se vähittäinen kulku lämpötilan kylmenemisen, ruskan väriloiston, lehtien putoamisen ja pikkupakkasten kautta kohti keskitalven kohokohtaa on minulle kuin jouluviikko tai itse jouluaatto pikkulapselle; odotan syksyn odottamista kuin lapsi joulua nousevaa.

Tänään sitten aamupalaa pois korjatessani aloin mietiskelemään, että Lontoossa ei kunnon syksyä olekaan, ja se syksyinen kirpeys, mitä täällä on, on märkää eikä lainkaan Suomen syyskirpeyden veroista. Ennen kuin huomaankaan, joulu on nenän edessä, mutten ole ehtinyt tajuta ja fiilistellä sen tuloa, koska olen vahingossa koko ajan odottanut sitä oikeanlaista kirpeyttä, josta tiedän joulun olevan tulossa. Sitten onkin jo tammikuu ja kohta kevät ja lähden takaisin Suomeen, ja siinä onkin jo kesä, ihan kulman takana. Meneekö koko vuoteni pelkässä odottamisessa? Odotan syksyä, odotan kuivaa syyskirpeyttä, odotan lomaa, joulua, sitä että tämä paikka alkaa tuntua kodilta. Odotan vain. Enkö aio asettua ja elää hetkessä ollenkaan?

Jos mietteisiini on uskomista, niin en, en kai sitten.

Näitä siis mietin aamulla tiskikonetta täyttäessäni, kunnes sattui kummallinen juttu. Hätääntynyt olotila, melkeinpä paniikinomainen sellainen, yllätti minut ja huomasin, että ei ei ei, en voi elää mahdollisesti elämäni poikkeuksellisinta, hienointa ja uskaliainta vuotta vain odottamalla, että jotain tulee, tapahtuu tai sattuu. Se ei käy päinsä, sillä muuten Englannista ei jää muuta jäljelle kuin muisto ajanjaksosta, jolloin odotin koko ajan jotain, aika oli ohimenevää ja valui sormien välitse ja elämä oli tuossa kädenkurkotuksen päässä mutten silti saanut siitä kiinni.

Näin olin palannut ajatuksissani taas siihen, mistä on alkanut muodostua Englannissa oleskeluni avainsana ja määritelmä: olla spontaani ja elää. Siitä ei näköjään vain pääse mihinkään; täällä asioita ei vain voi jäädä odottamaan, jos elämästä haluaa nauttia. Se on elämän - ja tämän kirjoituksen - yksinkertainen opetus. Eläkää.

Ihan hymyilyttää

Viikkoni yksin on nyt kulunut ja perhe on tullut takaisin - ja oikeasti, mahtavaa että talossa on taas elämää! Kun on pakko viettää kolme päivää kotona vuoteen [tai no, sohvan] omana, ainoana seurana Frendit, tukkoinen nokka ja olematon puheääni, niin olotila alkaa uhkaavasti muistuttaa tätä. Onneksi se on kuitenkin ohi, ja onneksi sitä ei tarvinnut kestää koko viikkoa. Silloin, kun ääntä nimittäin lähti ja ylös nouseminen ei kääntänyt maailmaa päälaelleen,

[Miten ketään voi muuten edes pyörryttää niin paljon? Se alkoi olla jo pelottavaa. Ja katsotaan vaan, niin seuraavassa hetkessä totean, että kappas, onpas kivan näköiset kattolamput. Au, mikähän tuo iso mompula mun takaraivossa on? Oh, well hi mister Brain Tumour!]

niin vietin mahtavaa aikaa sukulaisteni kanssa. Oli vaan niin mahdottoman kivaa nähdä aivantäysinlontoolaistuneita ja ihankokonaanlontoolaisia sukulaisystäviä ja kummitätiystävää, etten malta odottaa seuraavaa kertaa. It's gonna be sweeeett!

Tämän erityisempää asiaa mulla ei tänään ollut, halusin vaan piipahtaa taas ja kertoa vähän, miten täällä tällä viikolla on eletty. Tärkein terveinen on kuitenkin säästetty viimeiseksi. Nimittäin sairauskauteni aikana tätä seuraavaa herraa kuunneltiin taas niin että pyörrytti [se, johtuiko heikko olo tästä herrasta vai herra aivokasvaimesta, on teidän pääteltävissänne], mutten siltikään saa tarpeeksi. Rakastan rakastan rakastan tätä kappaletta ja sen sanoja, ja tämän myötä toivotankin teille mahtavaa keskiviikkopäivää. Nauttikaa!

Let's [not] waste time

Olen siitä vähän kummallinen, että aina kun kuulen jonkun kappaleen, se tuo heti mieleeni tosi vahvan mielikuvan - tilanteen, tunnetilan, kaupungin, tarinan, tietyn paikan...

Kappale, joka välittömästi tuo mieleeni Lontoon kadut, on Foster the Peoplen Waste [klikkaa taas]. Se on vähän hassu ja kooky, ensitahdit on pikkasen masentavat ja yleisilme on hieman harmaa, mutta kun laulu alkaa ja melodia lähtee käyntiin, tunnelma onkin positiivisempi ja kertosäe vahva ja pitää ikään kuin kutinsa, sanoo että tällainen minä olen, vahva ja vaihteleva, turha tuomita minua ensivaikutelman perusteella.

    Juuri niin kuin Lontookin.

Täällä ensivaikutelma on harmaa, sateinen ja vähän alakuloinen, katukuvassa näkyy paljon sälää, sanoisinko, ja täällä saattaa aluksi tuntea olevansa pienen kaaoksen keskellä. Kuitenkin sitten, kun Lontoossa on ollut vähän aikaa ja totutellut elämänmenoon rauhassa, se paljastuu kaikeksi muuksi kuin sotkuiseksi harmaudeksi [puistoiksi, ihmisiksi, vilkkeeksi, elämäksi]. Tällä metropolilla on paljon tarjottavaa sille, joka haluaa ottaa sen vastaan, mutta sen saaminen vaatii myös omaa aloitekykyä, erityisesti näin alussa. On mentävä, lähdettävä, aloitettava, ei mitään missään milloinkaan tuoda sinulle tarjottimella nenän eteen ilman, että teet sen eteen jotain. Siis mene, lähde, aloita!

Sen aion minäkin tehdä.

Näkymisiin!

2...

Vietin vähän aikaa eilisissä hetkissä ja viipyilevissä tunnelmissa ja kuuntelin itkettävää musiikkia [klikkaa].

Nyt olo on haikea, jännittynyt ja utelias. Huomenna voin sanoa lähteväni huomenna Lontooseen, ja ajatus on... tyhjentävä.